Muista ja toimi
Seminaarien ja uskontoinstituuttien satelliittilähetys•4.elokuuta 2015
Yleiskonferenssissa vanhin Marlin K. Jensen sanoi: ”Jos kiinnitämme tarkasti huomiota sanan muistaa käyttöön pyhissä kirjoituksissa, näemme, että muistaminen Jumalan tarkoittamalla tavalla on perustavaa laatua oleva ja pelastava evankeliumin periaate.” Miten muistaminen voi olla ”perustavaa laatua oleva ja pelastava evankeliumin periaate”? Vanhin Jensen jatkoi: ”Niin on siksi, että profeetalliset muistamiskehotukset ovat usein kehotuksia toimintaan: kuunnelkaa, nähkää, tehkää, olkaa kuuliaisia, tehkää parannus.”1
Mormonin kirjassa on siitä meille esimerkki. Helaman oli antanut pojilleen nimiksi Nefi ja Lehi, ja hän kertoi heille syyn siihen:
”Katso, minä olen antanut teille niiden ensimmäisten vanhempiemme nimet, jotka tulivat Jerusalemin maasta, ja tämän minä olen tehnyt, jotta te nimenne muistaessanne muistaisitte heidät, ja heidät muistaessanne muistaisitte heidän tekonsa, ja heidän tekonsa muistaessanne tietäisitte, että on sanottu sekä kirjoitettu, että ne olivat hyviä.
Ja nyt, poikani, minä tahdon teidän tekevän sitä, mikä on hyvää.”2
Tämä on yksi tapa, jolla muistaminen voi olla perustavaa laatua oleva ja pelastava periaate. Se voi auttaa meitä toimimaan sopivilla ja vanhurskailla tavoilla. Tästä syystä meitä kirkon jäseniä kehotetaan muistamaan niitä, jotka ovat eläneet ennen meitä – oman sukumme historiassa, kirkon historiassa, pyhissä kirjoituksissa ja ennen kaikkea muistamaan itse Vapahtajaa.
Eräs nuori juutalaisnainen, joka kuoli toisen maailmansodan vainojen aikana, kuvasi kauniisti menneiden sukupolvien siunauksia elämässämme. Hän kirjoitti: ”On tähtiä, joiden säteet näkyvät maan päällä, vaikka tähdet ovat sammuneet jo kauan sitten. On ihmisiä, joiden loiste valaisee maailmaa edelleen, vaikka he eivät enää elä. Nämä valot ovat erityisen kirkkaita, kun yö on pimeä. Ne valaisevat ihmiskunnan tietä.”3
Tämä periaate pätee myös seminaarien ja instituuttien historiaan. Historiassamme on paljon muistamisen arvoista. Siksi seminaarien ja uskontoinstituuttien historiasta on kirjoitettu teos. Meillä on ilo ilmoittaa, että se tulee lähitulevaisuudessa teidän jokaisen saataville painettuna tai verkossa. Toivomme, että sitä luetaan ja että siitä tulee tärkeä lähdeaineisto itseopiskeluun ja yhdessä opiskeluun. Tämä historia auttaa meitä tuntemaan niitä henkilöitä, jotka ovat tehneet seminaareista ja uskontoinstituuteista sen, mitä ne ovat nykyään. Rakennamme heidän perustukselleen ja olemme osallisia arvokkaasta perinnöstä, jonka he ovat jättäneet meille. Ja vaikka monet ovat menneet pois kauan sitten, he opastavat meitä yhä valollaan kulkiessamme kohti tulevaisuutta. Toivomme, että muistaessamme heidät meitä johdatetaan muistamaan heidän työnsä ja toimimaan.
Haluaisin käyttää tänä aamupäivänä muutaman hetken esittämällä muutamia kertomuksia historiastamme. Kerron nämä toivoen, että kun muistamme ne, joiden saavutuksista nautimme, haluamme jäljitellä heitä – sekä heidän toiveitaan että heidän pyrkimyksiään.
Puheessaan ”Kirkon viitoitettu kurssi kasvatuksessa” presidentti J. Reuben Clark jr. sanoi, että uskonnonopettajan ensimmäisenä vaatimuksena on omakohtainen todistus siitä, ”että Jeesus on Kristus ja että Joseph Smith oli Jumalan profeetta”4. Tämä todistus on kannustanut monia uskollisia uskonnonopettajia ja heidän perheitään ottamaan vastaan vaikeita ja epämukavia työtehtäviä sekä luopumaan monista henkilökohtaisista tavoitteista ja mukavuudesta. He pitävät esikuvanaan presidentti Gordon B. Hinckleyä, joka sanoi itsestään: ”En tiedä mitään muuta tapaa saada jotakin aikaan kuin mennä polvilleni ja pyytää apua ja sitten nousta ylös ja ryhtyä työhön.”5 Yksi tällainen henkilö oli Ray L. Jones, jota pyydettiin käynnistämään kirkon aamuseminaariohjelma.
”Huhtikuun 1950 yleiskonferenssin aikana kymmenen vaarnanjohtajaa Los Angelesin alueelta kokoontui keskustelemaan vanhin Joseph Fielding Smithin kanssa mahdollisuudesta luoda jonkinlainen seminaariohjelma alueidensa nuorille.” He eivät olleet varmoja siitä, miten se tehtäisiin, koska osavaltio ei sallinut korvaavaa uskonnonopetusta kouluaikana.
Kirkon kouluasiamies Franklin L. West tiesi, että Utahissa pidettiin seminaaritunteja ennen koulupäivää, ja hän näki tämän mahdolliseksi ratkaisuksi Etelä-Kaliforniassa esitettyyn pyyntöön. Kouluasiamies ”kysyi Ray L. Jonesilta, seminaarin rehtorilta Loganissa [Utahissa], voisiko tämä harkita matkustamista Kaliforniaan ohjelman käynnistämiseksi. Koska veli Jones oli tyytyväinen silloiseen tehtäväänsä ja asettumassa juuri hankkimaansa asuntoon, hän – – sanoi epäilevänsä, ettei hän olisi oikea mies käynnistämään tätä ohjelmaa.”
Saadakseen ohjelman käyntiin kouluasiamies West ”ehdotti, että veli Jones jättäisi perheensä Loganiin ja yksinkertaisesti ’kävisi töissä’ ajoittain Los Angelesissa [yli 1 100 kilometrin päässä]. Veli Jones suostui lopulta rukoilemaan asiasta. Pohdittuaan jonkin aikaa [hän] päätti luopua Loganissa olevasta asunnostaan ja muuttaa pysyvästi Los Angelesiin voidakseen käynnistää ohjelman.”6
Kuten Nefi, joka sanoi: ”Ja Henki johdatti minua edeltä käsin tietämättäni, mitä minun pitäisi tehdä”7, Ray L. Jones lähti Etelä-Kaliforniaan.
Kirkko ei maksanut veli Jonesin matkaa, joten hän hankki työpaikan, jossa hän osallistui karjankuljetukseen Utahista Kaliforniaan. Lopulta hänen perheensäkin muutti Los Angelesiin, ja hän auttoi sikäläisen kouluneuvottelukunnan järjestämisessä. Siellä vaarnanjohtajana toiminut Howard W. Hunter oli neuvottelukunnan puheenjohtaja, ja lopun tiedättekin.8 Se, mikä vuonna 1950 alkoi 195 oppilaasta 7 luokassa, kasvoi 65 vuodessa yli neljännesmiljoonaan oppilaaseen 136 maassa.
Tuo omistautumisen ja uhrauksen henki ilmenee yhä uudelleen uskonnonopettajien sydämessä kaikkialla maailmassa. Kuunnelkaa tätä kertomusta yhdestä mongolialaisesta uskonnonopettajastamme, joka kuuli pappeusjohtajansa neuvoa, ryhtyi työhön vaikeissa olosuhteissa ja sai aikaan tuloksia:
Odgerel Ochirjav, kirkon käännynnäinen, oli saanut tohtorin arvon metsätaloudessa ja työskenteli tutkijana Mongoliassa, kun häntä pyydettiin kokoaikaiseksi seminaarin ja instituutin koordinaattoriksi. Aluksi hän vältteli työtarjousta, mutta lopulta hän suostui. Marraskuussa 2008 veli Ochirjav ja hänen aluejohtajansa Patrick Cheuck kokoontuivat lähetysjohtajan kanssa. Lähetysjohtaja kysyi, miksi Mongoliassa ei pidetty aamuseminaariluokkia. ”Veli Ochirjav vastasi: ’Lähetysjohtaja, tämä on Mongolia: kylmä, pimeä, koiria eikä julkista liikennettä.’ Vuotta myöhemmin nämä kolme tapasivat taas ja lähetysjohtaja kysyi saman kysymyksen. Veli Ochirjav vastasi jälleen: ’Kylmä, pimeä, koiria eikä julkista liikennettä.’ Kokouksen jälkeen veli Cheuck otti veli Ochirjavin sivummalle ja sanoi: ’Odgerel, kun pappeusjohtajasi pyytää sinua [tekemään] jotakin, sinun täytyy ryhtyä työhön!’ Veli Ochirjav vastasi: ’Patrick, et ymmärrä Mongolian pimeyttä, Mongolian kylmyyttä, Mongolian koiria ja julkisen liikenteen puuttumista!’ Keskustelu päättyi siihen.
Pian sen jälkeen veli Ochirjav luki jakeen OL 85:8 [ja] kiinnitti huomionsa sanoihin ’tukea arkkua’. Hän – – luki [instituuttikirjasta] presidentti David O. McKay sanoneen, että ne, jotka pyrkivät ’tukemaan arkkua’, kuolevat pian hengellisesti. Myöhemmin veli Ochirjav kirjoitti: ’Koska en halunnut menettää henkeä, ryhdyin työhön aamuseminaariohjelman luomiseksi Mongoliaan. Yllätyksekseni paikalliset pappeusjohtajat olivat innoissaan ajatuksesta.’”9 Syyskuussa 2009 he aloittivat 140 oppilaan kanssa, ja maaliskuussa osallistujia oli 352, vaikka Mongoliassa oli ollut kylmin talvi 30 vuoteen – talvi, jonka keskilämpötila oli noin 32 astetta pakkasta.
Yleiskonferenssissa piispa Victor L. Brown sanoi: ”Maailmassa monet järjestöt, kirkot, hallitukset ja jopa perheet ovat menettäneet suuren osan elinvoimastaan, koska ne pelkäävät pyytää ihmisiä uhrautumaan. On välttämätöntä, että me emme tee samaa virhettä.”10
Saanen käyttää hetken kiittääkseni teitä hallintohenkilökunnan puolesta niistä uhrauksista, joita te kaikki teette. Monet niistä tärkeimmistä asioista, mitä te teette nuorten siunaukseksi, jäävät huomaamatta, eikä niistä raportoida. Minusta näyttää, että palveleminen ja uhrautuminen kukoistavat edelleen organisaatiossamme. Kiitos. Kuten laulamme erässä laulussamme, toivon, että uhrauksianne ”seuraa aina siunaus Herran”11 – sekä teille että rakkaillenne.
Onnistuneet seminaari- ja instituuttiohjelmat ovat aina edellyttäneet uskonnonopettajilta hyvää yhteistyötä muiden kanssa, mukaan lukien vanhemmat, pappeusjohtajat, koulun henkilökunta ja yhteisön jäsenet. Käytöksemme ja työmme muiden kanssa on oltava aina Kristuksen Hengen ja Hänen evankeliuminsa mukaista.
Vanhin Robert D. Hales on sanonut: ”Se, kuinka kohtelemme perheemme jäseniä, lähimmäisiämme, työtovereitamme ja kaikkia, joita tapaamme, paljastaa, olemmeko ottaneet Hänen nimensä päällemme ja muistammeko aina Hänet.”12 Sellainen henki ilmeni kaikkein ensimmäisen instituutin johtajassa, veli J. Wyley Sessionsissa.
Kun hän oli palvellut seitsemän vuotta lähetysjohtajana Etelä-Afrikassa, ensimmäinen presidenttikunta pyysi veli ja sisar Sessionsia muuttamaan Moscowhun Idahoon aloittamaan instituuttiohjelman. ”Osa kirkon jäsenistä [Moscowssa Idahossa] toivotti veli Sessionsin ja hänen perheensä tervetulleiksi, mutta osa paikallisista suhtautui heihin epäillen. Hänen tehtävänsä epämääräinen luonne Moscowssa herätti epäluottamusta. – – Monet sikäläisistä ihmisistä liike-elämässä jopa muodostivat komitean pitämään häntä silmällä ja varmistamaan, ettei hän ’mormonisoisi’ yliopistoa.
Veli Sessions liittyi moniin sikäläisiin järjestöihin ”tavoittaakseen ihmisiä, jotka eivät muuten halunneet puhua hänen kanssaan. Kauppakamarin säännöllisillä päivällisillä hän istui tarkoituksella sellaisen [miehen viereen, joka] johti hänen työtään vastustavaa komiteaa. Eräällä näistä päivällisistä [tuo mies] sanoi: ’– – Olet pahuksenmoinen kaveri. Minut nimitettiin komiteaan pitämään sinut poissa Moscowsta, ja aina kun näen sinut, olet niin pahuksen ystävällinen, että pidän sinusta koko ajan enemmän.’ Veli Sessions vastasi: ’Minäkin koen niin. Mehän voimmekin olla ystäviä.’ Veli Sessions muisteli myöhemmin, että tästä miehestä tuli yksi hänen parhaista ystävistään hänen ollessaan Moscowssa.”13
Opissa ja liitoissa Herra sanoi: ”Eikä kukaan voi auttaa tässä työssä, ellei hän ole nöyrä ja täynnä rakkautta.”14 Emme voi tehdä työtämme uskonnonopettajina, ellei motivaatiomme perustu rakkauteen – rakkauteen Herraa, perhettämme, oppilaitamme ja niitä kohtaan, joiden kanssa teemme työtä.
Vuonna 1978 vanhin Gordon B. Hinckley puhui kirkon koululaitoksen väelle ja sanoi:
”Olkoon rakkaus johtotähtenne. Se on suurin voima maan päällä. – –
Vaalikaa – – syvää rakkautta niitä kohtaan, joita opetatte, ja etenkin niitä kohtaan, joita on vaikea tavoittaa. He tarvitsevat teitä eniten. Ihme, joka tulee heidän elämäänsä, kun teette työtä heidän kanssaan kannustuksen ja ystävällisyyden hengessä, tuottaa teille kaikille iloa ja tyydytystä koko elämänne ajan ja vahvistaa heidän uskoaan ja todistustaan.”15
Toisinaan meidän on vaikea rakastaa joitakin oppilaita tai muita, joiden kanssa työskentelemme. Mitä silloin? Historiassamme kerrotaan eräästä entisestä johtajasta ja vaikeuksista, joita hänellä oli rakastaa niitä, joiden kanssa hänen piti työskennellä. Huomatkaa, mikä tässä kertomuksessa sai hänet lopulta rakastamaan.
Kun kirkko laajeni kansainväliseksi, seminaarit ja uskontoinstituutit joutuivat vastaamaan haasteeseen antaa uskonnonopetusta uusissa maissa ja kulttuureissa ja uusilla kielillä. 1970-luvun alussa seminaarien ja uskontoinstituuttien hallinnon rakennetta muutettiin ja Yhdysvaltain ulkopuoliset alueet annettiin apulaisjohtajien valvottaviksi.
Frank Day, yksi näistä apulaisjohtajista, oli ollut merijalkaväessä toisessa maailmansodassa. Hän oli taistellut eteläisellä Tyynellämerellä, ja hänet oli opetettu vihaamaan vihollista. Veli Day oli nyt huolissaan siitä, että hänet ehkä määrättäisiin työskentelemään aasialaisten kanssa.
Hänen pelkonsa toteutui, kun apulaiskouluasiamies, veli Joe J. Christensen pyysi häntä valvomaan eteläisen Tyynenmeren ja Aasian aluetta. ”Kun [veli] Day lensi Tyynenmeren yli Japania kohti, niin – – hänen sydämessään kyti yhä voimakkaita [sodanajan] tunteita, vaikka hän rukoili vilpittömästi, että ne voisivat tukahtua. Ennen koneen laskeutumista veli Dayn valtasi syvä pelko. Hän kulki lentoaseman läpi – – ja tuli [lähetysjohtajan] luo. Kun hän näki lähetysjohtajan kasvot, hän näki niissä vain rakkautta ja hän itse täyttyi rakkauden tunteilla.” Kaikki aikaisemmat kielteiset tunteet katosivat.16
Veli Day sanoi, että hän rukoili vilpittömästi, ja Herran Henki toi hänen sydämeensä rakkauden, jota siellä ei ollut luonnostaan. Me voimme tehdä samoin. Mormon neuvoi: ”Rukoilkaa – – Isää koko sydämen voimalla, että täyttyisitte tällä rakkaudella.”17
Tämä sama Henki voi kannustaa ja kohottaa meitä, kun me tunnemme yksinäisyyttä, arvostuksen puutetta tai lannistumista.
Bob ja Gwenda Arnold saivat tehtävän muuttaa Guatemalaan ja käynnistää seminaari- ja instituuttiohjelma siellä. Veli Arnold on kuvaillut tunteitaan, joita hänellä oli pitkällä matkalla takaisin kotiin tehtävän suorittamisen jälkeen: ”Kello oli puoli yksi tai yksi yöllä. Suunnilleen tuohon aikaan minut valtasi hirveä yksinäisyyden tunne, ettei kukaan maailmassa tiennyt, missä olin. Perheeni luuli minun nukkuvan jossakin. Ihmisillä Yhdysvalloissa ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä olin tekemässä. Tunsin itseni hyvin yksinäiseksi. Kun ajoin [kauniin metsän] läpi ja taivas oli täynnä kirkkaita tähtiä, vilkaisin ylös ja Henki kuiskasi: ’Minä tiedän, missä olet.’ Yksinäisyys katosi, ja itkin suuren osan kotimatkan loppuosasta. Ilon ja rauhan tunne tuli tiedosta, että taivaallinen Isäni muisti minut ja tiesi, mitä olin tekemässä.”18
Seminaarien ja instituuttien historiasta voimme oppia ainakin kiitollisuutta siitä valtavasta etuoikeudesta, joka meillä on toimia kirkon uskollisten ja uskovien nuorten kanssa. Maailman joka kolkassa nämä oppilaat osoittavat uskon ja uhrauksen henkeä. Esimerkiksi eräs nuori mies nousi klo 3.15 joka aamu ehtiäkseen ajoissa seminaariin. Hänen täytyi kävellä bussipysäkille, matkustaa bussilla 15 minuuttia, odottaa toista bussia ja matkustaa sillä ja sitten kävellä neljä korttelia kirkon rakennukseen. Usein hänen täytyi tehdä tämä sateessa ja kylmyydessä. Vuoden lopussa hänellä oli yli 90 prosentin läsnäolo eikä ollenkaan viivästyneitä suorituksia.
Annan vielä yhden esimerkin siitä, kuinka uskontäyteisiä ja omistautuneita oppilaamme voivat olla.
Entinen apulaisjohtaja Stephen K. Iba oli lähetystyössä Filippiineillä ja palasi sitten muutaman vuoden kuluttua sinne käynnistämään seminaaria. Hän kertoo vierailleensa perheessä, jonka hän oli tuntenut lähetyssaarnaajana ollessaan – perheessä, jossa oli ”vilkas kaksitoistavuotias” tytär nimeltä Maria. Veli Iba kirjoitti:
”Koputin harkkotiilisen – – asuintalon ovelle – – ja äiti tuli avaamaan. – – [Kerroin] hänelle, miksi olin palannut, ja selitin, mikä seminaarin kotiopiskeluohjelma on.
Kysyin Mariasta, joka oli tuolloin ehkä 19-vuotias. Äiti avasi verhon, joka jakoi huoneen, ja retkivuoteella makasi mannekiinin tavoin Maria, joka painoi noin 25 kg. Hän sairasti terminaalivaiheen syöpää. Kun kävelin hänen viereensä, hän alkoi hymyillä kauniisti ja hänen silmänsä loistivat.
Hän kysyi, voisiko hän alkaa opiskella seminaarissa. Hänen elämästään oli jäljellä vain puoli vuotta, ja hän halusi olla valmiimpi opettamaan sukulaisiaan henkimaailmassa. Lupasin, että heti kun aineisto saapuisi Manilaan, hän saisi sen ensimmäisenä. Kun palasin sinne viikkoa myöhemmin, Maria oli valmis opiskelemaan.
Hänen isänsä, joka on nykyään kirkon jäsen ja seurakunnanjohtaja, oli asettanut hänen päänsä yläpuolelle peilejä, jotta hän voi lukea ja kirjoittaa. Hän oli niin heikko, ettei hän voinut istua. Viikkoa ennen kuolemaansa – – Maria suoritti viimeisen Mormonin kirjan kotiopiskelutehtävän – yhdeksän kuukautta uurastusta, tuhat sivua tai enemmänkin, täydentänyt jokaisen sanan, jokaisen tyhjän kohdan.”19
Toiveemme on, että kun tämä historia tulee saataville, luette sen, sisäistätte sen opetukset ja – ennen kaikkea – olette vahvasti mukana osana julkistettavaa historiaamme.
Presidentti Dieter F. Uchtdorf on sanonut:
”Toisinaan ajattelemme, että evankeliumin palautus on sellaista, mikä on täyttynyt, jo takanapäin – –. Todellisuudessa palautus on jatkuva prosessi – me elämme sen aikaa juuri nyt. – –
Tämä on yksi merkittävimmistä aikakausista maailman historiassa!”
Tuo mielessämme presidentti Uchtdorf neuvoi meitä olemaan nukkumatta läpi palautuksen.20 Meidän tulee olla sekä kiitollisia että nöyriä siitä, että meille on annettu pyhä etuoikeus auttaa tämän luvun kirjoittamisessa palautuksen edelleen jatkuvassa kertomuksessa.
Me kaikki olemme sen todistajia, kuinka Herra jouduttaa pelastuksen työtään. Vanhin Quentin L. Cook on sanonut: ”Te nuoret kannatte suuren osan raskaasta taakasta pelastuksen työn jouduttamiseksi sekä elävien että kuolleiden puolesta.”21 Me uskonnonopettajat voimme auttaa heitä kantamaan raskaita taakkoja. Voimme parhaiten auttaa heitä presidentti Eyringin muutama vuosi sitten ehdottamalla tavalla pyytämällä heiltä enemmän eikä vähemmän.22
Kun oppilaat oppivat enemmän osallistumalla säännöllisesti tunneille, lukemalla luokan ulkopuolella ja osallistumalla oppimisarviointeihin, he valmistautuvat paremmin kuin mikään aikaisempi sukupolvi.
Kristitty kirjailija ja kristinuskon puolustaja C. S. Lewis kirjoitti joskus: ”Kunkin aikakauden tärkeimmät tapahtumat eivät koskaan päädy historian kirjoihin.”23 Yli sadan vuoden ajan seminaareissa ja instituuteissa on ollut niitä, jotka vähin äänin ovat tehneet työtä ja uhranneet auttaakseen nuoria Kristuksen luokse. Suurin osa noista henkilöistä ja heidän kertomuksistaan ei koskaan päädy kirjaan, mutta voimme vakuuttaa, että he eivät jää huomaamatta. ”Taivahan enkelit seuraa, ken voittaa”24, ja muualla pidetään kirjaa, joka sisältää ihan jokaisen Herran työtä edistävän teon – teidänkin tekonne.
Olemme puhuneet tänään jonkin aikaa historiastamme. Mutta kun käännymme ja katsomme tulevaisuuteen, on hyvä muistaa vanhin James E. Talmagen huomautus. Hän sanoi: ”Profetia on muistiinmerkintä tapahtumista ennen kuin ne tapahtuvat. Historia on muistiinmerkintä niistä sen jälkeen, kun ne ovat tapahtuneet. Ja näistä kahdesta profetia on tarkkuudessa luotettavampi – – [kuin historia].”25
Ja mitä profetiassa sanotaan tulevaisuudestamme? Profeetta Joseph Smith kertoi meille: ”Yksikään epäpyhä käsi ei voi estää työn etenemistä. – – Jumalan totuus etenee uljaana, jalona ja riippumattomana, kunnes se on täyttänyt jokaisen mantereen, käynyt jokaisella seudulla, pyyhkäissyt yli jokaisen maan ja kaikunut jokaiseen korvaan, kunnes Jumalan aivoitukset on täytetty ja suuri Jehova on sanova, että työ on tehty.”26
Herra siunatkoon meitä jokaista pyrkiessämme historiamme avulla muistamaan – ja toimimaan – kun autamme Herran työtä loistokkaaseen voittoon. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.
© 2015 Intellectual Reserve, Inc. Kaikki oikeudet pidätetään. Hyväksytty englanniksi: 6/15. Hyväksytty käännettäväksi: 6/15. Alkuperäisjulkaisun nimi: ”Remember and Act.” Finnish. PD10054335 130