Laikkua kantamassa
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Niin Jeesuskin auttaa meitä.
”Herra antaa sinulle levon murheestasi ja pelostasi” (2. Nefi 24:3).
Abbie hihitti. Onnelliset koiranpennut hyppelivät ja telmivät hänen ympärillään. Minkä niistä hän valitsisi?
Musta koiranpentu, jonka rinnassa oli valkoinen laikku, juoksi hänen luokseen. Se heilutti häntäänsä ja nuoli hänen kättään. Silloin Abbie tiesi. Sen hän ottaisi! Hän nosti sen syliinsä.
”Otetaan tämä, isä!” Abbie halasi lämpöistä ja kiemurtelevaa koiranpentua hellästi. ”Annetaan sille nimeksi Laikku.”
Kotona Abbien veli ja sisar odottelivat jo innokkaasti Laikun tapaamista. Laikun häntä vipatti, ja se kierähti selälleen, jotta sen mahaa rapsutettaisiin. Kun isä laittoi ruokakupin lattialle, Laikku upotti koko päänsä ruokaan.
Myöhemmin isä ja Abbie lähtivät ulkoiluttamaan Laikkua. Isä ojensi hihnan Abbielle.
”Pidä lujasti kiinni”, isä sanoi. ”Laikku saattaa säikähtää ja yrittää karata. Sinun täytyy huolehtia, että sillä on turvallinen olo.”
”Hyvä on, isä.” Abbie hyppeli innoissaan. Hän ei malttanut odottaa!
He kävelivät katua pitkin. Tai siis Abbie ja isä kävelivät – Laikku pomppi sinne tänne. Se nuuhki pensaita. Se haukkui oravia. Se vilkaisi tuon tuostakin taakseen nähdäkseen Abbien ja isän.
Pian he tulivat talon luo, jonka pihassa oli kolme isoa koiraa. Ne murisivat ja haukkua rähjäsivät aidan takana.
Laikku jähmettyi paikoilleen. Abbie yritti vetää sitä hihnasta, mutta Laikku ei hievahtanutkaan.
”Ei hätää. Eivät ne pääse kimppuusi”, hän sanoi lempeällä äänellä. ”Olet ihan turvassa.”
Laikku vain uikutti.
”Ehkä sinun pitäisi kantaa sitä”, isä ehdotti. Abbie nosti Laikun syliinsä ja meni kadun toiselle puolelle. Laikku tärisi. Kun isot koirat olivat poissa näkyvistä, Laikku rauhoittui. Se nuolaisi Abbien naamaa, ja Abbie laski sen maahan.
Muutaman minuutin kuluttua Laikun vauhti alkoi hidastua. Se roikutti päätään ja kävi makaamaan jalkakäytävälle.
”Tule nyt”, Abbie kehotti. ”Olemme melkein kotona.”
Laikku räpytteli silmiään. Se huokaisi.
”No voi että. Väsyttääkö pikkuista?” Abbie naurahti. Hän nosti Laikun uudelleen syliinsä ja kantoi sen tällä kertaa kotiin saakka. Isä tarjoutui auttamaan, mutta Laikku ei ollut kovin painava. Sitä paitsi Abbie rakasti sitä ja halusi pitää siitä huolta.
Seuraavana sunnuntaina Abbien Alkeisyhdistyksen opettaja puhui Jeesuksesta Kristuksesta.
”Jeesus rakastaa meitä niin paljon, että Hän kärsi puolestamme”, sisar Oliver kertoi. ”Hän tunsi meidän kaikki murheemme, jotta Hän ymmärtäisi, miltä meistä tuntuu. Näin Hän voi kantaa meitä läpi koettelemusten.”
Abbie mietti, miten hän oli kantanut Laikkua. Tavallaan Jeesuskin auttaa meitä niin, Abbie ajatteli. Jeesus ei tietenkään oikeasti kanna Abbieta, mutta Abbie on saanut Häneltä voimaa sitä tarvitessaan. Kuten eräänä yönä, kun Abbie pelkäsi pimeää. Hän oli rukoillut ja saanut siitä turvaa. Tai kun häntä pelotti, että hän unohtaisi läksynsä. Hän oli rukoillut ja saanut siitä paremman olon – ja muistanut läksynsä!
Abbie hymyili. Hän tiesi, että Jeesus Kristus rakasti häntä vielä enemmän kuin hän itse rakasti Laikkua. Ja se oli paljon se!
Kuvitus Alexandra Ball