Yhden prosentin parempi
Jokainen ponnistelumme muutoksen tekemiseksi – vaikka se tuntuisi meistä kuinka pieneltä tahansa – saattaa vaikuttaa elämäämme mitä merkittävimmällä tavalla.
Yli sadan vuoden ajan Ison-Britannian kansalliset pyöräilyjoukkueet olivat olleet pyöräilymaailman naurunaiheena. Keskinkertaisuuteen juuttuneet brittipyöräilijät olivat saavuttaneet vain muutamia kultamitaleja sadan vuoden aikana olympialaisissa ja olleet sitäkin heikompia pyöräilyn tärkeimmässä tapahtumassa, kolme viikkoa kestävässä Ranskan ympäriajossa, jota yksikään brittiläinen pyöräilijä ei ollut voittanut 110 vuoteen. Brittipyöräilijöiden ahdinko oli niin syvä, että jotkin pyörävalmistajat kieltäytyivät edes myymästä polkupyöriä briteille, koska ne pelkäsivät, että se tahraisi ikuisesti niiden kovalla työllä saavutetun maineen. Vaikka pyöräilyssä käytettiin valtavasti resursseja huipputekniikkaan ja uusimpiin harjoitusohjelmiin, mikään ei auttanut.
Ei siis mikään ennen vuotta 2003, jolloin tapahtui pieni, suurelta osin huomaamaton muutos, joka muutti lopullisesti brittiläisen pyöräilyn kehityskaaren. Uusi lähestymistapa toi esiin myös iankaikkisen periaatteen – johon sisältyy lupaus – koskien kuolevaisuuden usein hämmentävää pyrkimystämme kehittää itseämme. Mitä sellaista siis tapahtui brittiläisessä pyöräilyssä, millä voisi olla merkitystä meidän henkilökohtaiseen pyrkimykseemme olla parempia Jumalan tyttäriä ja poikia?
Vuonna 2003 palkattiin Sir Dave Brailsford. Toisin kuin aiemmat valmentajat, jotka olivat pyrkineet dramaattisiin, yhtäkkisiin muutoksiin, Sir Brailsford sitoutui sen sijaan toimintasuunnitelmaan, jota hän nimitti ”marginaalisten saavutusten yhdistämiseksi”. Tähän sisältyi pienten parannusten toteuttamista kaikessa. Se merkitsi keskeisten tunnuslukujen jatkuvaa mittaamista sekä huomion kohdistamista yksityiskohtaisiin heikkouksiin.
Se muistuttaa jonkin verran Samuel Lamanilaisen käyttämää ilmausta ”vaeltavat tarkoin”1. Tämä laajempi, kokonaisvaltaisempi näkemys välttää sen ansan, että olemme lyhytnäköisesti tarrautuneet vain käsillä olevaan ilmeiseen ongelmaan tai syntiin. Brailsford on sanonut: ”Koko periaate tuli siitä ajatuksesta, että jos erittelemme kaiken, mitä vain mieleen tulee ja mikä liittyy pyöräilyyn, ja sitten parannamme sitä yhdellä prosentilla, niin saamme merkittävää kasvua, kun kaikki kootaan yhteen.”2
Brailsfordin lähestymistapa on hyvin yhdenmukainen Herran tavan kanssa Hänen opettaessaan meille yhden prosentin ehdotonta tärkeyttä – jopa 99 prosentin kustannuksella. Tietenkin Hän opetti evankeliumin vaatimusta etsiä apua tarvitsevia. Mutta entä jos sovellamme tätä samaa periaatetta evankeliumin kovin suolaisenmakeaan toiseen periaatteeseen, parannukseen? Sen sijaan, että synnin ja parannuksen välinen myllerrys ja dramaattiset heilahtelut vaikeuttaisivat kulkuamme, niin mitä jos lähestymistapamme olisikin se, että kavennamme keskittymistämme – samalla kun laajennamme sitä? Sen sijaan että yrittäisimme tehdä kaiken täydelliseksi, niin mitä jos käsittelisimme vain yhtä asiaa kerrallaan?
Mitä jos esimerkiksi uudessa laajakulmaisessa tietoisuudessanne huomaisitte, että olette laiminlyöneet Mormonin kirjan päivittäistä lukemista? No, sen sijaan että kahlaisimme epätoivoisesti läpi kaikki 632 sivua yhdessä yössä, niin mitä jos sen sijaan sitoutuisimme lukemaan siitä vain yhden prosentin – eli vain kuusi sivua päivässä – tai jonkin muun tavoitteen, joka on toteutettavissa omassa tilanteessanne? Voisivatko pienet mutta vakaat marginaaliset saavutukset olla yhdistettyinä omassa elämässämme lopulta keino voittaa jopa kaikkein ärsyttävimmätkin henkilökohtaiset puutteemme? Voiko tämä tapa käsitellä virheitämme suupala kerrallaan oikeasti toimia?
Ylistetty kirjailija James Clear sanoo, että tämä menettelytapa asettaa laskelmat suoraan eduksemme. Hän vakuuttaa, että ”tottumukset ovat ’itsensä kehittämisen korkoa korolle’. Jos pystyy kehittymään jossakin asiassa vain yhden prosentin verran joka päivä, niin vuoden loppuun mennessä – – on 37 kertaa parempi.”3
Brailsfordin pienet saavutukset alkoivat odotuksenmukaisista asioista, kuten varusteista, kilpailuasujen kankaista ja harjoitusmalleista. Mutta hänen joukkueensa ei tyytynyt siihen. He löysivät edelleen yhden prosentin parannusmahdollisuuksia väheksytyillä ja odottamattomilla osa-alueilla kuten ravitsemus ja jopa huollon hienosäätö. Ajan mittaan nämä lukemattomat pienen pienet parannukset yhdistyivät hämmästyttäviksi tuloksiksi, joita tuli nopeammin kuin kukaan olisi osannut kuvitella. Todellakin he noudattivat iankaikkista periaatetta ”[rivi] rivin päälle, [opetus] opetuksen päälle, vähän täällä ja vähän tuolla”4.
Saavatko nämä pienet muutokset aikaan sen ”voimallisen muutoksen”5, jota haluatte? Olen 99-prosenttisen varma siitä, että oikein toteutettuina ne saavat! Tähän lähestymistapaan liittyy kuitenkin yksi varoitus: jotta pienet saavutukset yhdistyisivät, meidän täytyy ponnistella johdonmukaisesti päivittäin. Ja vaikka emme todennäköisesti olekaan täydellisiä, meidän täytyy määrätietoisesti peilata määrätietoisuuttamme kärsivällisyyteen. Kun teemme niin, lisääntyneen vanhurskauden suloiset palkinnot tuovat teille tavoittelemaanne iloa ja rauhaa. Kuten presidentti Russell M. Nelson on opettanut: ”Mikään ei ole vapauttavampaa, ylevöittävämpää tai tärkeämpää meidän yksilölliselle edistymisellemme kuin säännöllinen, päivittäinen keskittyminen parannuksen tekemiseen. Parannus ei ole yksittäinen tapahtuma, se on prosessi. Se on avain onnellisuuteen ja mielenrauhaan. Kun parannukseen yhdistyy usko, se avaa meille pääsyn Jeesuksen Kristuksen sovituksen voimaan.”6
Mitä tulee parannuksen edellyttämään uskoon, pyhät kirjoitukset ovat selkeät. Alussa vaaditaan vain ”vähäsen uskoa”7. Ja jos pystymme omaksumaan tämän ”sinapinsiemenen”8 kaltaisen ajattelutavan, mekin voimme odottaa odottamattomia ja poikkeuksellisia parannuksia elämässämme. Mutta muistakaa, että aivan kuten emme yrittäisi yhdessä yössä muuttua hunni Attilasta äiti Teresaksi, niin samalla tavoin meidän tulee suunnata uudelleen parannusmallejamme vähän kerrallaan. Vaikka elämässänne tarvittavat muutokset olisivatkin suuria, aloittakaa pienestä. Tämä on erityisen totta, jos tunnette itsenne lannistuneiksi tai masentuneiksi.
Tämä prosessi ei aina tapahdu suoraviivaisesti. Päättäväisimmillekin voi tulla takaiskuja. Koska olen kokenut tätä turhautumista omassa elämässäni, tiedän, että joskus voi tuntua siltä, että menee prosentin verran eteenpäin ja kaksi prosenttia taaksepäin. Jos kuitenkin pysymme lannistumattomina päättäväisyydessämme jatkuvasti venyä niihin yhden prosentin saavutuksiimme, niin Hän, joka ”otti taakakseen meidän [murheemme]”9, kantaa varmasti meitäkin.
On selvää, että jos olemme syyllistyneet vakaviin synteihin, Herra on selkeä ja yksiselitteinen: meidän on lopetettava, saatava apua piispaltamme ja käännyttävä pois sellaisista käytännöistä välittömästi. Mutta kuten vanhin David A. Bednar on edellyttänyt: ”Juuri pieniä, vakaita, yhä lisääntyviä hengellisen edistyksen askelia Herra haluaakin meidän ottavan. Valmistautuminen vaeltamaan syyttömänä Jumalan edessä on yksi kuolevaisuuden perustarkoituksista ja elinikäinen pyrkimys. Se ei ole tulosta satunnaisista kiihkeän hengellisen toiminnan pyrähdyksistä.”10
Toimiiko tämä taskukokoinen lähestymistapa parannukseen ja todelliseen muutokseen siis oikeasti? Opettaako käytäntö tämänkin asian? Miettikää, mitä brittiläiselle pyöräilylle on tapahtunut viimeisten kahden vuosikymmenen aikana tämän ajattelutavan käyttöönoton jälkeen. Brittiläiset pyöräilijät ovat nyt voittaneet maineikkaan Ranskan ympäriajon hämmästyttävät kuusi kertaa. Viimeisissä neljissä olympialaisissa Iso-Britannia on ollut menestynein maa kaikissa pyöräilyn lajeissa. Ja äskettäin päättyneissä Tokion olympialaisissa Yhdistynyt kuningaskunta voitti pyöräilyssä enemmän kultamitaleja kuin mikään muu maa.
Valokuvat brittipyöräilijöistä (myötäpäivään ylhäältä vasemmalta) Friedemann Vogel, John Giles ja Greg Baker/Getty Images
Mutta maallista hopeaa ja kultaa paljon kalliimpi lupaus tiellämme kohti iankaikkisuuksia on se, että me voimme todellakin kulkea ”Kristuksen voittosaatossa”11. Ja kun sitoudumme tekemään pieniä mutta vakaita parannuksia, meille luvataan ”kirkkauden [seppele], joka ei kuihdu”12. Paistatellessamme siinä himmenemättömässä loistossa, joka meitä kutsuu, kehotan teitä tarkastelemaan elämäänne ja katsomaan, mikä on hidastanut teitä tai jopa pysäyttänyt teidät liittopolulla. Katsokaa sitten laajemmalle. Pyrkikää tekemään elämässänne vähäisiä mutta mahdollisia korjauksia, jotka voivat johtaa suloiseen iloon ollessanne vain hieman parempia.
Muistakaa, että Daavid käytti vain yhtä pientä kiveä kaataakseen maahan voittamattomalta näyttävän jättiläisen. Mutta hänellä oli neljä muuta kiveä valmiina. Samalla tavoin Alma nuoremman jumalaton luonne ja iankaikkinen kohtalo muuttuivat vain yhdestä yksinkertaisesta, merkittävästä ajatuksesta – sen muistamisesta, mitä hänen isänsä oli opettanut Jeesuksen Kristuksen pelastavasta armosta. Samoin on ollut Vapahtajamme kohdalla, joka – vaikkakin synnitön – ”[ei] aluksi saanut täyteydestä vaan jatkoi armosta armoon, kunnes hän sai täyteyden”13.
Hän on se, joka tietää, milloin varpunen putoaa, joka on niin ikään keskittynyt elämämme niin pieniin kuin merkittäviinkin hetkiin ja joka on valmis auttamaan teitä juuri nyt siinä, mitä ikinä yhden prosentin pyrkimyksenne onkaan tämän konferenssin jälkeen. Koska jokainen ponnistelumme muutoksen tekemiseksi – vaikka se tuntuisi meistä kuinka pieneltä tahansa – saattaa vaikuttaa elämäämme mitä merkittävimmällä tavalla.
Tätä silmällä pitäen vanhin Neal A. Maxwell opetti: ”Jokainen vanhurskaan halun ilmaisu, jokainen palveluteko ja jokainen jumalanpalvelusteko, olipa se miten pieni tai vähäpätöinen tahansa, lisää hengellisyyttämme.”14 Todellakin, pienillä, yksinkertaisilla ja jopa vain yhden prosentin asioilla voidaan saada aikaan suuria.15 Lopullinen voitto on sataprosenttisen varma – ”kaiken sen jälkeen, mitä voimme tehdä”16 – Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen voiman, ansioiden ja laupeuden ansiosta. Tästä todistan Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.