Muistakaa, ”kuinka armollinen Herra on ollut”
Teidän jokaisen elämään on painunut muistojen kimppuja. Ja ne voivat auttaa meitä ”muistamaan, kuinka armollinen Herra on ollut ihmislapsille”.
Veljet, sallinettehan minun muistella epävirallisesti ja kiitollisena menneitä. Toivottavasti se tapahtuu vapautuneesti ja miltei keskustelunomaisesti, kun kerron muutamia muisteluksia – muutamia elämän pieniä opetuksia, ei mitään ihmeellistä. Mainitsen myös joitakin lausahduksia, joiden säilyminen on osoitus niiden ytimekkyydestä. Nämä muistelmat keskittyvät siihen, kuinka armollinen Herra on pannut minut ylittämään itseni (ks. Moroni 10:3).
Jos vaikka vain yksi näistä muistelmista soveltuu teihin (ks. 1. Nefi 19:23), voitte pitää myöhemmin lyhyen isän ja pojan välisen keskustelun.
1. Palataanpa 60 vuotta taaksepäin. Grantin vaarnan Wandmeren seurakunnan pöytäkirjoista vuoden 1944 kesäkuun 4. päivältä käy ilmi, että sakramentin siunasivat ystäväni Ward Jackson ja Arthur Hicks sekä minä 141 hengen seurakunnalle. Sitten lähdettiin sotaan. Toukokuussa 1945 siunasin jälleen sakramentin – mutta juoksuhaudassa Okinawalla vain yhdelle hengelle – itselleni!
Nuoruuteni kasvatus astui kuvaan vähin äänin – ja sai minulta siihen aikaan vain osittaista arvostusta – kuten niin, etten juonut kahvia niissä oloissa, kun vettä oli vähän ja siinä oli runsaasti klooria.
En tiedä, mikä teitä nuoria miehiä odottaa, mutta ohjeeni olisi: ”Kiinnittäkää turvavyönne ja pitäkää lujasti kiinni periaatteistanne!”
2. Omina alkeisyhdistysaikoinani me lauloimme: ”Näin lausuu virta pien: Anna vain, anna vain!” (Lasten laulukirja, s. 116). Taatusti suloista ja innostavaa, vaikkakaan ei teologian kyllästämää. Tämän päivän lapset, kuten tiedätte, laulavat hengellisemmin painottuneesti ”Kuin Jeesus mä olla tahdon” (Lasten laulukirja, s. 40).
3. Silloin ennen perhe, naapuristo, seurakunta ja koulumaailma – me olimme kaikki köyhiä yhdessä, mutta me emme tienneet sitä. Teimme toinen toisellemme tilaa kasvaa, tehdä tyhmiä virheitä, tehdä parannusta ja alkaa kehittää itsessämme ainakin jonkinlaista hengellistä vastakaikua. Nykyään jotkut innokkaat vanhemmat näyttävät kiskovan hellittämättä päivänkakkaroita maasta nähdäkseen, miten juuret voivat.
4. Pappeusveljeni, olittepa nuoria tai vanhoja, olkaa kiitollisia niistä ihmisistä elämässänne, jotka rakastavat teitä kylliksi ojentaakseen teitä ja muistuttaakseen teitä mittapuistanne ja mahdollisuuksistanne silloinkin, kun ette halua itseänne muistutettavan.
Eräs rakas nyt jo edesmennyt ystäväni sanoi minulle vuosia sitten, kun olin sanonut jotakin ivallista: ”Olisit suoriutunut päivästä, vaikka olisit jättänyt tuon sanomattakin.” Hänen naseva nuhteensa oli lausuttu rakastaen ja osoitti, kuinka ojentaminen voi olla rakkauden teko.
5. Kun rakkaat näyttävät esimerkkiä, se jää erityisen hyvin mieleen. Sisareni Lois, joka oli syntymästä saakka sokea, ei pelkästään sopeutunut vaan palveli menestyksekkäästi opettajana koulussa 33 vuotta. Hänellä oli sama asenne kuin niillä pioneerisieluilla, jotka tarttuivat vähin äänin käsikärryihinsä ja lähtivät kohti länttä, asenne, jota me kaikki tarvitsemme. Jos siis osaksenne annetaan monenlaisia koettelemuksia, niin juokaa elämän katkerasta maljasta, mutta älkää tulko katkeriksi.
6. Pian toisesta maailmansodasta kotiin palattuani minulla oli ”lupauksia täytettävänä” (Robert Frost, ”Stopping by Woods on a Snowy Evening” julkaisussa The Poetry of Robert Frost, toim. Edward Connery Lathem, 1969, s. 225) – toisin sanoen lähdettävä heti lähetystyöhön. Kyllästyin odottamaan piispaa. Ja jonkinlaisena varhaisena ”arkun tukemisena” menin piispan kotiin ja sanoin, että olin säästänyt rahat ja halusin lähteä, joten ”pannaan pyörät pyörimään”. Kelpo piispa epäröi ja sanoi sitten, että hän oli kyllä aikonut kysyä lähtemistäni.
Vuosia myöhemmin sain kuulla tuon piispan uskolliselta seurakuntakirjurilta, että piispasta oli tuntunut, että tarvitsin vähän enemmän aikaa olla perheeni kanssa oltuani niin kaukana ja vielä kymmenesosan elämästäni. Sen kuultuani nuhtelin itseäni siitä, että olin ollut liian tuomitseva. (Ks. Bruce C. Hafen, A Disciple’s Life: Biograpy of Neal A. Maxwell, 2002, s. 129–130.)
Eipä ihme, että vanhin Henry Eyringin viisas isä totesi kerran, että Herralla oli täydellinen kirkko ennen kuin Hän päästi meidät kaikki sisälle!
7. Kaksi ajankohtaista muistoa nuorille isille: Kun minä olin sellainen, olin juuri saanut puhelun, jossa kerrottiin, että rakas ystäväni oli kuollut auto-onnettomuudessa. Istuin olohuoneessa kyynelten virratessa pitkin poskiani. Pieni poikamme Cory näki kyyneleet kulkiessaan eteisessä. Sain tietää, että hän oli olettanut ahdistuneena niiden johtuvan siitä, että hän oli aiheuttanut minulle jonkin pettymyksen. Hän ei tiennyt puhelusta. Veljet, me aliarvioimme sitä, kuinka aidosti ja usein lapsemme haluavat miellyttää meitä.
8. Koska minulla ei ole juuri lainkaan matemaattisia kykyjä, pystyin vain harvoin jos koskaan auttamaan lapsiamme matemaattisissa ja luonnontieteellisissä aineissa. Eräänä päivänä lukiota käyvä tyttäremme Nancy pyysi minulta ”vähän apua” korkeimman oikeuden oikeustapauksessa Fletcher vastaan Peck. Olin todella innokas auttamaan niiden monien kertojen jälkeen, jolloin en ollut pystynyt auttamaan. Vihdoinkin tilaisuus purkautua! Annoin tulla mitä tiesin tapauksesta Fletcher vastaan Peck. Lopulta turhautunut tyttäreni sanoi: ”Isä, minä tarvitsen vain vähän apua!” Olin täyttänyt omia tarpeitani sen sijaan että olisin antanut hänelle ”vähän apua”.
Me palvelemme Herraa, joka opettaa meille ”rivin rivin päälle”, veljet, joten älkäämme mekään kipatko koko kuormaa kerralla edes silloin, kun opetamme lapsillemme evankeliumia.
9. Myöhempinä vuosina näin muutamien jättävän kirkon, eivätkä he sitten koskaan voineet jättää sitä rauhaan. He käyttivät usein älyllisiä varauksiaan peittämään käyttäytymisensä hairahduksia (ks. Neal A. Maxwell, All These Things Shall Give Thee Experience, 1979, s. 110). Saatte nähdä sellaista. Älkää muuten kuvitelko maailman ratkaisujen maailman ongelmiin olevan kovinkaan tehokkaita. Sellaiset ratkaisut muistuttavat usein sitä, mitä C. S. Lewis kirjoitti ihmisistä, jotka juoksevat edestakaisin sammuttimien kanssa silloin, kun on tulva. (Ks. The Screwtape Letters, 1959, s. 117–118.) Vain evankeliumi tarjoaa jatkuvasti toimivia ratkaisuja, eivätkä korvikkeet tehoa.
10. Kerran ollessamme matkalla vanhin ja sisar Russell M. Nelsonin kanssa me lähdimme hotellistamme Bombaysta Intiasta noustaksemme Karachiin Pakistaniin ja sieltä edelleen Islamabadiin lähtevään koneeseen. Päästyämme sekasortoiselle kentälle lentomme oli peruutettu. Sanoin kärsimättömästi tiskin takana olevalle miehelle: ”Mitä te odotatte meidän tekevän – antavan periksi ja palaavan hotelliin, niinkö?” Hän sanoi hyvin arvokkaasti: ”Hyvä herra, ei täältä pääse takaisin hotelliin.” Me etsimme ja kyselimme ympäri lentoasemaa, löysimme yhden lennon, pidimme voimassa sopimuksemme Islamabadissa ja saimme jopa nukkua yömme. Joskus elämä on samanlaista: meidät jätetään ”ponnistelemaan eteenpäin” ja kestämään täyttymättömät odotukset – epäämällä pääsy ”takaisin hotelliin”! Muuten sellainen periksi antamisen tauti voi iskeä kaikissa elämän vaiheissa. Sitä paitsi Herra tietää, että ”on vastattava teoistaan, saa uni jäädä vartomaan” (Robert Frost, ”Metsän reunassa lumisena iltana”, suomentanut Ville Repo).
11. Vuonna 1956, kun palasin kotiin Washington D.C.:stä kieltäydyttyäni siellä useista houkuttelevista tarjouksista, minulle tarjottiin työtä Utahin yliopistossa. Vaimoni sanoi, että minun pitäisi ottaa se vastaan. Hän sanoi ennaltatietämystä osoittaen: ”Minusta tuntuu, että jos menet sinne, niin voit ehkä vaikuttaa jotenkin opiskelijoihin.” Vastasin kärsimättömästi: ”Minähän kirjoittaisin vain lehdistötiedotteita, en olisi tekemisissä oppilaiden kanssa.” Siitä auenneiden tilaisuuksien seurauksena päädyin muun muassa erään opiskelijaseurakunnan piispaksi, dekaaniksi ja opettamaan valtio-oppia sadoille hienoille opiskelijoille. Asema ei tietenkään merkinnyt eniten vaan se, että jouduin ylittämään itseni ja sain tilaisuuksia palvella. Vaimomme ovat usein innoitettuja – vaikkakin joskus epäloogisin tavoin – minkä tosiasian, nuoret miehet, isänne saattavat olla kyllin rohkeita selittämään teille joskus.
12. On myös kiinnostavaa, kuinka me luomme kasautuvasti odotuksia lastenlastemme elämässä, vaikka emme olisikaan siitä tietoisia. Muutamia vuosia sitten, kun tyttärenpoikamme Robbie oli viiden vuoden paikkeilla, pistäydyimme tapaamassa heidän perhettään Oremissa. Hän nukkui yläkerrassa, ja hänen äitinsä huusi: ”Robbie, Neal-vaari on tullut!” Yläkerrasta kantautui väsynyt pieni ääni sanoen: ”Tuonko minä pyhät kirjoitukset?”
Hän oli tietysti liian pieni lukemaan niitä, mutta hän kantoi niitä mukanaan, kuten niin monet tekevät nykyään kirkossa uuden hienon tavan mukaan.
Veljet, teidän jokaisen elämään on painunut muistojen kimppuja. Ja ne voivat auttaa meitä ”muistamaan, kuinka armollinen Herra on ollut ihmislapsille” (Moroni 10:3). Minulle Hän on taatusti ollut!
Veljet, kun alistatte tahtonne Jumalan tahtoon, annatte Hänelle sen ainoan asian, jonka te voitte todella Hänelle antaa, joka teillä todella on annettavana. Älkää aikailko liikaa alttarin etsimisessä tai siinä, että alatte asettaa tahtoanne sille lahjaksi! Kuittia ei tarvitse odottaa. Herralla on omat erityiset tapansa ilmoittaa se vastaanotetuksi.
Veljet, todistan teille, että Jumala on tuntenut teidät jokaisen pitkän, pitkän aikaa (ks. OL 93:23). Hän on rakastanut teitä pitkän, pitkän aikaa. Hän ei tiedä vain kaikkien tähtien nimiä (ks. Ps. 147:4; Jes. 40:26), vaan Hän tietää teidän nimenne ja kaikki murheenne ja ilonne! Ette muuten ole koskaan nähneet kuolematonta tähteä. Ne sammuvat lopulta. Mutta tänä iltana vieressänne istuu kuolemattomia yksilöitä – epätäydellisiä, mutta sellaisia, jotka kaikesta huolimatta tahtovat olla ”kuin Jeesus”! Hänen, Jeesuksen Kristuksen, nimessä. Aamen.