Tehkää innokkaasti työtä
On koorumin jäseniä ja niitä, joiden pitäisi olla koorumimme jäseniä ja jotka tarvitsevat apuamme.
Rakkaat veljeni, on juhlava ja jokseenkin nöyräksi tekevä kokemus seistä edessänne tänä iltana ja vastata kutsuun opettaa ja todistaa siitä pyhästä etuoikeudesta, joka meillä on Jumalan pappeuden haltijoina. Rukoilen uskoanne ja rukouksianne puolestani.
Niiden lisäksi, joilla on Aaronin ja Melkisedekin pappeus ja jotka ovat tänä iltana läsnä täällä tässä kauniissa konferenssikeskuksessa tai muissa paikoissa kaikkialla maailmassa, on suunnaton määrä pappeudenhaltijoita, jotka syystä tai toisesta ovat ajautuneet pois velvollisuuksistaan ja päättäneet kulkea muita polkuja.
Herra sanoo meille jokseenkin selvästi, että meidän tulee ojentaa auttava kätemme sellaisille henkilöille ja pelastaa heidät ja tuoda heidät ja heidän perheensä Herran pöydän ääreen. Voisimme täydellä syyllä ottaa vaarin Herran jumalallisista ohjeista, kun Hän julisti: ”Ja niin, jokainen oppikoon nyt velvollisuutensa ja toimimaan virassa, johon hänet on nimitetty, kaikessa uutteruudessa.”1 Hän lisäsi:
”Sillä katso, ei ole soveliasta, että minä käsken kaikessa; sillä se, joka pakotetaan kaikkeen, se on laiska eikä viisas palvelija; sen tähden hän ei saa palkkaa.
Totisesti minä sanon, että ihmisten tulisi tehdä innokkaasti työtä hyvän asian puolesta ja tehdä paljon omasta vapaasta tahdostaan ja saada aikaan paljon vanhurskautta;
sillä heissä on voima, jonka tähden he ovat vapaita toimimaan tahtonsa mukaan. Ja sikäli kuin ihmiset tekevät hyvää, he eivät suinkaan jää palkkaansa vaille.”2
Pyhät kirjoitukset tarjoavat teille ja minulle mallin, jota seurata, julistaessaan: ”Jeesukselle karttui ikää ja viisautta; Jumalan ja ihmisten suosio seurasi häntä.”3 Ja Hän ”kulki ympäri maata, teki hyvää – –, sillä Jumala oli hänen kanssaan”.4
Tutkiessani Mestarin elämää olen pannut merkille, että Hänen kestävät opetuksensa ja Hänen suuret ihmetekonsa tapahtuivat yleensä silloin, kun hän oli tekemässä Isänsä työtä. Emmauksen tiellä Hän ilmestyi liha- ja luuruumiissa. Hän nautti ruokaa ja todisti jumalallisuudestaan. Kaikki tämä tapahtui sen jälkeen kun Hän oli tullut ulos haudasta.
Kerran aikaisemmin, ollessaan matkalla Jerikoon, Hän palautti näön sokealle.
Vapahtaja oli aina liikkeellä – opettamassa, todistamassa ja pelastamassa toisia. Se on meidänkin yksilöllinen velvollisuutemme nykyään pappeuskoorumien jäseninä.
Ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista apostolin koorumin 6. huhtikuuta 1980 antamassa julistuksessa tuotiin julki tämä todistus ja totuus:
”Me todistamme vakaasti, että Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko on itse asiassa se kirkko palautettuna, jonka Jumalan Poika perusti, kun Hän kuolevaisuudessa järjesti työnsä maan päällä; että se on nimetty Hänen pyhän nimensä mukaan, nimittäin Jeesuksen Kristuksen nimen mukaan; että se on rakennettu apostolien ja profeettojen perustukselle pääkulmakivenä Hän; että sen pappeus, sekä Aaronin että Melkisedekin järjestyksen mukaan, palautettiin niiden kätten alla, joilla se oli muinoin: Aaronin pappeuden kohdalla Johannes Kastajan ja Melkisedekin pappeuden kohdalla Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kätten alla.”5
Lokakuun 6. päivänä 1889 presidentti George Q. Cannon esitti tämän vetoomuksen:
”Haluan nähdä pappeuden voiman vahvistuvan. – – Haluan nähdä tämän voiman ja valtuuden leviävän läpi koko pappeudenhaltijoiden joukon ulottuen päämiehestä alas aina vähäisimpään ja vaatimattomimpaan diakoniin kirkossa. Jokaisen miehen pitäisi tavoitella Jumalan ilmoituksia ja nauttia niistä, taivaan valosta, joka loistaa hänen sieluunsa ja antaa hänelle tietoa hänen velvollisuuksistaan, siitä osasta Jumalan työtä, joka lankeaa hänen osakseen hänen pappeudessaan.”6
Kerron teille tänä iltana kahdesta kokemuksesta elämäni varrelta – toinen tapahtui ollessani nuori poika, ja toinen koskee erästä ystävääni, joka oli aviomies ja lasten isä.
Pian sen jälkeen kun minut oli asetettu Aaronin pappeudessa opettajaksi, minut kutsuttiin palvelemaan koorumin johtajana. Meidän neuvojamme Harold välitti meistä, ja me tiesimme sen. Eräänä päivänä hän sanoi minulle: ”Tom, sinähän pidät kyyhkysten kasvattamisesta, vai mitä?”
Vastasin innokkaasti: ”Kyllä.”
Sitten hän ehdotti: ”Mitä pitäisit siitä, jos antaisin sinulle parin puhdasrotuisia Birmingham Roller -kyyhkysiä?”
Tällä kertaa vastasin: ”Yes, Sir!” Ne kyyhkyset nimittäin, joita minulla oli, olivat vain tavallista rotua, pyydystetty Grantin alakoulun katolta.
Hän kutsui minut seuraavana iltana kotiinsa. Seuraava päivä oli yksi nuoren elämäni pisimmistä. Olin odottamassa neuvojani työstä paluuta jo tuntia ennen kuin hän saapui kotiin. Hän vei minut kyyhkyslakkaansa, joka oli pienen vajan yläosassa hänen pihansa perällä. Katsellessani kauneimpia kyyhkysiä, mitä olin koskaan nähnyt, hän sanoi: ”Valitse mikä tahansa koiras, ja minä annan sinulle naaraan, joka on erilainen kuin mikään muu kyyhkynen maailmassa.” Tein valintani. Sitten hän pani minun käteeni pienen naaraskyyhkysen. Kysyin, mikä siinä oli niin erilaista. Hän vastasi: ”Katso tarkasti, niin huomaat, että sillä on vain yksi silmä.” Todellakin, toinen silmä puuttui, koska kissa oli vahingoittanut sitä. ”Vie ne kotiin kyyhkyslakkaasi”, hän neuvoi. ”Pidä ne sisällä noin kymmenen päivää ja päästä ne sitten ulos nähdäksesi, jäävätkö ne sinun lakkaasi.”
Noudatin Haroldin neuvoja. Päästyään vapaaksi koiraskyyhkynen tepasteli ympäriinsä kyyhkyslakan katolla ja palasi sitten sisään syömään. Mutta yksisilmäinen naaras katosi hetkessä. Soitin Haroldille ja kysyin: ”Palasiko se yksisilmäinen naaras sinun lakkaasi?”
”Tule tänne”, hän sanoi, ”niin katsotaan.”
Kun kävelimme neuvojan keittiön ovelta kyyhkyslakan luo, hän huomautti: ”Tom, sinä olet opettajien koorumin johtaja.” Sen minä jo totta kai tiesin. Sitten hän lisäsi: ”Mitä aiot tehdä saadaksesi Bobin, joka on koorumisi jäsen, aktiiviseksi?”
Minä vastasin: ”Tuon hänet koorumin kokoukseen tällä viikolla.”
Sitten neuvojani pisti kätensä tiettyyn pesään ja ojensi minulle yksisilmäisen kyyhkysen. ”Pidä se sisällä vielä muutama päivä ja yritä uudelleen.” Tein niin, ja jälleen se katosi. Jälleen sama kokemus: ”Tule meille, niin katsomme, onko se palannut kotiin.” Kyyhkyslakalle kävellessämme tuli huomautus: ”Onnittelut siitä, että sait Bobin pappeuskokoukseen. Mitä sinä ja Bob nyt aiotte tehdä saadaksenne Billin aktiiviseksi?”
”Tuomme hänet kokoukseen ensi viikolla”, lupasin.
Tämä kokemus toistui yhä uudelleen. Olin jo aikuinen mies ennen kuin täysin tajusin, että neuvojani Harold oli todellakin antanut minulle erikoisen kyyhkysen; se oli ainoa lintu hänen kyyhkyslakassaan, jonka hän tiesi palaavan takaisin joka kerta, kun se päästettiin vapaaksi. Tämä oli hänen innoitettu tapansa pitää ihanteellinen henkilökohtainen pappeuspuhuttelu opettajien koorumin johtajalle joka toinen viikko. Olen suuressa kiitollisuudenvelassa tuolle yksisilmäiselle kyyhkyselle. Vielä suuremmassa kiitollisuudenvelassa olen tuolle koorumin neuvojalle. Hänellä oli kärsivällisyyttä ja taitoa auttaa minua valmistautumaan niihin tehtäviin, joita oli edessäpäin.
Isät, isoisät, meillä on vieläkin suurempi vastuullinen tehtävä opastaa kallisarvoisia poikiamme ja pojan- ja tyttärenpoikiamme. He tarvitsevat apuamme, he tarvitsevat kannustustamme, he tarvitsevat esimerkkiämme. Joku on sanonut viisaasti, että nuoremme tarvitsevat vähemmän arvostelijoita ja enemmän esimerkkejä, joita seurata.
Nyt siihen kuvaan, joka koskee niitä miehiä, joiden tapoihin ja elämään sisältyy tuskin ollenkaan kirkossa käymistä tai minkäänlaista aktiivisuutta kirkossa. Näiden tulevien vanhimpien rivit ovat kasvaneet suuremmiksi. Tämä johtuu niistä Aaronin pappeuden koorumien nuoremmista pojista, jotka eksyvät Aaronin pappeuden polulta, sekä niistä aikuisista miehistä, jotka kastetaan mutta jotka eivät pysy aktiivisina ja kestävinä uskossa, niin että heidät voitaisiin asettaa vanhimmiksi.
En ajattele ainoastaan kyseisten miesten sydäntä ja sielua, vaan suren myös heidän suloisten vaimojensa ja kasvavien lastensa puolesta. Nämä miehet odottavat auttavaa kättä, kannustavaa sanaa ja henkilökohtaista todistusta totuudesta jonkun sellaisen ilmaisemana, jonka sydän on täynnä rakkautta ja jolla on halu kohottaa ja rakentaa.
Ystäväni Shelley oli tällainen mies. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat hienoja jäseniä, mutta kaikki yritykset motivoida häntä kasteelle ja sitten pappeuden siunausten piiriin olivat epäonnistuneet surkeasti.
Mutta sitten Shelleyn äiti kuoli. Shelley oli niin surun murtama, että hän vetäytyi erityiseen huoneeseen hautajaiskappelissa, jossa hautajaiset pidettiin. Tilaisuuden kulku välitettiin kaiuttimien kautta tähän huoneeseen, jossa hän voisi surra rauhassa, ilman että kukaan voisi nähdä hänen itkevän ja surevan. Kun lohdutin häntä tuossa huoneessa ennen puhujakorokkeelle menoa, hän halasi minua, ja tiesin, että herkkiä tunteita oli kosketettu.
Aika kului. Shelley ja hänen perheensä muuttivat toiseen kaupunginosaan. Minut kutsuttiin johtamaan Kanadan lähetyskenttää, ja yhdessä perheeni kanssa muutimme kolmeksi vuodeksi Torontoon.
Kun olin palannut ja kun minut oli kutsuttu kahdentoista koorumiin, sain puhelun Shelleyltä. Hän kysyi: ”Piispa, tuletko Suolajärven temppeliin sinetöimään vaimoni ja minut sekä perheemme?”
Vastasin epäröiden: ”Mutta Shelley, sinut pitää ensin olla kirkon kastettu jäsen.”
Hän nauroi ja vastasi: ”Huolehdin siitä sinun ollessasi Kanadassa. Tein sen vähän niin kuin sinulta salaa. Meillä oli kotiopettaja, joka kävi luonamme säännöllisesti ja opetti minulle kirkon totuuksia. Hän oli koululaisten kadunylityksen valvoja, ja hän auttoi pieniä lapsia ylittämään kadun joka aamu, kun he menivät kouluun, ja joka iltapäivä, kun he palasivat kotiin. Hän pyysi minua avukseen. Taukohetkinä, kun ei ollut yhtään lasta ylittämässä katua, hän antoi minulle lisää opetusta kirkosta.”
Minulla oli etuoikeus nähdä tämä ihme omin silmin ja tuntea iloa koko sydämestäni ja sielustani. Sinetöimiset suoritettiin, perhe yhdistettiin. Shelley kuoli vähän sen jälkeen. Minulla oli etuoikeus puhua hänen hautajaistilaisuudessaan. Mielessäni tulee aina säilymään muistikuva ystäväni Shelleyn ruumiista, joka makasi arkussa puettuna hänen temppelivaatteisiinsa. Myönnän auliisti vuodatetut kyyneleet, kiitollisuuden kyyneleet, sillä se, joka oli kadoksissa, oli löytynyt.
Ne, jotka ovat tunteneet Mestarin käden kosketuksen, eivät jostakin syystä osaakaan selittää elämässään tapahtunutta muutosta. Heillä on halu elää paremmin, palvella uskollisesti, vaeltaa nöyrästi ja olla enemmän Vapahtajan kaltaisia. Saatuaan hengellisen näkökykynsä ja nähtyään vilaukselta iankaikkisuuden lupaukset he toistavat sen sokean sanoja, jonka näön Jeesus palautti: ”Sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.”7
Kuinka osaamme selittää nämä ihmeet? Miksi kauan uinuneet miehet muuttuvat aktiivisiksi? Runoilija on kirjoittanut kuolemaa tarkoittaen: ”Jumala – – kosketti häntä, ja hän nukkui.”8 Minä sanon puhuen tästä uudestisyntymästä: ”Jumala kosketti heitä, ja he heräsivät.”
Tämä asenteiden, tapojen ja tekojen muutos johtuu pääosin kahdesta perussyystä.
Ensiksi, ihmisille on näytetty heidän iankaikkiset mahdollisuutensa, ja he ovat päättäneet saavuttaa ne. He eivät todellakaan voi pitkään tyytyä keskinkertaisuuteen, kun kerran erinomaisuus on heidän tavoitettavissaan.
Toiseksi, muut ihmiset, myös nuoret, ovat noudattaneet Vapahtajan kehotusta ja rakastaneet lähimmäisiään kuten itseään ja auttaneet heitä toteuttamaan unelmansa ja tavoitteensa.
Katalysaattorina tässä prosessissa on ollut rakkauden periaate.
Ajan kuluminen ei ole muuttanut Lunastajan kykyä muuttaa ihmisten elämää. Niin kuin Hän sanoi kuolleelle Lasarukselle, niin Hän sanoo teille ja minulle: ”Tule ulos!”9 Minä lisään: Tule ulos epäilyksen epätoivosta. Tule ulos synnin murheesta. Tule ulos epäuskon kuolemasta. Tule ulos uuteen elämään.
Kun teemme niin ja ohjaamme askeleemme pitkin Jeesuksen kulkemia polkuja, muistakaamme Jeesuksen antama todistus: ”Katso, minä olen Jeesus Kristus, jonka profeetat todistivat tulevan maailmaan. – – Minä olen maailman valo ja elämä.”10 ”Minä olen ensimmäinen ja viimeinen; minä olen hän, joka elää, minä olen hän, joka teurastettiin; minä olen teidän puolustajanne Isän luona.”11
On koorumin jäseniä ja niitä, joiden pitäisi olla koorumimme jäseniä ja jotka tarvitsevat apuamme. John Milton kirjoitti runossaan ”Lycidas”: ”Nälkäiset lampaat kohottavat katseensa, eikä niitä ruokita.”12 Herra itse sanoi profeetta Hesekielille: ”Voi teitä, Israelin paimenet! Te – – ette pidä huolta laumastanne.”13
Pappeusveljeni, tämä on meidän tehtävämme. Älkäämme kuitenkaan koskaan unohtako vaan muistakaamme, että tämänkaltainen tehtävä ei ole ylivoimainen. Ihmeitä on nähtävissä kaikkialla, kun pappeuden kutsumukset pidetään kunniassa. Kun usko astuu epäilyksen sijaan, kun epäitsekäs palvelu poistaa itsekkään tavoittelun, Jumalan voima toteuttaa Hänen tarkoituksensa. Me olemme Herran asialla. Meillä on oikeus saada apua Herralta. Mutta meidän täytyy yrittää. Shenandoah-nimisestä näytelmästä ovat peräisin innoittavat vuorosanat: ”Ellemme yritä, emme tee, ja ellemme tee, niin miksi olemme täällä?”
Olkaamme joka ikinen sanan tekijöitä eikä vain sen kuulijoita.14 Seuratkaamme presidenttimme, Herran profeetan, Gordon B. Hinckleyn esimerkkiä.
Vastatkaamme samoin kuin Vapahtajan seuraajat muinoin kutsuun: ”Lähtekää minun mukaani. Minä teen teistä ihmisten kalastajia.”15 Rukoukseni on, että tekisimme niin. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.