Pienestä lähtee se, mikä on suurta
Me emme saa väsyä tekemään hyvää, emmekä saa olla kärsimättömiä – toivomamme muutokset tapahtuvat aikanaan.
Kokouksen alussa laulamamme palautuksen suuren ylistyslaulun sanat ovat olleet mielessäni ja sydämessäni siitä lähtien kun valitsimme kokouksen aiheen. ”Siion nouskoon kauneudessaan; Hänen valonsa loistamaan alkaa. – – Kansa, joka valmistautuu kohtaamaan Herran.” (”Let Zion in Her Beauty Rise”, Hymns, 41.) On loistavaa ajatella tuota luvattua aikaa, jolloin Herra on palaava, mutta niiden muutosten pohtimisella, joita meidän itse kunkin on ehkä syytä tehdä ollaksemme valmiita, on vakavoittava vaikutus. Silti, rakkaat sisaret, kun olen tavannut teitä ja nähnyt omistautumisenne, uskon, että emme kansana ole ehkä niin vajavaisia kuin mitä usein tunnemme. Meillä on valmistautuessamme aihetta luottavaisuuteen ja toivoon.
Vuoden 1832 syyskuu oli kiireellisen valmistautumisen aikaa varhaisille pyhille. Profeetta valmisteli muuttoa John Johnsonin kotiin Kirtlandin kaakkoispuolelle Ohiossa, kun taas muut veljet tekivät lähtöä Missouriin. Näiden valmistelujen ollessa käynnissä Joseph Smith sai ilmoituksen, jonka nykyään tunnemme Opin ja liittojen lukuna 64. Annettuaan Missouriin matkaaville miehille ohjeita, Herra muistutti heitä siitä, että kaiken täytyy tapahtua aikanaan. ”Ja nyt, älkää väsykö tekemään hyvää, sillä te laskette suuren työn perustusta. Ja pienestä lähtee se, mikä on suurta.” (OL 64: 32–33, kursivointi lisätty.)
Nämä jakeet ovat meille oppaana, kun valmistaudumme henkilökohtaisesti ja perheissämme elämään ”vaikeina aikoina” (2. Tim. 3:1). Me emme saa väsyä tekemään hyvää, emmekä saa olla kärsimättömiä – toivomamme muutokset tapahtuvat aikanaan. Mikä tärkeintä, ne suuret asiat, joita toivomme tekevämme, ”lähtevät pienestä”.
Olen oppinut, että yksi noista pienistä asioista on, että minun on löydettävä aikaa joka päivä täyttääkseni hengellisen säiliöni. On houkuttelevaa tehdä valtava luettelo vioistani ja tehdä sitten töitä niiden voittamiseksi ikään kuin ystäväni sanonnan mukaan ”tappaisin käärmeitä”. Itsensä kehittäminen voi tuntua jonkinlaiselta työtehtävältä, mutta pohjimmiltaan siinä on kysymys sydämenmuutoksesta. Kun me naiset ponnistelemme pysyäksemme elämässämme ajan tasalla – kasvattaen lapsia, huolehtien perustarpeista, käyden koulua, ollen tekemisissä ikään tai terveyteen liittyvien ongelmien kanssa – oma hengellisyytemme usein päätyy pitkän tehtäväluettelomme viimeiselle sijalle.
Pyhien kirjoitusten tutkiminen ja rukoileminen tuovat mukanaan muutoksen – mutta eivät automaattisesti. Jos luemme toisella silmällä ja rukoilemme puolella sydämellä, suoritamme rituaalia, ja vaikka tuo aika ei ole hyödytöntä, ei se myöskään ole täysin hyödynnettyä. Meidän on perheemme tukemana järjestettävä riittävästi aikaa opiskellaksemme – ei vain lukeaksemme – ja pohtiaksemme, tunteaksemme ja odottaaksemme vastauksia. Herra on luvannut, että Hän vahvistaa, lujittaa ja virvoittaa meitä, jos me varaamme Hänelle aikaa päivittäin (ks. OL 88:63).
Sisaret, meidän on valmistauduttava mikäli haluamme palvella, ja meidän on palveltava mikäli haluamme valmistautua. Kuudentoista vanhana minut kutsuttiin opettamaan kolmivuotiaita silloin niin kutsutussa lasten pyhäkoulussa. (Sellainen oli nimittäin olemassa ennen vanhaan.) Opetin melko vilkkaita lapsia. He kiipesivät tuolien ja pöytien päälle ja ryömivät niiden alle ja näyttivät olevan jatkuvasti liikkeellä. Olin kauhean kokematon, ja muutaman ensimmäisen viikon aikana mietin, olinko tehnyt oikein vastaanottaessani tehtävän.
Mutta sinnittelin, ja opin – pikaisesti – että en voinut vain rukoilla apua. Minun oli oltava valmistautunut. Se merkitsi toiminnan, kertomusten ja oppiaiheiden suunnittelemista, sitä, että minulla oli varasuunnitelma ja varasuunnitelman varasuunnitelma ja niin edelleen. Vuosia myöhemmin, kun minut kutsuttiin johtamaan erästä lasten pyhäkoulua, tiesin, kuinka auttaa uusia opettajia. Osasin nauttia lapsista ja tiesin, miten tärkeää minun oli olla uskollinen tehtävässäni.
Minulla, kuten monilla teistäkin, on ollut lukuisia tehtäviä kirkossa. Jotkut ovat olleet minulle helpompia kuin toiset, mutta olen pyrkinyt olemaan jokaisen veroinen. Mutta saako sanonta ”pidä kutsumuksesi kunniassa” teidät ikinä hermostuneeksi? Se on huolettanut minua! Luin hiljattain puheen, jossa Thomas S. Monson sanoi aiheesta: ”Kuinka sitten voi pitää kutsumuksensa kunniassa? Yksinkertaisesti tekemällä sitä palvelutyötä, joka siihen kuuluu.” (”Pappeuden voima”, Liahona, tammikuu 2000, s. 60.) Sisaret, me voimme tehdä niin! Kuulen naisten sanovan, että heidät on ajettu tehtävissään loppuun tai että heillä ei ole aikaa palvella. Mutta kutsumme kunniassa pitäminen ei merkitse sitä, että on pakko yötä myöten valmistaa lehtisiä ja huoliteltuja pöytäkoristeita. Se ei merkitse sitä, että joka kerta kun menemme kotikäynnille, meidän on vietävä mukanamme jotain sisarillemme. Joskus olemme itsemme pahin vihollinen. Yksinkertaistetaanpa. Hyvän oppiaiheen sanoma tulee julki valmistautumalla hengellisesti. Keskittykäämme evankeliumin periaatteisiin ja opiskeluoppaidemme aineistoon. Valmistautukaamme luomaan mielenkiintoista ajatustenvaihtoa keskustelemalla, ei ylimääräisillä, keksityillä toiminnoilla, jotka uuvuttavat meidät niin, että alamme harmitella tehtäviemme parissa viettämämme ajan määrää.
Kun meidät kutsutaan tehtävään, me emme saa tietää vapautuspäivää. Elämämme on palvelutehtävämme. Vaarnassani oleva 92-vuotias nainen nimeltä Lois Bonner aloitti kotikäyntiopettajana palvelemisen mennessään naimisiin yli 65 vuotta sitten. Hän palvelee uskollisesti edelleen. Lähetyssaarnaajina ollessaan Nelsonit Kanadasta ja Ellsworthit Utahista opettivat, ohjasivat ja rakastivat meitä, jotka olimme pienessä kasvavassa seurakunnassa Missourissa. Opimme heiltä palvelemisen iloa ja hyödyimme heidän kokemustensa suomasta viisaudesta. En voi kuvitella parempaa tapaa kiittää Isäämme kaikesta, mitä Hän antaa meille, kuin palvelemalla Hänen lapsiaan elämämme jokaisessa vaiheessa.
Alan lopulta hiljalleen ymmärtää uhraustemme merkitystä ja tärkeyttä – eritoten kymmenystemme ja paastouhriemme. Läpi Opin ja liittojen Herra kehottaa meitä huolehtimaan toisistamme ja antamaan maallisista varoistamme Jumalan valtakunnan rakentamiseksi. Itse asiassa halumme tehdä näin on yksi Herran maan päälle palaamisen edellytyksistä. (Ks. Daniel H. Ludlow: A Companion to Your Study of the Doctrine and Covenants, 2 osaa, 1978, osa 2, s. 46.) Vaikka meidän kunkin olosuhteet saattavat vaihdella, on tärkeää, että annamme kaiken minkä voimme. Herra ei koskaan vaadi, että antaisimme kaiken mitä meillä on, mutta Hänen on tärkeää tietää, että voisimme ja tekisimme niin, jos meitä pyydettäisiin. (Ks. Bruce R. McConkie, ”Kuuliaisuus, pyhittäminen ja uhraaminen”, Konferenssiraportit 1973–1975, 1979, s. 230.) Eräässä vaarnassa, jonka alueella mieheni ja minä asuimme, vaarnanjohtajamme haastoi jäsenet kaksinkertaistamaan paastouhrinsa ja valmistautumaan niiden siunausten varalle, jotka seuraisivat tuota uhrausta. Voin nyt lausua henkilökohtaisen todistukseni siitä, että Herra siunaa meitä mittaamattomin tavoin, jos annamme omastamme uskollisesti.
Hengellisyys rukoillen ja opiskellen. Toisten palveleminen. Runsaat kymmenykset ja uhrilahjat. Nämä eivät ole uusia periaatteita. Nämä ovat joitakin niistä pienistä asioista, jotka ovat edellytyksenä sille, mikä on suurta. Seuraavasta jakeesta opimme, mitä Herra odottaa meiltä. Hän odottaa ”sydäntä ja altista mieltä” (OL 64:34, kursivointi lisätty). Sydämemme ja mielemme on tultava uudeksi. Meistä itse kullakin on puutteemme, heikkoutemme, vajavaiset asenteemme. Herra pyytää meitä avautumaan Hänelle kaikessa, olemaan pidättämättä mitään. Hän sanoo meille: älä pyri turvaamaan omaa henkeäsi, vaan pyri tekemään minun tahtoni ja pitämään minun käskyni. (Ks. Hel. 10: 4.) Sydämen uudistuminen seuraa, kun teemme ja annamme kaiken minkä voimme, ja sitten uhraamme sydämemme ja tahtomme Isälle. Kun teemme näin, Isä lupaa meille, että elämämme nyt ja iankaikkisuudessa tulee olemaan yltäkylläistä. Meidän ei tarvitse pelätä.
Sisaret, älkää väsykö tekemään hyvää. Jos olemme kärsivällisiä, voimme kokea sen sydämen muutoksen, jota halajamme. Useimmille meistä vain pieni suunnanmuutos on tarpeen päästäksemme vanhurskauden tielle. Meidän on tehtävä muutoksia niissä ”pienissä asioissa”, mutta se ei merkitse sitä, että ne olisivat helppoja. Liian monet voimat sekoittavat suuntavaistoamme. Mutta me huomaamme ne kehotukset, jotka johtavat meitä oikeaan. Se on suunta kohti kotia.
Todistan teille, että Jumalan lupaukset meille, Hänen rakkaille tyttärilleen, ovat todet. Todistan, että kun pyrimme muuttamaan oman elämämme Herran esimerkin mukaiseksi, tulemme tietämään, että Siionin valo on nousemassa, että meistä on tulossa kansa, joka on valmis Hänen paluuseensa. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.