Kohti Hänen rakkautensa valoa
Ystävyyssuhteet liittoon kuuluvien Apuyhdistyksen sisarten kesken voivat – – valaista, elävöittää ja parantaa elämän matkaa.
Jan ja minä aloimme kävellä yhdessä varhaisina kevätaamuina auringon lähettäessä ensi säteitään vuorten yli. Meidät oli juuri nimitetty kotikäyntiopetustovereiksi, ja olimme molemmat nuoria äitejä, joilla oli kasvava perhe ja kiireinen, vaativa aikataulu.
Jan ja hänen perheensä olivat hiljattain muuttaneet seurakuntaamme, enkä ollut varma, mistä puhuisimme. Päivä toisensa jälkeen me kävelimme ja puhuimme ponnistellessamme hengästyneinä ylös ja alas läheisen vuoristotien mäkiä.
Aluksi keskustelumme olivat kevyttä juttelua aviomiehistämme ja lapsistamme, heidän harrastuksistaan ja alueen kouluista. Vähä vähältä avasimme sydämemme toisillemme, käsittelimme hengellisiä ajatuksia ja etsimme totuuden jyviä puimalla omia kokemuksiamme. Tuntui siltä, että kun teimme työtä saadaksemme kehomme kuntoon, aloimme saada kuntoon myös sielumme. Rakastin tuota hyvää tekevää kuntoilua.
Sain Janin rinnalla kulkemisestani kaksi unohtumatonta opetusta, jotka yhä valaisevat mieleni ja täyttävät sieluni ilolla. Ensimmäinen on se, että olivatpa elämämme olosuhteet millaisia tahansa, jos olemme hengellisesti valmiita, meidän ei tarvitse pelätä (ks. OL 38:30). Kauan sen jälkeen kun aloimme kävellä yhdessä, sain tietää, että vuosia aikaisemmin Jan oli tehnyt valintoja, jotka veivät hänet askel askeleelta pois kirkosta ja polulle, jolla kulkemista hän nyt katui. Suunnilleen siihen aikaan, jolloin elämämme polut kohtasivat, hän oli päättänyt panna elämänsä järjestykseen. Hänen sydämensä kaipauksena oli valmistautua niin, että hänet voitaisiin sinetöidä temppelissä aviomieheensä ja lapsiinsa. Hän halusi kiihkeästi yhtä asiaa, kuten Nefi sanoi, tehdä sovinnon ”Kristuksen kanssa ja [mennä] sisälle kapeasta portista ja [kulkea] kaitaa polkua, joka johtaa elämään, ja [pysyä] sillä polulla koetusajan loppuun asti” (2. Nefi 33:9).
Olisi voinut odottaa, että kun Jan oli tehnyt yhtä vakaan päätöksen kuin Mormonin kirjassa Lamonin isä luopua kaikista synneistään tunteakseen Herran (ks. Alma 22:18), hänen tiensä olisi tasoittunut. Niin ei käynyt. Hän kohtasi eräitä elämän vaikeimpia koettelemuksia. Janilla todettiin aivokasvain, hänen miehensä menetti työpaikkansa, sitten perhe menetti kotinsa ja autonsa.
Mutta Janin usko Jeesukseen Kristukseen kasvoi sitä vakaammin, mitä vaivalloisemmaksi hänen tiensä kävi. Tarpoessamme yhdessä aamukävelyillämme opin Janilta hyvin paljon siitä, kuinka hänen uskonsa Herraan ja päivittäinen hengellinen valmistautumisensa auttoivat häntä voittamaan pelkonsa. Hän näytti ymmärtävän täydellisesti, mitä presidentti Gordon B. Hinckley on opettanut: ”Meidän olisi viisasta polvistua Jumalamme eteen anomaan. Hän auttaa meitä. Hän siunaa meitä. Hän lohduttaa ja tukee meitä.” (Standing for Something, 2000, s. 178.)
Vaikka Jan oli keskellä hirveitä koettelemuksia, minusta oli ilmeistä, että hän tiesi profeettamme sanojen olevan totta. Hän ei lopettanut milloinkaan omaa hengellistä valmistautumistaan kulkiessaan pelottomasti eteenpäin päivän kerrallaan säteilevä levollisuuden tunne elämässään. Noiden varhaisten yhteisten hetkien aikana näin kirjaimellisesti armaisen aamun koittavan ja taivaalla ruskon kajastavan (ks. ”Nyt aamu koittaa armainen”, MAP-lauluja, 1), kun Janin parannus toi hänelle vapautuksen synnistä ja sitten syvästi henkilökohtaisen hengellisen valaistuksen.
Kysyin Janilta, kuinka hän oli tullut tuntemaan rauhan, kun hänen elämänsä oli niin sekaisin ja kaikki romahti hänen ympärillään. Uskon, että laulun sanat kuvaavat parhaiten, miltä hänestä tuntui ja mitä hän myöhemmin kertoi minulle sovituksen voimasta elämässään:
Hän valkeuteni ja voimani on.
Kun apuunsa turvaan, oon voittamaton.
Mun heikkouteni Hän vahvaksi luo.
Kun uskossa kuljen, se siunaukset tuo.
(”Mun valkeuteni on Herrani ain”, MAP-lauluja, 51.)
Koska Janilla oli kestävää uskoa, Herran sovitus soi hänelle päivittäistä elvytystä. Hän alistui Herran tahtoon yksi rukous, yksi pyhien kirjoitusten kohta ja yksi palveluteko kerrallaan.
Vähän ennen kuolemaansa hänen ollessaan kolmissakymmenissä olin muiden mukana temppelissä hiljaa iloitsemassa, kun hän, hänen aviomiehensä ja heidän lapsensa polvistuivat alttarin ääreen ja kun heidät sinetöitiin yhteen iankaikkisuudeksi.
Toinen unohtumaton opetus, jonka sain Janilta, on se, että kun Apuyhdistyksen sisaret katsovat ”silmämääränä vain Jumalan kunnia” (OL 4:5), he voivat saada suuria hengellisiä oivalluksia ja saada yhdessä syvällistä hengellistä voimaa.
Kävelyjemme alussa Jan ja minä emme kävelleet samaa tahtia. Kun sydämemme sitten olivat ”yhteen liittyneinä ykseydessä ja rakkaudessa” (Moosia 18:21), kävelimme yhä paremmin samaa tahtia sekä fyysisesti että hengellisesti. Me kohotimme toisiamme todistuksillamme, kannoimme toistemme kuormia, vahvistimme ja lohdutimme toisiamme, kuten Apuyhdistyksen sisaret ovat aina tehneet.
Ystävyyteni ansiosta Janin kanssa opin, mikä pyhä sukulaisuus yhdistää meitä Apuyhdistyksen sisaria. Jan ja minä, kuten niin monet teistäkin, kasvoimme tehtävässämme kotikäyntiopetustovereina sisariksi ja rakkaiksi ystäviksi. Todistan, että ystävyyssuhteet liittoon kuuluvien Apuyhdistyksen sisarten kesken voivat todellakin valaista, elävöittää ja parantaa elämän matkaa, koska me voimme auttaa toisiamme oppimaan, kuinka asetamme Herran ensi sijalle sydämessämme ja elämässämme. Tiedän tämän, koska Jan yli kaksikymmentä vuotta sitten auttoi minua omalla elämäntavallaan lähestymään Vapahtajaamme. Hän kannusti minua katsomaan omien ongelmieni yli, iloitsemaan kiitollisena siitä, että Vapahtaja sovitti minunkin syntini, iloitsemaan uskossa jo edeltä siitä, mitä kukin uusi päivä tuo tullessaan, ja olemaan hyvilläni syvällisistä hengellisistä suhteista, jotka ovat mahdollisia ainoastaan Apuyhdistyksessä.
Kävelen yhä aamuisin aina kun saan siihen tilaisuuden. Pysähdyn yhä tutkimaan tämän maan kauneutta ja kiittämään taivaallista Isää Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen palvelutyöstä. Muistelen usein syvän kiitollisena sitä henkeä, jonka Jan toi kävelyihimme, koska hänellä oli suuri halu tuntea Vapahtajan lunastava rakkaus. Hänen rakkautensa Herraa kohtaan täytti sydämeni silloin yhtä runsain määrin kuin nousevan auringon säteet täyttävät yhä valolla maan joka aamu.
Todistan Vapahtajastamme, joka sanoi itsestään: ”Katso, minä olen Jeesus Kristus, Jumalan Poika. Minä olen maailman elämä ja valo.” (OL 11:28.) Sisaret, minä tiedän, että jokainen meistä voi päivittäisen valmistautumisen avulla askel kerrallaan Janin tavoin pelotta kulkea eteenpäin – löytää tiensä Hänen luokseen, kun me omakohtaisesti tunnemme Hänen äärettömän sovituksensa siunaukset. Minä tiedän, että yksi Apuyhdistyksen suurista siunauksista on yhteytemme niihin naisiin, jotka myös todistavat Herrastamme. Rukoilen, että kuljemme aina rinta rinnan kohti Hänen lunastavan rakkautensa valoa. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.