Usko, palveleminen, kestävyys
Kun kehitämme uskoamme, kun kasvamme palvelemalla ja kun kestämme vakaina ja uskollisina, tapahtuipa mitä tahansa, niin me tunnemme Vapahtajan rakkauden.
Kolmekymmentäyhdeksän vuotta sitten perheemme oveen Glasgow’ssa Skotlannissa koputti kaksi Herran lähetyssaarnaajaa. Heidän valoisuutensa, heidän nöyryytensä ja heidän uskonsa koskettivat meitä syvästi. Aina kun he olivat kodissamme, tunsimme rakkautta ja rauhaa. Se oli puhtaan hyvyyden tunne.
Heidän opetuksensa oli henkilökohtaista, vilpitöntä ja luontevaa. Me yksinkertaisesti tunsimme, että se oli totta. Meidät kastettiin ja konfirmoitiin muutama viikko myöhemmin, ja jäsenet ja johtajat uudessa seurakuntaperheessämme ottivat meidät heti vastaan ystävällisesti ja lämpimästi.
Niin alkoi evankeliumin matkamme, joka on ollut rikkautena ja siunauksena kaikilla elämämme alueilla tuoden syvän, kestävän ja rauhoittavan tunteen tarkoituksesta ja suunnasta. Kerron tänään vain kolmesta matkan varrella opitusta evankeliumin perusperiaatteesta toivoen, että siitä voi olla apua kirkon uusille jäsenille.
Ensimmäinen on Jeesukseen Kristukseen kohdistuvan uskon innoittava, muuttava voima. Sellainen usko on kuin hengellistä happea. Kun annamme uskon virrata meissä vapaasti, se herättää ja elvyttää hengelliset aistimme. Se henkii elämää sielumme syvyyksiin.
Uskon vaikuttaessa me herkistymme vastaanottamaan Hengen kuiskauksia. Mielemme valaistuu, hengellinen sykkeemme nopeutuu, sydämemme liikuttuu.
Usko ruokkii toivoa. Näköalamme muuttuu, näkemyksemme selkiytyy. Alamme etsiä elämässä ja muissa parasta emmekä pahinta. Saamme syvemmän käsityksen elämän tarkoituksesta ja merkityksestä. Epätoivo antaa tietä ilolle.
Sellainen usko on taivaallinen lahja, mutta sitä voidaan tavoitella ja kehittää. Kuten [englanninkielisessä] Raamatun sanakirjassamme sanotaan, usein ”usko syttyy uskovien todistuksen kuulemisesta”1. Uskoa vaalitaan silloin, kun me annamme itsemme uskoa. Kaikkien muiden hyveiden tavoin usko vahvistuu, kun harjoitamme sitä, kun elämme ja toimimme aivan kuin uskomme olisi jo vahva. Usko on vanhurskaan halun, luottamuksen ja kuuliaisuuden tuote.
Näin oli myös Mormonin kirjan esimerkissä kuningas Lamonin isän kohdalla, joka kuuli Aaronin todistuksen ja oli halukas uskomaan ja toimimaan siinä määrin, että oli valmis sanomaan nöyrässä rukouksessa: ”Jos on olemassa Jumala ja jos sinä olet Jumala, ilmaise itsesi minulle, niin minä luovun kaikista synneistäni tunteakseni sinut.”2
Niin voi käydä meidänkin kohdallamme, kun annamme todistuksen hengen koskettaa itseämme harjoittaessamme uskoa, osoittaessamme halua, pohdiskellessamme ja pyytäessämme eli kun kehitämme uskoamme.
Toiseksi, me kasvamme palvellessamme. Presidentti George Albert Smith opetti: ”Elämäämme ei rikastuta se, mitä me saamme, vaan se, mitä me annamme.”3
Epäitsekäs palveleminen on suurenmoinen vastalääke siihen pahaan, joka johtuu nautinnonhalun maailmanlaajuisesta epidemiasta. Jotkut katkeroituvat tai huolestuvat, kun näyttää siltä, etteivät he saa osakseen riittävää huomiota, vaikka heidän elämänsä olisi paljon antoisampaa, jos he vain kiinnittäisivät enemmän huomiota muiden tarpeisiin.
Ratkaisu piilee siinä, että autamme ratkaisemaan lähimmäistemme ongelmia sen sijaan että kantaisimme huolta omistamme, että pyrimme huojentamaan muiden taakkaa silloinkin kun tunnemme painolastin omilla harteillamme, että tartumme työhön sen sijaan että valittaisimme sitä, että elämän vankkurit näyttävät vierivän ohitsemme.
Paneutuminen palvelemiseen koko sielustamme auttaa meitä kohoamaan murheidemme, huoltemme ja haasteidemme yläpuolelle. Kun keskitämme tarmomme muiden kuormien keventämiseen, tapahtuu jotakin ihmeellistä. Omat kuormamme kevenevät. Meistä tulee onnellisempia. Elämässämme on enemmän sisältöä.
Kolmanneksi, opetuslapsena oleminen ei takaa vapautta elämän myrskyistä. Vaikka kulkisimmekin tarkoin ja uskollisesti kaitaa ja suoraa polkua, me kohtaamme esteitä ja haasteita. On päiviä, ehkä jopa kuukausia ja vuosia, jolloin elämä on kerta kaikkiaan kovaa. Joudumme kestämään oman osamme vastoinkäymisiä, murheita, yksinäisyyttä, tuskaa, surua – joskus tuntuu, että enemmänkin kuin kohtuullisen osamme.
Mitä pitää siis tehdä, kun vastoinkäyminen osuu kohdalle? Pitää tehdä vain yksi asia. Pysyä vakaana ja kestää se. Pysyä lujana, vakaana ja uskollisena. Todellinen murhenäytelmä elämän puhureissa koittaa vain kun annamme sen lennättää meidät pois oikealta kurssiltamme.
Näinä kriisin ja haasteen hetkinä jotkut päättävät hylätä uskon juuri siinä vaiheessa, kun siihen pitäisi tarttua lujimmin. Rukous jää ilman huomiota juuri sinä hetkenä, kun pitäisi rukoilla hartaammin. Hyve heitetään huolettomasti syrjään, kun sitä pitäisi vaalia. Jumala hylätään siinä – aivan liian inhimillisessä mutta silti erheellisessä – pelossa, että Hän on hylännyt meidät.
Totuus on, että ainoa suojamme, ainoa turvamme, ainoa toivomme on pitää lujasti kiinni siitä, mikä on hyvää. Kun pimeyden sumut kerääntyvät ympärillemme, me hukumme vain, jos päätämme päästää irti rautakaiteesta, joka on Jumalan sana.
Vapahtajamme vertauksessa järkevästä miehestä, joka rakensi talonsa kalliolle, on voimaa juuri siksi, että siinä kuvataan elämän haasteiden kohtaavan myös järkevää miestä. Sateet lankesivat, tuulet puhalsivat, tulvavedet nousivat. Silti hän selvisi siitä kaikesta, koska hän oli rakentanut varmalle perustalle, ja ratkaisevaa oli, että hän pysyi sillä myrskyn tullessa.
Kuvatessaan pyhiinvaeltajan eli opetuslapsen etenemistä John Bunyan kirjoitti:
Urhon nähdä tahtoo ken,
tulkoon tänne katsomaan!
Tässä seisoo sellainen.
Tuulet, myrskyt tulkoot vaan,
mikään mahti päällä maan
häntä ei saa luopumaan
suurimmasta aikeestaan:
olla pyhiinvaeltaja.4
Apostoli Paavali kehotti kolossalaisia pysymään ”lujina uskon perustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa”5.
Korintin seurakuntalaiset saivat tämän voimallisen todistuksen:
”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia,
vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja.”6
Miten sellainen näkökulma oli mahdollinen? Paavali esitti syyn: ”Jumala, joka sanoi: ’Tulkoon pimeyteen valo’, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan.”7
Todistukseni on, että kun kehitämme uskoamme, kun kasvamme palvelemalla ja kun kestämme vakaina ja uskollisina, tapahtuipa mitä tahansa, niin me tunnemme Vapahtajan rakkauden. Me asetumme asemaan, jossa me voimme päästä osallisiksi sovituksen siunausten laajuudesta ja syvyydestä. Jäsenyytemme muuttuu opetuslapseudeksi. Me vahvistumme, puhdistumme, virkistymme ja koemme hengellisen ja emotionaalisen parantumisen.
Todistan tästä Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.