Niin varma on perustus
Voimme vahvistaa uskomme perustusta, todistustamme totuudesta, niin ettemme horju, ettemme epäonnistu.
Rakkaat veljeni ja sisareni sekä täällä näköpiirissäni että kokouksissa kaikkialla maailmassa, pyydän teidän uskoanne ja rukouksianne, kun aloitan tehtäväni ja etuoikeuteni saada puhua teille.
Vuonna 1959, vähän sen jälkeen kun aloitin tehtäväni lähetysjohtajana Kanadan lähetyskentällä, jonka keskuspaikka sijaitsi Torontossa Ontariossa, tapasin N. Eldon Tannerin, tunnetun kanadalaisen, joka vain joitakin kuukausia myöhemmin kutsuttiin kahdentoista apostolin koorumin apulaiseksi, sitten kahdentoista apostolin koorumiin ja sen jälkeen neljän kirkon presidentin neuvonantajaksi.
Siihen aikaan kun tapasin presidentti Tannerin, hän oli suuren Trans-Canada Pipelines -osakeyhtiön johtaja sekä Calgaryn vaarnan johtaja Kanadassa. Kanadassa hänet tunnettiin lisänimellä ”herra Nuhteettomuus”. Tuon ensimmäisen tapaamisen aikana keskustelimme muun muassa Kanadan kylmistä talvista, jolloin myrskyt raivoavat, lämpötila voi olla pakkasen puolella viikkokausia ja jäiset tuulet alentavat lämpötilaa vielä lisää. Kysyin presidentti Tannerilta, miksi läntisen Kanadan tiet ja valtatiet pysyvät pohjimmiltaan hyvässä kunnossa sellaisina talvina ja niissä näkyy vain vähän – jos lainkaan – halkeamia tai murtumia, vaikka monilla alueilla, missä talvet ovat leudompia eivätkä niin ankaria, tienpintoihin tulee halkeamia ja murtumia ja kuoppia.
Hän sanoi: ”Vastaus piilee päällysteaineiden perustuksen syvyydessä. Jotta ne pysyisivät vahvoina ja ehjinä, on välttämätöntä, että perustuksen kerrokset lasketaan hyvin syvälle. Jos perustus ei ole tarpeeksi syvällä, pinta ei kestä säätilan ääriolosuhteita.”
Vuosien varrella olen usein miettinyt tätä keskustelua ja presidentti Tannerin selitystä, sillä ymmärrän hänen sanojensa syvällisen soveltuvuuden omaan elämäämme. Yksinkertaisesti sanottuna, jos meillä ei ole syvää uskon perustusta ja vankkaa todistusta totuudesta, meidän voi olla vaikeata kestää vastoinkäymisten rajuja myrskyjä tai jäisiä tuulia, joita jokainen meistä väistämättä kohtaa.
Kuolevaisuus on koetusten ajanjakso – aika todistaa olevamme kelvollisia palaamaan taivaallisen Isämme luokse. Jotta meitä voitaisiin koetella, meidän on kohdattava haasteita ja vaikeuksia. Ne voivat murtaa meidät, ja sielumme pinta voi halkeilla ja murentua – siis silloin jos uskomme perustusta ja todistustamme totuudesta ei ole juurrutettu syvälle sisimpäämme.
Voimme nojata toisten uskoon ja todistukseen vain tiettyyn pisteeseen saakka. Lopulta meillä täytyy olla oma vahva ja syvällä oleva perustuksemme, tai emme kykene kestämään elämän myrskyjä, joita väistämättä tulee. Sellaisia myrskyjä tulee monissa eri muodoissa. Saatamme joutua kohtaamaan surua ja murhetta harhateille joutuneen lapsen vuoksi, joka päättää kääntyä iankaikkiseen totuuteen johtavalta polulta ja kulkea mieluummin hairahdusten ja pettymysten liukkailla rinteillä. Sairaus voi iskeä meihin tai rakkaaseemme ja tuoda mukanaan kärsimystä ja joskus kuoleman. Onnettomuudet voivat jättää julman leimansa tai ne voivat tuhota elämän. Kuolema koittaa vanhuksille, jotka kulkevat horjuvin jaloin. Se kutsuu niitä, jotka ovat hädin tuskin päässeet puoliväliin elämänsä taipaleella, ja usein se hiljentää pienten lasten naurun.
Toisinaan tunnelin päässä ei näytä olevan lainkaan valoa, eikä aamu näytä sarastavan pimeän yön jälkeen. Ympärillämme tuntuu olevan vain särkyneiden sydänten tuskaa, pirstottujen unelmien pettymystä ja menetettyjen toiveiden epätoivoa. Yhdymme raamatulliseen anomukseen: ”Eikö edes Gileadissa ole balsamia?” (Jer. 8:22.) Meillä on taipumus nähdä omat henkilökohtaiset onnettomuutemme pessimismin vääristävien lasien läpi. Tunnemme olevamme hylättyjä, murheellisia, yksin.
Kuinka voimme rakentaa tarpeeksi vahvan perustuksen voidaksemme kestää sellaisia elämän heilahduksia? Kuinka voimme ylläpitää tarvittavaa uskoa ja todistusta, jotta voisimme kokea uskollisille luvatun ilon? Jatkuva, vakaa ponnistelu on välttämätöntä. Useimmat meistä ovat kokeneet niin voimakasta innoitusta, että se on tuonut kyyneleet silmiimme ja saanut aikaan päätöksen pysyä iäti uskollisena. Olen kuullut sanat: ”Jos vain voisin aina tuntea tällä tavoin, minulla ei olisi koskaan vaikeuksia tehdä sitä mitä minun pitäisi.” Sellaiset tunteet voivat kuitenkin olla ohimeneviä. Innoitus, jota tunnemme näissä konferenssikokouksissa, voi heiketä ja häipyä maanantain tullessa, kun edessämme on työpaikan, koulun, kodinhoidon ja perheen rutiinit. Sellaiset voivat helposti siirtää ajatuksemme pyhästä maalliseen, kohottavasta sellaiseen, joka – jos sallimme sen – murtaa pala palalta todistustamme, vahvaa perustustamme.
Emme tietystikään elä maailmassa, jossa kokisimme vain hengellisyyttä, mutta voimme vahvistaa uskomme perustusta, todistustamme totuudesta, niin ettemme horju, ettemme epäonnistu. Saatatte kysyä, kuinka voisimme tehokkaimmin saada tarvittavan perustuksen ja ylläpitää sitä, jotta voisimme selviytyä hengellisesti tässä maailmassa, jossa elämme?
Saanen esittää kolme ohjetta, jotka auttavat meitä pyrkimyksessämme.
Ensiksi, vahvistakaa perustustanne rukouksen kautta. ”Rukous sielun halu on. Ken sen voi selittää?” (”Rukous sielun halu on”, MAP-lauluja, 89.)
Kun rukoilemme, kommunikoikaamme todella taivaallisen Isämme kanssa. On helppoa antaa rukoustemme tulla toistuviksi, pelkiksi sanoiksi, joiden takana on ajatusta vain vähän tai ei lainkaan. Kun muistamme, että jokainen meistä on kirjaimellisesti Jumalan henkipoika tai -tytär, meillä ei ole vaikeuksia lähestyä Häntä rukouksessa. Hän tuntee meidät, Hän rakastaa meitä, Hän haluaa meidän parastamme. Rukoilkaamme vilpittömästi ja tarkoituksella, esittäen kiitoksemme ja pyytäen niitä asioita, joita tunnemme tarvitsevamme. Kuunnelkaamme Hänen vastauksiaan, että voimme tunnistaa ne, kun ne tulevat. Kun teemme sen, meitä vahvistetaan ja siunataan. Opimme tuntemaan Hänet ja sen, mitä Hän toivoo elämältämme. Kun tunnemme Hänet, kun luotamme Hänen tahtoonsa, uskomme perustus vahvistuu. Jos joku meistä on ollut hidas kuulemaan neuvoa rukoilla alati, ei ole parempaa aikaa aloittaa kuin nyt. William Cowper julisti: ”Saatana vapisee, kun näkee heikoimman pyhän polvillaan.” (Julkaisussa Concise Dictionary of Religious Quotations, toim. William Neil, 1974, s. 144.)
Älkäämme lyökö laimin perherukouksiamme. Se on tehokas karkote synnille ja sen tähden mitä siunauksellisin ilon ja onnen tuoja. Se vanha sanonta pätee yhä: ”Perhe, joka rukoilee yhdessä, pysyy yhdessä.” Kun annamme lapsillemme rukouksen esimerkin, autamme heitä myös aloittamaan oman syvän uskon ja todistuksen perustuksensa, jota he tulevat tarvitsemaan koko elämänsä ajan.
Toinen ohjeeni: Tutkikaamme ja mietiskelkäämme pyhiä kirjoituksia ”päivin ja öin”, kuten Herra neuvoo Joosuan kirjassa (1:8).
Vuonna 2005 tuhannet ja taas tuhannet myöhempien aikojen pyhät ottivat vastaan presidentti Gordon B. Hinckleyn haasteen lukea Mormonin kirja vuoden loppuun mennessä. Uskon, että vuoden 2005 joulukuussa tehtiin kaikkien aikojen ennätys, mitä tulee haasteeseen vastaamiseen käytettyinä tunteina, jotta tavoite saavutettaisiin ajoissa. Olimme siunattuja, kun saimme tehtävämme päätökseen; todistuksemme kasvoi, tietomme lisääntyi. Kehotan meitä kaikkia jatkamaan pyhien kirjoitusten lukemista ja tutkimista, jotta voisimme ymmärtää niitä ja soveltaa elämässämme niistä löytämiämme opetuksia. Runoilija James Phinney Baxterin sanoja mukaillen:
Se, joka opettelee opettelemistaan eikä koskaan tiedä,
on kuin se, joka kyntää kyntämistään eikä koskaan kylvä.
(”The Baxter Collection”, Baxter Memorial Library, Gorham, Maine)
Kun käytämme päivittäin aikaa pyhien kirjoitusten tutkimiseen, se vahvistaa epäilemättä uskomme perustusta ja todistustamme totuudesta.
Palauttakaa kanssani mieliinne Alman kokema ilo, kun hän oli matkalla Gideonin maasta etelään päin Mantin maahan ja tapasi Moosian pojat. Alma ei ollut nähnyt heitä aikoihin, ja hän riemuitsi tavattomasti huomatessaan, että he olivat ”yhä hänen veljiään Herrassa; niin, ja he olivat vahvistuneet totuuden tuntemisessa, sillä he olivat miehiä, joilla oli terve ymmärrys, ja he olivat tutkineet tarkoin kirjoituksia tunteakseen Jumalan sanan” (Alma 17:1, 2).
Tuntekaamme mekin Jumalan sana ja eläkäämme sen mukaisesti.
Kolmas ohjeeni vahvan uskon ja todistuksen perustuksen laskemiseksi sisältää palvelua.
Ajaessani toimistoon eräänä aamuna ohitin erään kuivapesulan, jonka ikkunassa oli kyltti. Siinä luki: ”Palvelu ratkaisee.” Tuon kyltin viesti ei millään lähtenyt mielestäni. Yhtäkkiä ymmärsin miksi. Palvelu tosiaankin on se, joka ratkaisee – Herran palveleminen.
Mormonin kirjasta voimme lukea jalosta kuningas Benjaminista. Innoitetun johtajan todellisella nöyryydellä hän ilmaisi halunsa palvella kansaansa ja johtaa heitä vanhurskauden poluille. Sitten hän julisti heille:
”Sanoessani teille viettäneeni elinaikani teidän palveluksessanne, en halua kerskua, sillä minä olen ollut vain Jumalan palveluksessa.
Ja katso, minä kerron teille tämän, jotta te oppisitte viisautta; jotta oppisitte, että kun olette lähimmäistenne palveluksessa, olette pelkästään Jumalanne palveluksessa (Moosia 2:16).”
Tällainen palvelu ratkaisee, palvelu, johon meidät kaikki on kutsuttu: Herran Jeesuksen Kristuksen palveleminen.
Elämänne polun varrella tulette huomaamaan, että ette ole ainoa matkaaja. On muita, jotka tarvitsevat apuanne. On jalkoja, joita tukea, käsiä, joihin tarttua, mieliä, joita rohkaista, sydämiä, joita innoittaa, ja sieluja, joita pelastaa.
Kolmetoista vuotta sitten minulla oli etuoikeus antaa siunaus Jami Palmerille, kauniille 12-vuotiaalle nuorelle naiselle. Hän oli juuri saanut tietää sairastavansa syöpää, ja hän oli peloissaan ja hämmentynyt. Hän oli myöhemmin leikkauksessa ja tuskallisessa kemoterapiassa. Nykyään hänen syöpänsä on poissa ja hän on lahjakas, kaunis 26-vuotias, joka on saavuttanut paljon elämässään. Sain jokin aika sitten kuulla, että hänen synkimpänä hetkenään, kun koko tulevaisuus näytti jokseenkin toivottomalta, hän sai tietää, että hänen jalkansa, johon syöpä oli pesiytynyt, vaatisi useita leikkauksia. Hän luuli, ettei kauan suunniteltu patikkaretki hänen Nuorten Naisten luokkansa kanssa vaikeakulkuista polkua pitkin Timpanogosin luolalle – joka sijaitsee Wasatchvuorilla Utahissa noin 40 mailin [64 km] päässä Salt Lake Citystä – voisi millään toteutua. Jami kertoi ystävilleen, että näiden olisi lähdettävä retkelle ilman häntä. Olen varma, että hänen äänensä värähti ja hän oli sydämessään pettynyt. Mutta silloin muut nuoret naiset vastasivat painokkaasti: ”Ei Jami, sinä lähdet meidän kanssamme.”
”Mutta minä en pysty kävelemään”, kuului tuskainen vastaus.
”Sitten me kannamme sinut huipulle, Jami!” Ja niin he tekivät.
Nyt tuo retki on vain muisto, mutta todellisuudessa se on paljon enemmän. Skotlantilainen runoilija James Barrie sanoi: ”Jumala antoi meille muistot, että meillä olisi kesäkuun ruusuja elämämme joulukuussa” (James Barrieta mukaillen, julkaisussa Peter’s Quotations: Ideas for Our Time, toim. Laurence J. Peter, 1977, s. 335). Yksikään noista ihanista nuorista naisista ei koskaan unohda sitä ikimuistoista päivää, jona rakastava taivaallinen Isä katsoi alas hyväksyvästi hymyillen ja oli mielissään.
Kun Hän kutsuu meidät työhön Hänen asiansa hyväksi, Hän pyytää meitä tulemaan lähemmäksi Häntä, ja me tunnemme Hänen henkensä omassa elämässämme.
Kun laskemme lujan perustuksen elämällemme, muistakaamme jokainen Hänen kallisarvoinen lupauksensa:
Sä ethän nyt pelkää, soi sana Jumalan,
Kun vierelläs kuljen ja sua talutan,
Sua nostan ja tuen, riennän vahvistamaan.
Käyt suojassa kätten sä Kaikkivaltiaan.
(”Niin varma on perustus”, MAP-lauluja, 43)
Rukoilen nöyrästi, että voimme kaikki olla kelvollisia saamaan tämän siunauksen. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.