Hänen rakkautensa käsivarsilla
Tämä on suurenmoisin naisten järjestö koko maailmassa. Se on Jumalan luomus.
Rakkaat sisareni, mikä mahtava tilaisuus minulle onkaan suotu puhua teille tässä suuressa Apuyhdistyksen konferenssissa. Olemme kuunnelleet tänä iltana suurenmoisia puheita. Niitä ovat pitäneet kyvykkäät naiset, joilla on suuri usko. Toivon Apuyhdistyksen johtokunnan tietävän, että me luotamme heihin täysin. Me arvostamme heitä joka suhteessa. Olemme kiitollisia teemasta, jonka he ovat valinneet Mormonin kirjan 2. Nefin kirjasta – ”iankaikkisesti ympäröity hänen rakkautensa käsivarsilla” (2. Nefi 1:15). Apuyhdistyksen naiset ovat kirjaimellisesti Herramme käsivarsien ympäröimiä iankaikkisesti.
Minun mielestäni tämä on suurenmoisin naisten järjestö koko maailmassa. Se on Jumalan luomus. Joseph Smith puhui ja toimi profeettana perustaessaan Apuyhdistyksen vuonna 1842. Tuolloin hän sanoi: ”Kristuksen kirkon organisaatio ei ollut täydellinen, ennen kuin naiset järjestettiin” (Sarah M. Kimball, ”Early Relief Society Reminiscences”, 17. maaliskuuta 1882, Relief Society Record, 1880–1982, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon arkistot, s. 30).
Nykyisin Apuyhdistyksen jäsenmäärä on viiden miljoonan paikkeilla. Se on järjestetty monien kansojen keskuuteen, ja opetusta annetaan monilla kielillä. Sen piiriin kuuluvat kaikki kirkon naiset, jotka ovat täyttäneet 18 vuotta. Heidän joukossaan on yksin eläviä nuoria naisia; naisia, jotka eivät ole koskaan olleet naimisissa, leskiä ja eronneita; niitä, joilla on aviopuoliso ja perhe; ikääntyneitä, joista monet ovat menettäneet iankaikkisen kumppaninsa.
Eräs ystävä, joka ei kuulu kirkkoomme, sanoi kerran minulle: ”Lyhenne MAP tarkoittaa myötätuntoa, asialleen antautumista ja palvelemista.” Mitä Apuyhdistys todella edustaa? Mitä se merkitsee? Yritän sanoa siitä jotakin.
Apuyhdistys merkitsee rakkautta. Miten merkittävä asia onkaan nähdä hyvien naisten rakastavan toisiaan. He toimivat yhdessä rakkauden siteiden yhdistäminä ollen ystäviä keskenään ja arvostaen toisiaan. Tämä järjestö on itse asiassa ainoa paikka, jossa monet naiset kokevat ystävällistä toveruutta.
Naisten luontainen vaisto on ojentaa auttava kätensä rakkaudessa niille, jotka ovat ahdingossa tai puutteessa. Kirkon huoltotyöohjelman sanotaan perustuvan pappeuteen, mutta se ei voisi toimia ilman Apuyhdistystä.
Apuyhdistys merkitsee koulutusta. Tämän kirkon jokaisen naisen velvollisuutena on hankkia niin paljon koulutusta kuin hän voi. Se avartaa hänen elämäänsä ja lisää hänen mahdollisuuksiaan. Sen kautta hän saa työelämässä kaivattuja kykyjä siinä tapauksessa, että hän tulee niitä tarvitsemaan.
Sain viime viikolla kirjeen eräältä yksinhuoltajaäidiltä, ja haluan lukea siitä teille osan. Hän kirjoittaa:
”On kulunut 10 vuotta siitä, kun mainitsit perheemme lokakuun konferenssissa vuonna 1996. – – Neuvon ja rohkaisun sanat, jotka esitit silloin minulle ja muille ilman puolisoa eläville sisarille, ovat olleet kaava, jota olen käyttänyt jokapäiväisessä elämässäni. Lause, josta on tullut elämänohjeeni ja tunnuslauseeni [on] ’Tehkää aivan parhaanne’, ja sitä todellakin poikani ja minä yritämme tehdä.
Kaikki neljä poikaani ovat käyneet lukion ja seminaarin. Kaksi heistä palveli kokoaikaisessa lähetystyössä. Me kaikki teemme työtä elättääksemme itsemme ja pyrimme olemaan jatkuvasti tosia ja uskollisia evankeliumissa. On hieno tunne tietää, että olemme selviytyneet omillamme kuluneet monet vuodet. – – Se, että pystyy jälleen kerran seisomaan omilla jaloillaan ja huolehtimaan perheensä tarpeista, tuo tietynlaisen saavutuksen tunteen. – –.
Sain myös rohkeutta palata opiskelemaan. – – On ollut todellinen haaste olla kokopäivätyössä ja käydä koulua iltaisin. Se on laajentanut näköalaani elämässä ja auttanut minua olemaan parempi ihminen. Perheeni, seurakuntani jäsenet ja työtoverini ovat antaneet hyvin paljon tukea. Valmistun tämän vuoden joulukuussa.
Kun pohdin patriarkallista siunaustani ja paastosin ja rukoilin siitä, pystyin asettamaan elämässäni joitakin realistisia tavoitteita, joita olen käyttänyt osviittana, joka on pitänyt minut oikeassa kurssissa, mitä tulee evankeliumin periaatteisiin. Käyn kokouksissa, rukoilen päivittäin ja maksan kymmenykseni. Suhtaudun – – tehtävääni kotikäyntiopettajana hyvin vakavasti. – –
Kirkko on tosi, ja on kunnia ja etuoikeus, että saan kuulua Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon kelvollisten ja siunattujen jäsenten joukkoon. Me saamme innoitettua johdatusta rakastavalta taivaalliselta Isältä, joka tuntee meidät ja haluaa meidän edistyvän ja kasvavan. Kiitän sinua ystävällisistä rohkaisun sanoistasi 10 vuotta sitten ja monista innoituksen sanoista, joita saamme edelleen Herralta Hänen palvelijoidensa kautta. Tiedän, että olen Jumalan lapsi, ja jäsenyyteni Hänen kirkossaan on ollut siunauksena elämässäni.”
Apuyhdistys merkitsee omavaraisuutta. Paras ruokavarasto ei ole huoltotyön viljasiiloissa vaan suljetuissa purkeissa ja pulloissa jäsentemme kodeissa. Miten tyydytystä tuottavaa onkaan nähdä vehnä-, riisi- ja papupurkkeja sellaisten naisten vuoteiden alla tai ruokakomeroissa, jotka ovat ottaneet huoltotyövelvollisuudesta huolehtimisen omiin käsiinsä. Sellainen ruoka ei kenties ole kovin maittavaa, mutta se on ravitsevaa, jos tulee tarve käyttää sitä.
Apuyhdistys merkitsee uhrautumista. Tämä Anne Campbellin vaatimaton runonpätkä, jonka hän kirjoitti lapsistaan, on aina liikuttanut minua. Hän sanoi:
Olette tekemättä jäänyt matkani,
helmeni, joita en pysty ostamaan.
Olette Italian sinijärveni,
ja kaistaleeni taivasta kaukomaan.
(”To My Child”, lainattu julkaisussa The Treasure Chest, toim. Charles L. Wallis, 1965, s. 54.)
Monet teistä ovat äitejä. Olette vastuussa lastenne hoivaamisesta ja kasvattamisesta. Kun vanhenette ja hiuksenne muuttuvat valkoisiksi, ette haikaile hienoja vaatteita, joita joskus käytitte, autoa, jolla ajoitte, tai suurta taloa, jossa asuitte. Palava kysymyksenne on: ”Millaisia lapsistani on tullut?”
Jos heistä on tullut kunnon ihmisiä, olette kiitollisia. Jos on käynyt toisin, tuntemanne lohtu on hyvin vähäistä.
Olen kirjoittanut muualla: ”Jumala siunatkoon teitä, äidit. Kun kaikki ihmisten saavutusten voitot ja tappiot on arvioitu, kun elämän taistojen tomu alkaa laskeutua, kun kaikki, minkä vuoksi teemme niin kovasti työtä tässä valloitusten maailmassa, häipyy silmiemme edestä, te olette paikalla, teidän on oltava paikalla uuden sukupolven voimana, ihmissukua aina kehittävänä ja eteenpäin vievänä muutoksena.” (One Bright Shining Hope, 2006, s. 18; ks. myös Kirkon presidentit, oppilaan opas, uskonto 345, 2004, s. 275.)
Joitakin vuosia sitten vanhin Marion D. Hanks johti paneelikeskustelua Suolajärven tabernaakkelissa. Yksi paneelin jäsen oli kaunis ja tarmokas eronnut nuorehko nainen, jolla oli seitsemän lasta iältään 7–16-vuotiaita. Hän sanoi, että eräänä iltana hän meni viemään jotakin kadun toisella puolella asuvalle naapurille. Näin muistan hänen kertoneen tuosta tapahtumasta:
”Kun käännyin palatakseni takaisin kotiin, näin valot ikkunoissa. Saatoin kuulla, kuinka lasteni äänet olivat kaikuneet lähtiessäni talosta muutama minuutti aikaisemmin. He kyselivät: ’Äiti, mitä meillä on päivälliseksi?’ ’Voitko viedä minut kirjastoon?’’Minun on saatava julistekartonkia tänä iltana.’ Väsyneenä ja uupuneena katselin taloa ja näin valon joka huoneessa. Ajattelin kaikkia lapsia, jotka olivat kotona odottamassa minua huolehtimaan heidän tarpeistaan. Kuormani tuntui raskaammalta kuin jaksaisin kantaa.
Muistan katselleeni taivasta kyynelieni läpi ja sanoneeni: ’Rakas Isä, en kerta kaikkiaan pysty siihen tänä iltana. Olen liian väsynyt. En pysty siihen. En voi mennä kotiin ja huolehtia kaikista noista lapsista yksin. Voisinko tulla Sinun luoksesi ja olla luonasi edes yhden yön? Palaan kyllä sitten aamulla.’
En oikeastaan kuullut vastauksen sanoja, mutta kuulin ne mielessäni. Vastaus oli: ’Ei, lapseni, et voi tulla luokseni nyt. Et haluaisi koskaan palata takaisin. Mutta minä voin kyllä tulla sinun luoksesi.’”
On hyvin monia tämän nuoren äidin kaltaisia, joka tunsi olevansa yksin ja epätoivoinen, mutta jolla oli riittävästi uskoa Herraan, joka voi rakastaa ja auttaa häntä.
Apuyhdistys merkitsee uskoa. Se merkitsee sitä, että asettaa tärkeimmät asiat etusijalle. Se merkitsee esimerkiksi kymmenysten maksamista.
Vanhin Lynn Robbins seitsemänkymmenen koorumista on kertonut tämän tapauksen eräästä panamalaisesta vaarnanjohtajasta.
Palattuaan hieman aiemmin lähetystyöstä eräs nuorukainen löysi tytön, jonka kanssa halusi mennä naimisiin. He olivat onnellisia mutta hyvin köyhiä.
Sitten tuli erityisen vaikea aika, jolloin heiltä loppuivat ruoka ja rahat. Oli lauantai, ja kaapit olivat kirjaimellisesti tyhjät. Renestä oli kauheaa, että hänen nuorella vaimollaan oli nälkä. Hän päätti, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin käyttää heidän kymmenysrahojaan ja mennä ostamaan ruokaa.
Kun Rene oli lähdössä kotoa, hänen vaimonsa pysäytti hänet ja kysyi, minne hän oli menossa. Rene kertoi olevansa menossa ostamaan ruokaa. Hänen vaimonsa kysyi, mistä hän oli saanut rahaa. Hän kertoi vaimolleen, että ne olivat kymmenysrahoja. Hänen vaimonsa sanoi: ”Ne ovat Herran rahoja – et saa käyttää niitä ruoan ostamiseen.” Hänen vaimonsa usko oli vahvempi kuin hänen. Hän pani rahat takaisin, ja he menivät sinä iltana nälkäisinä nukkumaan.
Seuraavana aamuna heillä ei ollut aamiaista ja he lähtivät kirkkoon paastoten. Rene antoi kymmenysrahat piispalle, mutta oli liian ylpeä kertoakseen piispalle, että he elivät puutteessa.
Kokousten jälkeen Rene ja hänen vaimonsa lähtivät kävelemään kappelilta kotiin. He eivät olleet ehtineet kovinkaan pitkälle, kun eräs uusi jäsen huusi heille talostaan. Mies oli kalastaja ja kertoi, että oli saanut enemmän kalaa kuin pystyi käyttämään. Kalastaja kietoi viisi pientä kalaa sanomalehtipaperiin heitä varten, ja he kiittivät häntä. Kun he jatkoivat kotimatkaa, eräs toinen jäsen pysäytti heidät ja antoi heille tortilloja; sitten joku toinen pysäytti heidät ja antoi heille riisiä. Eräs jäsen näki heidät ja antoi heille papuja.
Kun he pääsivät kotiin, heillä oli ruokaa kahden viikon tarpeisiin. He olivat vieläkin yllättyneempiä, kun he kalapaketin avatessaan löysivät kaksi hyvin suurta kalaa eivätkä viittä pienempää, jotka he luulivat nähneensä. He paloittelivat kalat ja varastoivat ne naapurinsa pakastimeen.
He ovat useaan kertaan todistaneet, ettei heidän koskaan sen jälkeen ole tarvinnut olla nälissään.
Rakkaat sisareni, kaikki nämä suurenmoiset ominaisuudet, joita Apuyhdistys merkitsee, kuvaavat sitä, mitä on olla iankaikkisesti Hänen rakkautensa käsivarsien ympäröimä.
Sitä me kaikki halajamme. Sitä me kaikki toivomme. Sitä me kaikki rukoilemme.
Rakkaat sisareni, vielä sananen lopuksi. Muistutan teitä siitä, että te ette ole mitään toisen luokan kansalaisia Jumalan valtakunnassa. Te olette Hänen jumalallisia luotujaan. Miehillä on pappeus. Teidän roolinne on erilainen, mutta myös äärimmäisen tärkeä. Ilman teitä Isämme onnensuunnitelma raukeaisi tyhjiin eikä sillä olisi todellista merkitystä. Te muodostatte 50 prosenttia kirkon jäsenistöstä ja olette toisen 50 prosentin äitejä. Kukaan ei voi sivuuttaa teitä kevyesti.
Sain juuri muutama päivä sitten kirjeen eräältä rakkaalta ystävältä. Hänen nimensä on Helen, ja hänen miehensä nimi on Charlie. Hän kirjoittaa muun muassa seuraavasti:
”Tänään Charlie ja minä puhuimme sakramenttikokouksessamme. Puheessani toistin neuvon, jonka annoit minulle, kun valmistuin ylioppilaaksi Idaho Fallsin lukiosta ja olin suunnitellut lähteväni opiskelemaan Ricks Collegeen. Sanoit minulle, että minun pitäisi lähteä opiskelemaan kirkon collegeen Havaijiin, missä minulla olisi parempi mahdollisuus tavata kiinalaista sukujuurta oleva nuorukainen ja mennä naimisiin.
Otin neuvostasi vaarin ja lähdin kirkon collegeen Havaijiin, missä tapasin Charlien ja menin hänen kanssaan naimisiin. Olemme olleet naimisissa 37 vuotta ja saaneet viisi lasta. Kaikki viisi lastamme ovat palvelleet lähetystyössä. – – Kolme lapsistamme on vihitty Havaijin temppelissä. Meillä on kaksi lasta, jotka eivät ole naimisissa, ja me toivomme, että he löytävät kelvolliset puolisot, joiden kanssa he voivat pian mennä temppeliin. Meillä on kuusi hurmaavaa lastenlasta ja kaksi lisää tulossa.
Minua on siunattu uskollisella aviomiehellä, joka kunnioittaa pappeuttaan ja on ollut kelvollinen palvelemaan Herraa piispana, vaarnanjohtajana ja lähetysjohtajana. Minun etuoikeutenani on ollut tukea häntä kaikissa hänen kirkon tehtävissään. Olen itse palvellut vaarnan Apuyhdistyksen johtajana miltei viisi vuotta.
Kun tänään lasken monia siunauksiani, en voi olla ajattelematta, miten suuri vaikutus sinulla on ollut elämääni. Haluan sinun vain tietävän, että noudatin neuvoasi, ja sen vuoksi olen saanut elämääni runsaasti siunauksia. Kiitän sinua siitä, että olet nähnyt vaivaa seurataksesi edistymistäni, kun lähdin Hongkongista tullakseni Amerikkaan.”
Tätä Apuyhdistys tekee naisille. Se antaa heille tilaisuuden kasvuun ja kehitykseen. Se antaa heille kuningattaren aseman heidän omassa taloudessaan. Se asettaa heidät paikkaan ja asemaan, jossa he kasvavat harjoittaessaan kykyjään. Se antaa heille ylpeyttä ja suunnan perhe-elämässä. Se opettaa heitä arvostamaan enemmän hyvää, iankaikkista kumppanuutta ja lapsia.
Miten suurenmoinen järjestö Apuyhdistys onkaan. Ei ole mitään sen vertaista koko maailmassa.
Herra siunatkoon jokaista teitä näillä mahtavilla ominaisuuksilla, jotka ovat suurenmoisen Apuyhdistyksen organisaation toiminnan tulosta. Tätä rukoilen nöyrästi Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.