Maahan tuli jälleen profeettoja
Tälle kirkolle ei ole mikään yhdentekevä asia julistaa maailmalle profeetasta, näkijästä ja ilmoituksensaajasta, mutta me todella julistamme sitä.
Pian sen jälkeen kun ystävämme Carolyn Rasmus oli liittynyt Brigham Youngin yliopiston opettajakuntaan, joukko hänen uusia opettajatovereitaan kutsui hänet mukaansa lauantaiselle patikkaretkelle Provon yllä kohoaville vuorille. Carolyn ei ollut Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen, mutta hän oli tuntenut olonsa erityisen tervetulleeksi uusien työtoverien joukossa. Hän lähti innoissaan kiipeämään heidän kanssaan.
Auringon noustessa yhä ylemmäksi niin tekivät myös vuorenrinteellä olevat patikkaretkeläiset. Sitten kellon lähestyessä kymmentä joukko alkoi etsiä istuutumispaikkoja. Carolyn ajatteli: ”Onpa ihanaa. Mistä he tiesivät, että minun täytyy levätä?” Niinpä hänkin etsi mukavan paikan oikaistakseen itsensä. Mukanaolijat näyttivät kuitenkin suhtautuvan juuri tähän taukoon epätavallisen hartaasti. Jotkut ottivat esiin kynän ja muistivihkon yhden heistä käännellessä tarkkaavaisena transistoriradion nappulaa.
Siitä, mitä seuraavaksi tapahtui, tuli Carolynin elämän käännekohta ikuisiksi ajoiksi. Yksi hänen ystävistään sanoi: ”Carolyn, meidän täytyy vähän selittää. Nyt on lokakuun ensimmäinen lauantai, ja meille se merkitsee muutakin kuin kaunista säätä ja värikästä ruskaa; se merkitsee myös kirkon yleiskonferenssia. Me myöhempien aikojen pyhät pysähdymme kuuntelemaan, olimmepa missä tahansa ja teimmepä mitä tahansa. Niinpä me aiomme istua tässä tammien ja mäntyjen juurella, katsella alas laaksoon ja kuunnella Jumalan profeettoja parin tunnin ajan.”
”Parin tunnin ajan!” Carolyn ajatteli. ”En tiennyt, että Jumalan profeettoja oli edes elossa”, hän sanoi, ”enkä todellakaan tiennyt, että heitä riittäisi kahden tunnin ajaksi!” Hän ei aavistanut, että he pysähtyisivät uudelleen kahdelta iltapäivällä toiselle kahden tunnin tauolle ja sitten he pyytäisivät häntä kuuntelemaan lähetystä seuraavana päivänä kotonaan neljä tuntia lisää.
No, loppu onkin historiaa. Carolyn sai oppilailtaan lahjaksi nahkakantiset pyhät kirjoitukset, hän sai osakseen ystävien ja perheiden osoittamaa rakkautta siinä myöhempien aikojen pyhien seurakunnassa, jossa hän alkoi käydä, sekä hengellisiä kokemuksia, joita me haluamme kaikkien, jotka suuntaavat kulkunsa evankeliumin valoon, saavan, ja niin hänet kastettiin ja konfirmoitiin kirkon jäseneksi. Loppu onkin historiaa, kuten on tapana sanoa. Kun sisar Rasmus sinä päivänä korkealla Y-vuoren huipulla istuen tutustui yleiskonferenssiin, hänelle toteutui henkilökohtaisesti Jesajan profeetallinen kutsu: ”Tulkaa, nouskaamme Herran vuorelle, nouskaamme Jaakobin Jumalan pyhäkköön! Hän opastaa meitä tiellään, ja me, me tahdomme kulkea hänen polkujaan, sillä Siionista tulee Herran sana ja Jerusalemista kaikuu Jumalan puhe.”1
Olemme päättämässä toista ihmeellistä yleiskonferenssia. Meillä on ollut siunaus saada kuulla johtajiemme sanomia, mukaan lukien ja erityisesti presidentti Gordon B. Hinckleyn sanomia, miehen, jota tuemme Jumalan oraakkelina maan päällä, elävänä profeettanamme, näkijänämme ja ilmoituksensaajanamme. Kuten profeetat eri taloudenhoitokausina Aadamista alkaen nykyaikaan asti, presidentti Hinckley on kuvaannollisesti koonnut meidät eräänlaiseen maailmanlaajuiseen Aadam-ondi-Ahmanin laaksoon, rakastanut meitä ja opettanut meitä ja antanut meille siunauksensa.2
Uskon, että on oikein sanoa, että se rukous, jonka kaikki veljet ja sisaret ovat esittäneet puhuessaan tänä viikonloppuna on, että yleiskonferenssi on ollut yhtä kohottava ja tarvittaessa yhtä mullistava kokemus jokaiselle meistä kuin se oli sisar Rasmukselle ja tuhansille muille, jotka reagoivat puolivuosittain kirkon lauluumme: ”Oi, kuulkaa ääntä profeetan ja Herran sanomaa.”3
Haluaisin esittää omana todistuksenani ja kiitollisuuden osoituksena yleiskonferenssin sanomista ja tarkoituksesta kolme asiaa, joita nämä kahdesti vuodessa järjestettävät kokoukset julistavat koko maailmalle.
Ensiksi, ne julistavat innokkaasti ja kiistattomasti, että maan päällä on taas elävä profeetta, joka puhuu Herran nimessä. Kuinka tarvitsemmekaan sellaista opastusta! Meidän aikakautemme on levoton ja vaikea. Näemme sotia kansojen välillä ja ahdinkoa kotimaassa. Lähimmäiset kaikkialla ympärillämme kokevat henkilökohtaista sydämen surua ja perheeseen liittyviä murheita. Suuret joukot kokevat kaikenlaisia pelkoja ja vaikeuksia. Se muistuttaa meitä siitä, että kun pimeyden sumu ympäröi kulkijat Lehin näyssä elämän puusta, se ympäröi kaikki mukana olijat – niin vanhurskaat kuin jumalattomat, niin nuoret kuin vanhat, niin uudet käännynnäiset kuin kokeneet jäsenet yhtälailla. Siinä vertauksessa kaikki kohtaavat vastustusta ja kärsimystä, ja vain rautakaide – joka on Jumalan sana – voi tuoda heidät turvallisesti sumun läpi. Me kaikki tarvitsemme sitä rautakaidetta. Me kaikki tarvitsemme sitä sanaa. Kukaan ei ole turvassa ilman sitä, sillä sen puuttuessa kuka tahansa voi langeta kielletyille poluille ja joutua hukkaan, kuten aikakirja kertoo.4 Kuinka kiitollisia olemmekaan, että olemme kuulleet Jumalan äänen ja tunteneet sen rautakaiteen vahvuuden tässä konferenssissa näinä kahtena päivänä.
Ei usein, mutta vuosien varrella jotkut tahot ovat olleet sitä mieltä, että johtavat veljet ovat julistuksissaan aikaansa jäljessä, etteivät he ole selvillä tärkeistä asioista, että jotkin heidän sääntönsä ja menettelytapansa ovat aikansa eläneitä eivätkä sovellu meidän aikaamme.
Vähäisimpänä heistä, jotka te olette hyväksyneet todistamaan tämän kirkon ohjauksesta henkilökohtaisesti, sanon koko palavasta sielustani, etten ole koskaan henkilökohtaisessa elämässäni tai työurallani ollut tekemisissä minkään joukon kanssa, jonka jäsenet ovat niin ajassa mukana, jotka ovat niin tarkasti perillä asioista, joiden keskellä elämme, jotka tutkivat niin perusteellisesti menneisyyttä, pysyvät niin avoimina kaikelle uudelle, ja punnitsevat niin huolellisesti, ajatuksella ja rukoillen kaikkea siltä väliltä. Todistan, että tämän miesten ja naisten joukon käsityskyky moraalisista ja yhteiskunnallisista asioista ylittää minkä tahansa tietämäni asiantuntijaryhmän tai aivotrustin vastaavassa pyrkimyksessä missä päin maailmaa tahansa. Todistan henkilökohtaisesti, kuinka kaikin puolin hyviä he ovat, kuinka kovasti he tekevät työtä ja kuinka vaatimattomia he ovat. Tälle kirkolle ei ole mikään yhdentekevä asia julistaa maailmalle profeetasta, näkijästä ja ilmoituksensaajasta, mutta me todella julistamme sitä. Se on todellinen valo, joka loistaa pimeässä maailmassa, ja se loistaa näistä kokouksista.
Toiseksi, jokainen näistä konferensseista merkitsee kutsua toimintaan paitsi omassa elämässämme myös ympärillämme olevien ihmisten puolesta – sekä niiden puolesta, jotka kuuluvat omaan perheeseemme ja omaan uskoomme, että niiden puolesta, jotka eivät kuulu. Tänä aamuna presidentti Hinckley muistutti meitä liikuttavasti, että nyt on kulunut 150 vuotta siitä, kun nuo käsikärrykomppaniat – yleiskonferenssin kokoontuessa vuoden 1856 lokakuussa täällä Suolajärven laaksossa – horjahtelivat viimeisiä jäätäviä maileja Nebraskan poikki ja juuttuivat pian Wyomingin ylänkömaiden ylipääsemättömiin hankiin. Hän lainasi meille presidentti Brigham Youngin innoittavaa ja yksinkertaista yleiskonferenssisanomaa pyhille: ”Menkää nyt ja tuokaa ne tasangoilla olevat ihmiset tänne.”5
Yhtä varmasti kuin lokakuun 1856 konferenssin aiheena oli hätää kärsivien pelastaminen, se on tämänkin konferenssin aiheena ja tätä edellisen konferenssin ja ensi keväänä olevan konferenssin aiheena. Ehkä emme tässä konferenssissa ole tekemisissä lumimyrskyjen ja jäätyneeseen maahan kaivettavien hautojen kanssa, mutta hätää kärsiviä on vieläkin – köyhiä ja uupuneita, masentuneita ja alakuloisia, aiemmin mainittuja kielletyille poluille langenneita, ja joukoittain niitä, jotka ”ovat erossa totuudesta vain siksi, että eivät tiedä, mistä sen löytäisivät”6. Heitä on siellä voimattomine polvineen, hervonneine käsineen,7 ja myrsky on tulossa. Vain ne, joilla on enemmän, jotka tietävät enemmän ja jotka voivat auttaa enemmän, voivat pelastaa heidät. Teidän ei tarvitse kysyä: ”Missä he ovat?” Heitä on kaikkialla, oikealla puolellamme ja vasemmalla, naapuristoissamme ja työpaikallamme, tämän maailman kaikilla paikkakunnilla ja kaikissa piirikunnissa ja valtioissa. Ottakaa valjakkonne ja vankkurinne, lastatkaa ne rakkaudellanne, todistuksellanne ja hengellisellä jauhosäkillä ja ajakaa sitten mihin suuntaan tahansa. Herra johdattaa teidät tarvitsevien luokse, jos vain hyväksytte Jeesuksen Kristuksen evankeliumin, jota tässä konferenssissa on opetettu. Avatkaa sydämenne ja kätenne niille, jotka ovat juuttuneet 2000-luvun versioon Martinin solasta ja Devil’s Gatesta [Paholaisen portista]. Kun teemme niin, me kunnioitamme Mestarin toistamaa pyyntöä etsiä kadonneita lampaita, kadonneita rahoja ja kadonneita sieluja.8
Lopuksi, kirkon yleiskonferenssi on julistus koko maailmalle siitä, että Jeesus on Kristus, että Hän ja Hänen Isänsä, Jumala ja meidän kaikkien Isä, ilmestyivät poikaprofeetta Joseph Smithille täyttäen sen muinaisen profetian, että ylösnoussut Jeesus Nasaretilainen palauttaa jälleen kirkkonsa maan päälle ja tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin nuo Juudean pyhät olivat nähneet Hänen taivaaseen menevän.9 Tämä konferenssi ja jokainen senkaltainen konferenssi on julistus siitä, että Hän alensi itsensä ja tuli maailmaan köyhyydessä ja nöyryydessä ja kohtasi murhetta ja hylkäämistä, pettymystä ja kuolemaa, jotta me voisimme pelastua sellaisilta kohtaloilta oman iankaikkisuutemme avautuessa, että ”hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet”10. Tämä konferenssi julistaa jokaiselle, kansakunnalle, suvulle, kielelle ja kansalle rakkautta osoittavan messiaanisen lupauksen, että ”iäti kestää hänen armonsa”11.
Kaikkia teitä, jotka ajattelette, että olette mennyttä tai vailla toivoa, tai jotka ajattelette, että olette tehneet liian paljon liian pahaa liian kauan; kaikkia teitä, jotka olette huolissanne, että olette juuttuneet elämän talvisille tasangoille ja olette matkan varrella rikkoneet käsikärrynne, tämä konferenssi kutsuu Jehovan peräänantamattomilla sanoilla: Käteni on yhä koholla.12 Hän sanoi: ”[Sillä vaikka] he kieltävät minut; kuitenkin minä olen heille armollinen – – jos he tekevät parannuksen ja tulevat minun luokseni; sillä minun käsivarteni on ojennettuna kaiken päivää, sanoo Herra Jumala Sebaot.”13 Hänen armonsa kestää iäti ja Hänen kätensä on yhä koholla. Hänen rakkautensa on Kristuksen puhdasta rakkautta, sitä lähimmäisenrakkautta, joka ei koskaan häviä, sitä myötätuntoa, joka kestää silloinkin kun kaikki muu voima katoaa.14
Todistan tästä kätensä ojentavasta, pelastavasta, armollisesta Jeesuksesta, että tämä on Hänen lunastava kirkkonsa, joka perustuu Hänen lunastavaan rakkauteensa ja, kuten Mormonin kirjassa julistetaan: ”Kansan keskuuteen tuli myös profeettoja, jotka olivat Herran lähettämiä, profetoimaan – –. Ja maahan tuli jälleen profeettoja.”15 Todistan, että presidentti Gordon B. Hinckley on kaikin tavoin – kiireestä kantapäähän – sellainen profeetta, jonka elämää ja ääntä me rakastamme ja jonka puolesta olemme rukoilleet hyvin paljon. Hän tulee nyt päättämään tämän puolivuosittaisen kokouksen. Tästä siunauksesta – ja kaikista näistä siunauksista ja niin monista muista – kiitän henkilökohtaisesti tänä yleiskonferenssiaikana. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.