Sunnuntai koittaa
Maailman Vapahtajan elämän ja iankaikkisen uhrin ansiosta me saamme olla jälleen yhdessä niiden kanssa, joita olemme rakastaneet.
Olen kiitollinen siitä, että voin olla kanssanne tänään ja saan voimaa todistuksistanne. Enemmän kuin sanat voivat ilmaista, olen kiitollinen ystävällisistä tuen sanoistanne, rakkauden ilmauksistanne ja rukouksistanne.
Tänään haluaisin syventyä muutamaan henkilökohtaiseen muistoon.
Minä synnyin hyvistä vanhemmista. Isältäni Joseph L. Wirthliniltä opin ahkeran työn ja myötätunnon arvot. Hän oli seurakuntamme piispa suurella lamakaudella. Hän välitti aidosti ahdinkoon joutuneista. Hän ojensi auttavan kätensä puutteessa oleville, ei siksi, että se oli hänen velvollisuutensa, vaan koska se oli hänen vilpitön halunsa.
Hän välitti väsymättömästi monista kärsivistä ja oli siunaukseksi heidän elämässään. Minun mielestäni hän oli ihanteellinen piispa.
Ne, jotka tunsivat isäni, tiesivät, kuinka toimelias hän oli. Joku sanoi joskus minulle, että isä pystyi tekemään kolmen miehen työt. Harvoin hän hidasti tahtia. Vuonna 1938 johtaessaan menestyvää liikeyritystä hän sai puhelinsoiton kirkon presidentiltä Heber J. Grantilta.
Presidentti Grant kertoi hänelle, että sinä päivänä oltiin järjestämässä uudelleen johtavaa piispakuntaa ja isäni haluttiin palvelevan LeGrand Richardsin neuvonantajana. Isäni yllättyi kutsusta ja kysyi, voisiko hän ensin rukoilla asiasta.
Presidentti Grant sanoi: ”Veli Wirthlin, seuraavan konferenssikokouksen alkuun on vain puoli tuntia aikaa, ja haluan levätä hieman. Mitä vastaat?”
Tietenkin isä vastasi myöntävästi. Hän palveli 23 vuotta ja 9 niistä kirkon johtavana piispana.
Isäni oli kuollessaan 69-vuotias. Satuin olemaan hänen kanssaan, kun hän äkkiä lyyhistyi. Pian sen jälkeen hän oli poissa.
Ajattelen usein isääni. Kaipaan häntä.
Äitini Madeline Bitner oli toinen suuri vaikuttaja elämässäni. Nuoruudessaan hän oli hyvä urheilija ja mestaruustason pikajuoksija. Hän oli aina ystävällinen ja rakastava, mutta hänen tahtinsa oli uuvuttava. Hän sanoi usein: ”Pidähän kiirettä.” Ja kun hän sanoi niin, me kiristimme tahtia. Ehkäpä se oli yksi niistä syistä, miksi kiihtyvyyteni oli hyvä pelatessani amerikkalaista jalkapalloa.
Äidilläni oli suuret odotukset lapsiaan kohtaan, ja hän odotti heiltä parasta. Muistan yhä, kuinka hän sanoi: ”Älä ole nahjus. Sinun täytyy petrata.” Nahjuksella hän tarkoitti sitä, että on laiska eikä pyri parhaaseensa.
Äitini kuoli ollessaan 87-vuotias, ja ajattelen häntä usein ja kaipaan häntä enemmän kuin osaan sanoa.
Nuorempi sisareni Judith oli kirjailija, säveltäjä ja kasvattaja. Hän piti monista asioista kuten evankeliumista, musiikista ja arkeologiasta. Judithin syntymäpäivä oli muutama päivä ennen omaani. Joka vuosi annoin hänelle syntymäpäivälahjaksi uutuuttaan kahisevan yhden dollarin setelin. Kolme päivää myöhemmin hän antoi minulle syntymäpäivälahjaksi 50 senttiä.
Judith kuoli muutama vuosi sitten. Kaipaan häntä ja ajattelen häntä usein.
Ja niinpä pääsenkin vaimooni Elisaan. Muistan, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran. Palveluksena eräälle ystävälle olin mennyt hänen kotiinsa hakemaan hänen sisartaan Francesia. Elisa avasi oven, ja ainakin omalla kohdallani se oli rakkautta ensi silmäyksellä.
Arvelen hänenkin varmaan tunteneen jotakin, sillä ensimmäiset sanat, jotka muistan hänen sanoneen, olivat: ”Minä tiesin, kuka sinä oot.”
Elisan pääaineena oli sentään äidinkieli.
Tähän päivään asti vaalin yhä noita viittä sanaa ihmiskielen kauneimpiin kuuluvina.
Hän piti tenniksen pelaamisesta, ja hänen syöttönsä oli kuin salama. Yritin pelata tennistä hänen kanssaan mutta luovutin lopulta tultuani siihen tulokseen, etten pystynyt lyömään jotakin, mitä en nähnyt.
Hän oli voimani ja iloni. Hänen ansiostaan olen parempi mies, aviomies ja isä. Menimme naimisiin, saimme kahdeksan lasta ja kuljimme yhdessä 65 elinvuotta.
Olen vaimolleni velkaa enemmän kuin pystyn millään ilmaisemaan. En tiedä, onko yksikään avioliitto täydellinen, mutta minun näkökulmastani katsoen meidän oli.
Kun presidentti Hinckley puhui sisar Wirthlinin hautajaisissa, hän sanoi, että on musertavaa, riipaisevaa menettää rakastettu ihminen. Se kalvaa sielua.
Hän oli oikeassa. Koska Elisa oli suurin iloni, hänen kuolemansa on nyt suurin suruni.
Yksinäisinä tunteina olen käyttänyt paljon aikaa miettimällä sitä, mikä on iankaikkista. Olen pohdiskellut iankaikkisen elämän lohdullisia totuuksia.
Elämäni aikana olen kuullut monia saarnoja ylösnousemuksesta. Teidän tavoin osaan selostaa tuon ensimmäisen pääsiäissunnuntain tapahtumat. Olen merkinnyt pyhiin kirjoituksiini ylösnousemusta koskevia kohtia, ja minulla on käden ulottuvilla monia myöhempien aikojen profeettojen tärkeitä lausuntoja tästä aiheesta.
Me tiedämme, mikä ylösnousemus on – hengen ja ruumiin yhdistyminen uudelleen täydellisessä muodossaan.1
Presidentti Joseph F. Smith on sanonut, ”että me tapaamme jälleen ne, joista meidän täällä täytyy erota, ja näemme heidät sellaisina kuin he ovat. Tulemme tapaamaan juuri sen saman henkilön, jonka kanssa olimme kanssakäymisissä täällä lihassa.”2
Presidentti Spencer W. Kimball laajensi tätä sanoessaan: ”Olen varma siitä, että jos voimme kuvitella itsemme parhaimmillamme fyysisesti, henkisesti ja hengellisesti, niin sellaisina me tulemme takaisin.”3
Kun me nousemme kuolleista, ”tämä kuolevainen ruumis herätetään kuolemattomaksi ruumiiksi, – – niin [ettemme] voi enää kuolla”4.
Voitteko kuvitella sitä? Elämää ollessamme parhaimmillamme? Emme koskaan sairaina, emme koskaan tuskissa, emme koskaan sairauksien vaivaamina, jotka kiusaavat meitä niin usein kuolevaisuudessa?
Ylösnousemus on uskonkäsitystemme ydin, koska olemme kristittyjä. Ilman sitä uskomme on merkityksetöntä. Apostoli Paavali sanoi: ”Ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös [meidän uskomme].”5
Kautta maailmanhistorian on ollut monia suuria ja viisaita sieluja, joista monet ovat väittäneet, että heillä on erityistä tietoa Jumalasta. Mutta kun Vapahtaja nousi haudasta, Hän teki sellaista, mitä kukaan ei ollut ikinä tehnyt. Hän teki jotakin sellaista, mitä kukaan toinen ei kyennyt tekemään. Hän mursi kuoleman kahleet paitsi itseltään niin myös kaikilta, jotka ovat joskus eläneet – niin vanhurskailta kuin vääriltäkin.6
Kun Kristus nousi haudasta ja oli näin ylösnousemuksen ensihedelmä, Hän toi tuon lahjan kaikkien ulottuville. Ja tuolla suurenmoisella teolla Hän pehmensi musertavan, riipaisevan surun, joka kalvaa niiden sielua, jotka ovat menettäneet kallisarvoisia rakkaitaan.
Mietin, kuinka synkkä oli se perjantai, jolloin Kristus nostettiin ristille.
Tuona kauheana perjantaina maa järkkyi ja pimeni. Pelottavat myrskyt piiskasivat maata.
Ne jumalattomat miehet, jotka tavoittelivat Hänen henkeään, riemuitsivat. Nyt kun Jeesusta ei enää ollut, varmastikin Hänen seuraajansa hajaantuisivat. Tuona päivänä he seisoivat voitonriemuisina.
Sinä päivänä temppelin väliverho repesi kahtia.
Magdalan Maria ja Maria, Jeesuksen äiti, olivat molemmat murheen ja epätoivon murtamia. Se suurenmoinen mies, jota he olivat rakastaneet ja kunnioittaneet, riippui hengettömänä ristillä.
Sinä perjantaina apostolit olivat suunniltaan. Jeesus, heidän Vapahtajansa – mies, joka oli kävellyt veden päällä ja herättänyt muita kuolleista – oli itse jumalattomien ihmisten armoilla. He katselivat avuttomina, kuinka Hänen vihollisensa voittivat Hänet.
Sinä perjantaina ihmiskunnan Vapahtajaa nöyryytettiin ja loukattiin, pahoinpideltiin ja parjattiin.
Se oli perjantai, joka oli täynnä musertavaa, riipaisevaa surua, joka kalvoi niiden sielua, jotka rakastivat ja kunnioittivat Jumalan Poikaa.
Luulen, että tuo perjantai oli synkin kaikista päivistä sitten tämän maailman historian alkamisen.
Mutta sen päivän kohtalo ei ollut pysyvä.
Epätoivo ei jäänyt kytemään, koska sunnuntaina ylösnoussut Herra katkaisi kuoleman kahleet. Hän nousi haudasta ja ilmestyi loistavan voitokkaana koko ihmiskunnan Vapahtajana.
Ja hetkessä silmät, jotka olivat täyttyneet alati vuotavista kyynelistä, kuivuivat. Huulet, jotka olivat kuiskineet tuskan ja murheen rukouksia, täyttivät nyt ilman ihmetyksentäyteisellä ylistyksellä, sillä Jeesus Kristus, elävän Jumalan Poika, seisoi heidän edessään ylösnousemuksen ensi hedelmänä, todisteena siitä, että kuolema on vain alku uudelle ja ihmeelliselle olemassaololle.
Jokaisella meistä on omat perjantaimme – noita päiviä, jolloin itse maailmankaikkeus näyttää olevan pirstaleina ja maailmamme sirpaleet ovat palasina hajallaan ympärillämme. Me kaikki koemme noita aikoja, jolloin olemme täysin rikki ja tuntuu, ettei meistä koskaan enää voi tulla ehjiä. Meillä kaikilla on perjantaimme.
Mutta minä todistan teille Hänen nimessään, joka voitti kuoleman, että sunnuntai koittaa. Surumme synkeydessä sunnuntai koittaa.
Olipa epätoivomme millainen tahansa, olipa surumme millainen tahansa, sunnuntai koittaa. Tässä elämässä tai seuraavassa sunnuntai koittaa.
Todistan teille, ettei ylösnousemus ole satua. Meillä on niiden henkilökohtaiset todistukset, jotka näkivät Hänet. Vanhassa ja uudessa maailmassa oli tuhansia, jotka näkivät ylösnousseen Vapahtajan. He tunnustelivat Hänen käsissään, jaloissaan ja kyljessään olevia haavoja. He vuodattivat vapautuneen ilon kyyneliä syleillessään Häntä.
Ylösnousemuksen jälkeen opetuslapset saivat uutta voimaa. He matkustivat kautta maailman julistaen evankeliumin ihanaa uutista. Halutessaan he olisivat voineet kadota ja palata entiseen elämäänsä ja ammattiinsa. Ajan myötä heidän yhteytensä Häneen olisi unohtunut. He olisivat voineet kieltää Kristuksen jumalallisuuden.
Mutta sitä he eivät tehneet.
Vaaran, pilkan ja kuoleman uhatessa he astuivat palatseihin, temppeleihin ja synagogiin julistaen rohkeasti, että Jeesus on Kristus, elävän Jumalan ylösnoussut Poika.
Monet heistä antoivat viimeisenä todistuksenaan oman kalliin henkensä. He kuolivat marttyyreina, ja kun he saivat surmansa, heidän huulillaan oli todistus ylösnousseesta Kristuksesta.
Ylösnousemus muutti niiden elämän, jotka olivat sen silminnäkijöinä. Eikö sen pitäisi muuttaa meidänkin elämämme?
Me kaikki nousemme haudasta. Ja sinä päivänä isäni syleilee äitiäni. Sinä päivänä saan jälleen pitää sylissäni rakasta Elisaani.
Maailman Vapahtajan elämän ja iankaikkisen uhrin ansiosta me saamme olla jälleen yhdessä niiden kanssa, joita olemme rakastaneet.
Sinä päivänä me tunnemme taivaallisen Isämme rakkauden. Sinä päivänä me iloitsemme siitä, että Messias voitti kaiken, jotta me voisimme elää ikuisesti.
Pyhissä temppeleissä saamiemme pyhien toimitusten ansiosta meidän lähtömme tästä lyhyestä kuolevaisuudesta ei voi pitkäksi aikaa erottaa ihmissuhteita, jotka on punottu yhteen iankaikkisin sitein.
Vakaa todistukseni on, että kuolema ei ole olemassaolon loppu. ”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä.”7 Koska Kristus on noussut kuolleista, ”kuolema on nielty ja voitto saatu”8.
Rakkaan Vapahtajamme ansiosta me voimme kohottaa äänemme jopa synkimpien perjantaidemme keskellä ja julistaa: ”Missä on pistimesi, kuolema? Missä on [voittosi, hauta]?”9
Kun presidentti Hinckley puhui siitä kauheasta yksinäisyydestä, joka kohtaa rakkaitaan menettäneitä, hän lupasi myös, että yön hiljaisuudessa vieno, korvin kuulematon ääni kuiskaa sielullemme rauhaa: ”Kaikki on parhain päin.”
Olen mittaamattoman kiitollinen evankeliumin ylevistä ja tosista opeista ja Pyhän Hengen lahjasta. Hän on kuiskannut sielulleni rakkaan profeettamme lupaamia lohdullisia ja levollisia sanoja.
Syvässä surussani olen riemuinnut evankeliumin ihanuudesta. Riemuitsen siitä, että profeetta Joseph Smith valittiin palauttamaan evankeliumi maan päälle tällä viimeisellä taloudenhoitokaudella. Riemuitsen siitä, että meillä on profeetta, presidentti Gordon B. Hinckley, joka ohjaa Herran kirkkoa meidän aikanamme.
Ymmärtäkäämme ne kallisarvoiset lahjat, jotka saamme rakastavan taivaallisen Isän poikina ja tyttärinä, sekä lupaus siitä kirkkaasta päivästä, kun me kaikki nousemme voitollisina haudasta, ja eläkäämme niistä kiitollisina.
Rukoilen, että me tietäisimme aina, että olipa perjantaimme kuinka synkkä hyvänsä, niin sunnuntai koittaa. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.