2006
Että he tuntisivat sinut
Marraskuu 2006


Että he tuntisivat sinut

Me voimme oppia hengellisyyttä, jos voimme lähestyä kärsimystä, surua tai murhetta katse kiinnitettynä Kristukseen.

Kuoro lauloi ”Jeesus, Sun nimes kaunoisin”.1 Mormonin kirjassa Nefi profetoi seuraavasti puhuessaan Messiaasta:

”Ja pahuutensa tähden maailma ei pidä häntä minkään arvoisena; sen vuoksi he ruoskivat häntä, ja hän sallii sen, ja he lyövät häntä, ja hän sallii sen. Niin, he sylkevät hänen päällensä, ja hän sallii sen ihmislapsia kohtaan tuntemansa rakastavan hyväntahtoisuuden ja pitkämielisyyden tähden.”2

Vapahtajan suuri ja ankara kärsimys oli meidän hyväksemme, jottei meidän tarvitse kärsiä kuten Hän kärsi.3 Kärsimys kuuluu kuitenkin elämään, ja harva välttyy sen otteelta. Koska se on jotakin, mitä kukin meistä on kokenut, kokee parhaillaan tai tulee kokemaan, pyhissä kirjoituksissa esitetään ajatus, että me voimme oppia hengellisyyttä, jos voimme lähestyä kärsimystä, surua tai murhetta katse kiinnitettynä Kristukseen. Paavali kirjoitti muinoin, että kärsimyksemme voi antaa meille tilaisuuden tuntea Vapahtaja paremmin. Paavali kirjoitti roomalaisille:

”Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia.

Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa; jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän.”4

Siltä varalta, että joku ryhtyisi etsimään vastoinkäymistä ja kärsimystä, niin sitä tässä ei suinkaan opeteta. Pikemminkin juuri asenne, jolla kohtaamme vastoinkäymisemme ja koettelemuksemme, sallii meidän tuntea Vapahtajan paremmin. Kokemus opettaa meille, että kärsimys on yksi elämän kokemuksista, joka tulee etsimättä. Saanen esimerkkinä kertoa henkilökohtaisen kokemuksen.

Vuosia sitten, kun vanhin poikamme oli noin vuoden ikäinen, aiheutin kaikesta päättäen turhaa kärsimystä. Opiskelimme collegessa, ja eräänä iltana olin leikkinyt poikamme kanssa lattialla. Lähdin huoneesta lukemaan, ja sulkiessani ovea perässäni poikamme ilmeisesti yritti kiinnittää huomiotani nostamalla kätensä ylös päänsä taakse, ja hänen sormensa joutui saranapuolella ovenrakoon. Kun suljin oven, hänen sormensa loukkaantui aika pahasti.

Kiidätimme hänet sairaalan ensiapuun, hänelle annettiin paikallispuudutus, ja lääkäri tuli katsomaan sormea. Hän vakuutti meille, että se voitaisiin korjata. Miltei järjenvastaisesti yksivuotiaamme ei halunnut sillä hetkellä mitään muuta kuin olla isänsä sylissä. Niin kauan kuin hän näki minut, hän vastusti kaikkia yrityksiä sitoa itseään pientä leikkausta varten. Kun lähdin huoneesta, hän rauhoittui, ja lääkäri saattoi aloittaa toimenpiteen.

Leikkauksen aikana olin huolissani ja menin yhä uudestaan lähelle avointa ovea ja katsoin kulman takaa nähdäkseni, kuinka asiat edistyivät. Kun kurkistin äänettömästi kulman takaa, joka oli hänen takanaan ja sivulla, hänen päänsä kohosi kenties jonkin näkymättömän aistin ohjaamana, ja hän pinnisti nähdäkseen, olinko siellä.

Yhdellä kerralla, kun näin hänet käsivarsi suoraan sivulle kiinnitettynä – pää koholla etsien isäänsä – mieleeni tuli ajatus eräästä toisesta Pojasta, käsivarret ojennettuina sivuille ja naulattuina ristiin, etsien Isäänsä, ja mieleeni tulivat sanat: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?”5 Hetkestä, joka oli ollut hyvin traumaattinen hetki elämässäni, tuli yhtäkkiä erittäin pyhä.

Kaikkialla pyhissä kirjoituksissa on monia miehiä ja naisia, jotka tuntuvat aina kiinnittäneen huomionsa Kristukseen – ihmisiä, jotka pysyivät aina uskollisina ja halukkaina olemaan vahvoja, mitä vahinkoja tai epäoikeudenmukaisuutta elämä heille toikin tullessaan. Puhun Abrahamista, joka karkotettiin perintömaastaan ja jota käskettiin uhraamaan Iisak; Joosefista, jonka hänen veljensä myivät orjaksi ja joka joutui vankeuteen siitä, että piti kunniassa hyvettä ja siveyttä, ja joka jäi huolimattoman palvelijan takia virumaan vankilaan; Ruutista, joka oli köyhä nuori leski mutta oli uskollinen ja vilpitön anoppiaan kohtaan; kaikista kolmesta Nefistä sekä kummastakin Almasta ja tietenkin profeetta Josephista.

Erityisen merkittävää minusta on Nefin kestävyys. Hän sai jatkuvasti kokea veljiensä vihaa, ja hän oli neljä päivää sidottuna laivassa, joka oli matkalla kohti lupauksen maata. Hän ei pystynyt liikkumaan, ja neljäntenä päivänä, kun näytti siltä, että meri oli nielemäisillään heidät, veljet, jotka pelkäsivät, että he saattaisivat hukkua, ”päästivät siteet, jotka olivat ranteissani, ja katso, ne olivat turvonneet tavattomasti; ja myös nilkkani olivat sangen turvonneet, ja niiden kipu oli kova.

Kuitenkin minä turvauduin Jumalaani ja ylistin häntä kaiken päivää, enkä minä nurissut Herraa vastaan.”6

Muistakaa kuitenkin, että juuri Nefi kirjoitti: ”He ruoskivat häntä, ja hän sallii sen, ja he lyövät häntä, ja hän sallii sen. Niin, he sylkevät hänen päällensä, ja hän sallii sen.”7 Nefi ymmärsi.

Vaikka kärsimyksen tarkoitus ei aina sillä hetkellä ole ilmeinen, profeetta Josephilla oli ainutlaatuisen hengellinen kokemus hänen viruessaan Libertyn vankilassa. Herra lohdutti häntä:

”Poikani, rauha olkoon sielullesi; vastoinkäymisesi ja ahdinkosi kestävät vain pienen hetken,

ja sitten, jos kestät ne hyvin, Jumala korottaa sinut korkeuteen; sinä voitat kaikki vihollisesi.”8

”Tiedä, poikani, että kaikki tämä antaa sinulle kokemusta ja on sinun hyväksesi. Ihmisen Poika on laskeutunut kaiken tämän alapuolelle. Oletko sinä suurempi kuin hän?”9

Kun meidät kutsutaan kestämään kärsimystä, jota meille joskus aiheutetaan tahallisesti tai tahattomasti, me joudumme ainutlaatuiseen tilanteeseen – jos me haluamme, meidän kenties sallitaan saada uusi tietoisuus Jumalan Pojan kärsimyksestä. Vaikka Alma sanoo meille, että Kristus kärsi kaiken, mitä kenenkään meistä koskaan täytyy kärsiä, jotta Hän tietäisi, kuinka auttaa meitä,10 niin päinvastainen voi myös olla totta: että meidän kärsimyksemme voi antaa meille näkemystä Hänen sovitusuhrinsa syvyyteen ja suuruuteen.

Kun olen miettinyt sitä, mitä tapahtui oman poikani kanssa niin monta vuotta sitten, se on antanut uusia näkemyksiä ja ehkä jopa syvempää ymmärrystä sovituksen suuruudesta ja suurenmoisuudesta. Tunnen syvempää kiitollisuutta siitä, mitä Isä oli halukas antamaan Poikansa kärsiä minun ja meidän jokaisen puolesta. Sain uuden henkilökohtaisen näkemyksen sovituksen syvyyteen ja laajuuteen. En voinut kuvitella, että olisin mielelläni antanut poikani kärsiä edes tällä vähäisellä tavalla, ja Isämme ”on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa.”11

Vaikka emme ole koskaan keskustelleet asiasta, niin pojallani olisi myös tilaisuus ymmärtää sen raamatunkohdan arvoa, jossa Vapahtaja selittää: ”Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt, ja niin sinun muurisi ovat aina silmieni edessä.”12

Vaikka en sanoisi, että mikään tässä tapauksessa on lähelläkään pyhää sovitusta, niin poikani kädessä oleva arpi on aina hänen silmiensä edessä ja hänellä on tilaisuus, jos hän päättää ottaa siitä vaarin, pitää arpeaan muistuttajana Vapahtajan kämmenissä olevista arvista, jotka Hän sai kärsiessään meidän syntiemme tähden. Pojallani on tilaisuus omalla tavallaan ymmärtää sitä rakkautta, jota Vapahtaja tuntee meitä kohtaan ollessaan alttiisti haavoitettuna, lyötynä, runneltuna ja riistettynä meidän tähtemme.

Vaikka kärsimys voikin antaa näkemystä, meidän tulee varoa vertailemasta ja sen sijaan olla kiitollisia. Meidän ja Vapahtajamme välillä on aina oleva äärettömiä eroavuuksia. Hänen sanansa Pilatukselle: ”Sinulla ei olisi minuun mitään valtaa, ellei sitä olisi annettu sinulle”13 muistuttaa meitä jälleen Hänen uhrinsa alttiista ja vapaaehtoisesta luonteesta. Me emme voi koskaan kestää Hänen kärsimyksensä syvyyttä, ankaruutta tai laajuutta, ”mikä kärsimys sai minut, tosiaankin Jumalan, suurimman kaikista, vapisemaan tuskasta ja vuotamaan verta jokaisesta huokosesta ja kärsimään sekä ruumiissa että hengessä”.14 Nefin tavoin me voimme kuitenkin tuntea suurempaa kiitollisuutta siitä, mitä Hän teki, ja me voimme tuntea Hänen henkensä auttavan meitä, ja me voimme tuntea Vapahtajan hyvin todellisessa mielessä, ”ja ikuinen elämä on sitä, että [me tunnemme Hänet]”.15

Todistan, että Jeesus Kristus on maailman Vapahtaja, että Hänen kärsimyksensä ja sovituksensa kautta me voimme saada syntiemme anteeksiannon ja voimme saavuttaa iankaikkisen elämän. Todistan Hänen lempeästä ja rakastavasta hyvyydestään. Hän on Isän Ainosyntyinen, ja Hän teki kaikessa Isänsä tahdon. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Viitteet

  1. MAP-lauluja, 85.

  2. 1. Nefi 19:9.

  3. Ks. OL 19:16–19.

  4. Room. 8:16–17.

  5. Matt. 27:46.

  6. 1. Nefi 18:15–16.

  7. 1. Nefi 19:9.

  8. OL 121:7–8.

  9. OL 122:7–8.

  10. Ks. Alma 7:11–12.

  11. Joh. 3:16.

  12. Jes. 49:16.

  13. Joh. 19:11.

  14. OL 19:18.

  15. Joh. 17:3.