Usko, jolla siirtää vuoria
Tarvitsemme eniten juuri lisääntynyttä uskoa. Ilman uskoa työ polkisi paikallaan. Uskon tähden kukaan ei voi pysäyttää työn edistymistä.
Veljeni ja sisareni, saanen ensin käsitellä yhden henkilökohtaisen asian.
Kirkon presidentti kuuluu koko kirkolle. Hänen elämänsä ei ole hänen omaansa. Hänen tehtävänään on palvella.
Kuten te kaikki tiedätte, olen vuosiltani jokseenkin vanha. Viime kesäkuussa oli 96. syntymäpäiväni. Olen monelta taholta saanut kuulla, että terveydestäni käydään melkoista spekulointia. Haluan tehdä asian selväksi. Jos kestän vielä muutaman kuukauden pidempään, tulen palvelleeksi vanhempana kuin kukaan aikaisempi kirkon presidentti. En sano tätä kerskaten, vaan pikemminkin kiitollisena. Viime tammikuussa olin isossa leikkauksessa. Se oli kurja kokemus varsinkin minunlaiselleni, joka ei ollut koskaan aikaisemmin ollut potilaana sairaalassa. Sen jälkeen heräsi kysymys, tulisiko minun käydä läpi jatkohoitoja. Päätin tehdä niin. Lääkärini ovat pitäneet tuloksia ihmeellisinä. Tiedän, että myönteiset tulokset ovat tulleet niiden monien rukousten myötä, joita te olette lausuneet minun puolestani. Olen teille syvästi kiitollinen.
Herra on sallinut minun elää – en tiedä, kuinka pitkään vielä. Mutta olipa aika mikä hyvänsä, aion edelleen antaa parhaani käsillä olevaan työhön. Ei ole helppoa johtaa tätä laajaa, monitasoista kirkkoa. Mikään ei välty ensimmäisen presidenttikunnan huomiolta. Mitään suurta päätöstä ei tehdä eikä mitään varoja käytetä ilman heidän suostumustaan. Vastuu ja henkinen rasitus ovat suuria.
Me kuitenkin jatkamme niin kauan kuin Herra tahtoo. Kuten viime huhtikuussa sanoin, me olemme Hänen käsissään. Voin hyvin, terveyteni on kohtuullisen hyvä. Mutta kun koittaa aika seuraajalle, muutos tulee olemaan kitkaton ja Hänen tahtonsa mukainen, jonka kirkko tämä on. Ja niin me kuljemme eteenpäin uskossa – ja usko on aihe, josta haluan puhua tänä aamuna.
Alusta alkaen tämä kirkko on kulkenut eteenpäin uskossa. Usko oli profeetta Josephin vahvuus.
Olen kiitollinen siitä uskosta, joka johti hänet lehtoon rukoilemaan. Olen kiitollinen uskosta, joka hänellä oli kääntää ja julkaista Mormonin kirja. Olen kiitollinen siitä, että hän meni Herran eteen rukouksessa, johon vastauksena annettiin Aaronin ja Melkisedekin pappeus. Olen kiitollinen siitä, että hän uskossa perusti kirkon ja antoi sille suunnan. Kiitän häntä hänen elämänsä lahjasta, joka on todistuksena tämän työn totuudesta.
Usko oli liikkeelle paneva voima myös Brigham Youngin kohdalla. Mietin usein sitä valtavaa uskoa, jota hän osoitti tuodessaan hyvin suuren määrän ihmisiä asuttamaan tätä Suolajärven laaksoa. Hän tiesi hyvin vähän tästä alueesta. Hän ei ollut koskaan nähnyt sitä, paitsi näyssä. Otaksun hänen tutkineen niitä niukkoja tietoja, joita oli saatavilla, mutta hän tiesi tuskin mitään maaperästä tai vesivaroista tai ilmastosta. Ja kuitenkin kun hän katsoi sitä, hän sanoi epäröimättä: ”Tämä on oikea paikka. Aja eteenpäin” (Kirkon historia aikojen täyttyessä, uskonto 341–343, 2006, s. 356).
Ja niin on ollut kirkon jokaisen presidentin kohdalla. Kauhean vastustuksen edessä he ovat kulkeneet eteenpäin uskossa. Olipa kyseessä heidän satoaan tuhoavat heinäsirkat. Olipa kyseessä kuivuus tai myöhäinen halla. Olipa kyseessä vaino liittovaltion hallituksen taholta. Tai aivan viime aikoina, olipa kyseessä pikainen tarve antaa humanitaarista apua tsunamin tai maanjäristysten tai tulvien uhreille eri alueilla, niin tilanne on aina sama. Huoltotyöhyllyjä on tyhjennetty. Käteisrahaa miljoonien edestä on lähetetty hädässä oleville riippumatta heidän jäsenyydestään kirkossa – kaikki uskossa.
Tämä on tärkeä merkkivuosi kirkon historiassa, kuten te kaikki tiedätte. Tänä vuonna tuli kuluneeksi 150 vuotta Willien ja Martinin käsikärrykomppanioiden sekä heitä seuranneiden Huntin ja Hodgettin vankkurikomppanioiden perille tulosta.
Paljon on kirjoitettu tästä aiheesta, eikä minun tarvitse mennä yksityiskohtiin. Te kaikki tunnette tämän kertomuksen. Riittää, kun sanon, että ne, jotka lähtivät pitkälle matkalle Brittein saarilta Ison Suolajärven laaksoon, aloittivat matkansa uskossa. Heillä oli vain vähän tai ei ollenkaan tietoa siitä, mihin he olivat ryhtymässä. Kuitenkin he kulkivat eteenpäin. He aloittivat matkansa suurin odotuksin. Vähitellen nuo odotukset vähenivät, kun he kulkivat kohti länttä. Kun he aloittivat uuvuttavan matkan seuraten Plattejokea ja sitten ylös Sweetwaterjoen laaksoa, kuoleman kylmät kädet kantoivat pelottavan veronsa. He säännöstelivät ruokavarojaan, heidän härkiään kuoli, heidän kärryjään meni rikki, heillä oli liian vähän sänkyvaatteita ja vaatteita. Myrskyt raivosivat. He etsivät suojaa, mutta eivät löytäneet sellaista. Myrskyt riehuivat heidän ympärillään. Heitä kirjaimellisesti kuoli nälkään. Kymmenet kuolivat, ja heidät haudattiin routaiseen maahan.
Onneksi heidät ohitti Franklin D. Richards, joka oli tulossa Englannista. Hänellä oli kevyt hevosajoneuvo, ja hän pystyi matkaamaan paljon nopeammin. Hän saapui tähän laaksoon. Oli tämä sama vuodenaika. Yleiskonferenssi oli koolla. Kun Brigham Young kuuli uutisen, hän nousi heti seisomaan yleisön eteen ja sanoi:
”Annan nyt tälle kansalle aiheen ja sanoman niitä vanhimpia varten, jotka mahdollisesti puhuvat tänään ja konferenssin aikana, ja se on tämä: 5. päivänä lokakuuta 1856 monet veljistämme ja sisaristamme ovat tasangoilla käsikärryjen kanssa, ja luultavasti monet ovat nyt seitsemänsadan mailin [1 125 km] päässä tältä paikalta, ja heidät täytyy tuoda tänne. Meidän täytyy lähettää heille apua. Päivän tekstinä on ’saada heidät tänne’. Haluan veljien, jotka ehkä puhuvat, ymmärtävän, että heidän sanomanaan ovat ne tasangoilla olevat ihmiset, ja tämän yhteisön tehtävänä on lähettää hakemaan heitä ja tuoda heidät tänne ennen talven tuloa. – –
Käännyn tänään piispojen puoleen. Minä en odota huomiseen enkä seuraavaan päivään saadakseni 60 hyvää muulivaljakkoa ja kahdettoista tai viidettoista vankkurit. En halua lähettää härkiä, haluan hyviä hevosia ja muuleja. Niitä on tässä territoriossa, ja meidän täytyy saada ne; myös 12 tonnia jauhoja ja 40 hyvää ajomiestä, – – 60 tai 65 hyvää muuli- tai hevosvaljakkoa valjaineen.”
Hän jatkoi: ”Minä sanon teille kaikille, että teidän uskonne, uskontonne ja uskon tunnustamisenne eivät milloinkaan pelasta yhtäkään sielua teistä meidän Jumalamme selestiseen valtakuntaan, ellette toteuta juuri sellaisia periaatteita kuin minä nyt teille opetan. Menkää nyt ja tuokaa ne tasangoilla olevat ihmiset tänne ja huolehtikaa tarkasti niistä asioista, joita kutsumme ajallisiksi, eli ajallisista velvollisuuksista. Muutoin uskonne on turha. Kuulemanne saarnat ovat teille turhia, ja te vajoatte helvettiin, ellette huolehdi niistä asioista, joista käskemme teidän huolehtia.” (Deseret News, 15. lokakuuta 1856, s. 252; ks. myös Kirkon historia aikojen täyttyessä, s. 383.)
Heti tarjottiin hevosia ja muuleja ja vahvoja vankkureita. Tulossa oli myös runsaasti viljaa. Pian koottiin lämpimiä vaatteita ja sänkyvaatteita. Päivän tai parin kuluessa kuormatut vankkurit olivat matkalla kohti itää läpi lumen.
Kun pelastajat saapuivat ahdingossa olevien pyhien luo, heitä pidettiin kuin taivaan enkeleinä. Ihmiset vuodattivat kiitollisuuden kyyneliä. Käsikärryjen kanssa kulkeneet siirrettiin vankkureihin, jotta he pystyivät matkustamaan nopeammin Suolajärven alueelle.
Parisen sataa kuoli, mutta tuhat pelastettiin.
Niiden joukossa, jotka olivat äärimmäisissä oloissa tasangoilla, oli vaimoni isoäidin äiti. Hän kuului Huntin vankkurikomppaniaan.
Tänä päivänä vaimoni hautapaikka Salt Lake Cityn hautausmaalla sijaitsee hänen isoäitinsä äidin Mary Penfold Goblen hautapaikasta ylöspäin. Mary kuoli tyttärensä käsivarsilla heidän saapuessaan tähän laaksoon 11. joulukuuta 1856. Hänet haudattiin seuraavana päivänä. Hän oli menettänyt kolme lapsistaan sen pitkän matkan aikana. Yhden elossa selviytyneen tyttären jalat paleltuivat pahasti.
Millainen kertomus se onkaan. Se on täynnä kärsimystä ja nälkää ja kylmyyttä ja kuolemaa. Se on täynnään kertomuksia jäätävän kylmistä joista, joiden poikki täytyi kahlata, ulvovista lumimyrskyistä, pitkästä ja hitaasta noususta ylös Rocky Ridge -vuorenrinnettä. Tämän merkkivuoden mentyä ohi kertomus saattaa jäädä hyvin pitkälle unohduksiin. Toivottavasti sitä kuitenkin kerrotaan yhä uudelleen, jotta tulevia sukupolvia muistutettaisiin heitä edeltäneiden kärsimyksistä ja uskosta. Heidän uskonsa on meidän perintömme. Heidän uskonsa muistuttaa meitä siitä hinnasta, jonka he maksoivat siitä hyvinvoinnista, josta me nautimme.
Uskoa ei kuitenkaan osoiteta ainoastaan suurissa sankarillisissa tapahtumissa, kuten käsikärrypioneerien perille tulossa. Sitä osoitetaan myös pienissä mutta merkittävissä tapahtumissa. Saanen kertoa teille yhdestä sellaisesta.
Kun Mantin temppeli Utahissa oli rakenteilla noin 120 vuotta sitten, George Francis Paxman työskenteli viimeistelypuuseppänä. Hänellä ja hänen nuorella vaimollaan Marthalla oli yksi lapsi, ja he odottivat toista.
Ollessaan laittamassa paikalleen yhtä temppelin raskaista itäpuolen ovista George sai tyrän, joka kuroutui. Hänellä oli kovat kivut. Martha laittoi hänet vankkureihin ja vei hänet Nephin kaupunkiin, missä hän siirsi miehen junaan ja vei hänet Provoon. Siellä George kuoli. Sysäten syrjään ajatuksen avioliitosta Martha pysyi leskenä 62 vuoden ajan elättäen itsensä ompelutöillä.
Sallinette minun nyt poiketa tästä kertomuksesta ja sanoa, että kun menin kihloihin vaimoni kanssa, annoin hänelle sormuksen. Kun menimme naimisiin, annoin hänelle vihkisormuksen. Hän käytti niitä vuosia. Sitten eräänä päivänä huomasin, että hän oli ottanut ne pois ja hänellä oli sormessaan tämä pieni kultainen vihkisormus. Se oli kuulunut hänen isoäidilleen. Hän oli saanut sormuksen mieheltään Georgelta. Sormus oli ainoa asia, jonka hänen miehensä jätti jälkeensä tässä elämässä. Eräänä kevätpäivänä Martha oli siivoamassa taloa. Hän toi kaikki sisustustekstiilit ulos tehdäkseen suursiivouksen. Pudistellessaan patjan olkia hän katsoi alaspäin, ja sormus oli poissa. Hän katsoi kaikkialle mitä huolellisimmin. Sormus oli ainoa konkreettinen muisto hänen rakkaasta aviomiehestään. Hän penkoi olkia sormillaan muttei löytänyt sormusta. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hän polvistui ja rukoili, että Herra auttaisi häntä löytämään sormuksen. Kun hän avasi silmänsä, hän katsoi alas ja siinä se oli.
Sormus on nyt kädessäni. Se on liian pieni, jotta te kaikki näkisitte sen. Se on 18 karaatin kultaa, vanha ja naarmuinen ja vääntynyt, mutta se kuvastaa uskoa – erään lesken uskoa, joka anoi Herralta apua äärimmäisessä hädässään. Sellainen usko on toiminnan lähde. Se on toivon ja luottamuksen alkuperä. Juuri tätä yksinkertaista uskoa me kaikki niin paljon kaipaamme.
Tässä suurenmoisessa työssä, joka jatkuu edelleen, tarvitsemme eniten juuri lisääntynyttä uskoa. Ilman uskoa työ polkisi paikallaan. Uskon tähden kukaan ei voi pysäyttää työn edistymistä.
Vapahtaja on sanonut: ”Jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: ’Siirry täältä tuonne’, ja se siirtyisi. Mikään ei olisi teille mahdotonta.” (Matt. 17:20.)
Pojalleen Helamanille Alma selitti: ”Saarnaa sille parannusta ja uskoa Herraan Jeesukseen Kristukseen; opeta sitä nöyrtymään ja olemaan sävyisä ja sydämeltään nöyrä; opeta sitä vastustamaan Perkeleen jokaista kiusausta uskollaan Herraan Jeesukseen Kristukseen” (Alma 37:33).
Siunatkoon Herra meitä uskolla siihen suurenmoiseen työhön, jossa olemme osallisina. Olkoon usko niin kuin kynttilä opastamassa meitä öisin valollaan. Kulkekoon se meidän edellämme pilven tavoin päivisin.
Tätä rukoilen nöyrästi Hänen pyhässä nimessään, joka on meidän uskomme voima, Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.