Uskollisia pappeus-tehtävällemme
Juuri tekemisen – ei vain unelmoimisen – kautta elämää siunataan, ihmisiä ohjataan ja sieluja pelastetaan.
Muutama viikko sitten seurakuntamme paasto- ja todistuskokouksessa seurasin, kuinka eräs pieni poika takarivissä keräsi rohkeutta lausua todistuksensa. Kolme tai neljä kertaa hän nousi lähteäkseen, mutta kävi sitten istumaan. Lopulta oli hänen vuoronsa. Hän suoristi pienet hartiansa, käveli rohkeasti käytävää pitkin eteen, nousi kaksi askelmaa ylös korokkeelle, astui eteenpäin ja asetti kätensä puhujakorokkeelle. Hän katsoi seurakuntaa, hymyili – ja kääntyi sitten ympäri, astui ne pari askelmaa alas korokkeelta ja käveli takaisin samaa käytävää pitkin äitinsä ja isänsä luo. Kun katselin tänä iltana teitä tässä hyvin suuressa konferenssikeskuksessa ja ajattelin niitä, jotka kuuntelevat muualla, saatoin ymmärtää paremmin sitä, mitä tuo pieni poika teki.
Veljeni, on suuri kunnia puhua teille tänä iltana. Olen mietiskellyt, mitä voisin sanoa teille. Mieleeni on tullut eräs lempikohta Saarnaajan kirjasta: ”Pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä. Tämä on ihmisen koko velvollisuus.” (Ecclesiastes 12:13, King James Version.) Minä rakastan ylevää sanaa velvollisuus.
Amerikan sisällissodan legendaarinen kenraali Robert E. Lee julisti: ”Velvollisuus on kielemme korkein sana. – – Enempää et voi tehdä. Vähempää sinun ei koskaan pidä haluta tehdä.” (Julkaisussa John Bartlett, Familiar Quotations, 1968, s. 620.)
Meillä jokaisella on velvollisuuksia, jotka liittyvät siihen pyhään pappeuteen, jonka haltijoita me olemme. Olipa meillä Aaronin tai Melkisedekin pappeus, meiltä jokaiselta odotetaan paljon. Herra itse kiteytti meidän vastuullisen tehtävämme, kun Hän ilmoituksessa pappeudesta kehotti: ”Jokainen oppikoon siis nyt tuntemaan velvollisuutensa ja hoitakoon kaikella uutteruudella sitä virkaa, mihin hänet on määrätty” (OL 107:99).
Toivon koko sydämestäni ja sielustani, että jokainen nuori mies, joka saa pappeuden, kunnioittaa tuota pappeutta ja on uskollinen sille luottamukselle, joka liittyy pappeuden antamiseen.
Viisikymmentäyksi vuotta sitten kuulin, kun William J. Critchlow jr, joka oli siihen aikaan Ogdenin eteläisen vaarnan johtaja ja josta tuli myöhemmin kahdentoista koorumin apulainen, puhui veljille konferenssin yleisessä pappeuskokouksessa. Hän esitti uudelleen kertomuksen luottamuksesta, kunniasta ja velvollisuudesta. Saanen kertoa tuon tarinan teille. Sen yksinkertainen opetus pätee meihin nyt kuten silloinkin.
”[Nuori] Rupert seisoi tien varressa katselemassa, kun epätavallisen suuri määrä ihmisiä kiirehti hänen ohitseen. Lopulta hän huomasi erään ystävän. ’Minne teillä kaikilla on sellainen kiire?’ hän kysyi.
Ystävä pysähtyi. ’Etkö ole kuullut?’ hän kysyi.
’En ole kuullut mitään’, Rupert vastasi.
’No’, ystävä jatkoi, ’kuningas on kadottanut kuninkaallisen smaragdinsa! Eilen hän osallistui aatelishäihin ja piti smaragdia kaulassaan ohuessa kultaketjussa. Jotenkin smaragdi irtosi ketjusta. Kaikki etsivät sitä, sillä kuningas on luvannut palkkion – – sille, joka löytää sen. Tule, meidän pitää kiirehtiä.’
’Mutta en voi tulla kysymättä isoäidiltä’, Rupert vastasi epäröiden.
’Sitten en voi odottaa. Haluan löytää sen smaragdin’, hänen ystävänsä vastasi.
Rupert kiirehti takaisin metsän laidalla olevaan mökkiin pyytämään lupaa isoäidiltään. ’Jos löytäisin sen, me voisimme lähteä tästä kosteasta mökistä ja ostaa palan maata mäenrinteeltä’, hän vetosi isoäitiin.
Mutta isoäiti pudisti päätään. ’Mitä lampaat tekisivät?’ hän kysyi. ’Ne ovat jo nyt levottomia karsinassaan ja odottavat niitylle pääsyä. Ja muista viedä ne veden äärelle, kun aurinko paistaa korkealla taivaalla.’
Murheellisena Rupert vei lampaat niitylle, ja keskipäivällä hän johdatti ne metsässä olevalle purolle. Siellä hän istahti puron luona olevalle isolle kivelle. ’Voi, kunpa minulla olisi ollut mahdollisuus etsiä kuninkaan smaragdia’, hän ajatteli. Käännettyään päänsä katsellakseen puron hiekkapohjaa hän alkoi yhtäkkiä tuijottaa veteen. Mitä siellä oli? Ei voinut olla! Hän loikkasi veteen, ja hänen sormensa puristivat jotain vihreää, jossa oli vähän ohutta kultaketjua [joka oli mennyt rikki]. ’Kuninkaan smaragdi!’ hän huudahti. ’Se on varmasti lentänyt ketjusta, kun kuningas [laukkasi hevosensa selässä virran poikki menevän sillan yli, ja virta kuljetti] sen tänne.’
Rupert juoksi silmät loistaen isoäitinsä mökille kertomaan tälle suuresta löydöstään. ’Siunatkoon, poikani’, isoäiti sanoi, ’mutta et olisi koskaan löytänyt sitä, ellet olisi ollut tekemässä velvollisuuttasi ja kaitsemassa lampaita.’ Ja Rupert tiesi, että se oli totta.” (Julkaisussa Conference Report, lokakuu 1955, s. 86, kappalejakoa muutettu.)
Tämän tarinan opetus sisältyy myös tuttuun säepariin: ”Tee aina velvollisuutes’ sun. Loput jättää voit Herran haltuhun.” (Henry Wadsworth Longfellow, ”The Legend Beautiful”, julkaisussa The Complete Poetical Works of Longfellow, 1893, s. 258.)
Saanen esittää teille, jotka olette tällä hetkellä tai olette joskus olleet kooruminne johtajia, että velvollisuutenne ei pääty silloin, kun teidät vapautetaan tehtävästänne. Tämä suhde kooruminne jäseniin, teidän velvollisuutenne heitä kohtaan, jatkuu koko ikänne.
Ollessani opettaja Aaronin pappeudessa minut kutsuttiin koorumimme johtajaksi. Omistautuneen ja innoitetun koorumin neuvojan kannustuksesta ja avulla työskentelin uutterasti varmistaakseni, että jokainen nuorista miehistä osallistui kokouksiimme säännöllisesti. Heistä kaksi olivat varsinainen haaste, mutta hellittämättömyytemme ja rakkautemme sekä hienoisen taivuttelun ansiosta he alkoivat käydä kokouksissa ja osallistua koorumin toimintoihin. Kuitenkin kun aika kului ja he lähtivät seurakunnasta opiskelun ja työn perässä, heistä kumpikin ajautui takaisin epäaktiivisuuteen.
Vuosien mittaan olen nähnyt kumpaakin näistä kahdesta rakkaasta ystävästä eri tilaisuuksissa. Aina kun tapaan heidät, asetan käteni heidän olalleen ja muistutan heitä: ”Olen yhä koorumisi johtaja, enkä aio antaa periksi. Merkitset minulle hyvin paljon, ja haluan sinun nauttivan niistä siunauksista, jotka tulevat aktiivisuuden myötä kirkossa.” He tietävät, että rakastan heitä ja etten koskaan anna periksi heidän suhteensa.
Niillä meistä, joilla on Melkisedekin pappeus, on pysyvänä etuoikeutena pitää pappeutemme kunniassa. Me olemme Israelia kaitsevia paimenia. Nälkäiset lampaat katsovat meihin valmiina saamaan ravinnokseen elämän leipää.
Monia vuosia sitten eräänä Halloween-iltana minulla oli etuoikeus auttaa erästä, joka oli tilapäisesti eksynyt ja kaipasi auttavaa kättä palatakseen. Olin ajamassa toimistolta kotiin varsin myöhään. Olin Halloweenin vuoksi vitkastellut antaen vaimoni hoitaa karkki tai kepponen -kävijät. Kun olin ohittamassa St. Markin sairaalaa Salt Lake Cityssä, muistin, että rakas ystävä Max makasi sairaana siinä samaisessa sairaalassa. Tutustuessamme toisiimme vuosia aikaisemmin huomasimme, että olimme varttuneet samassa seurakunnassa, vaikkakin eri aikoina. Siinä vaiheessa kun minä synnyin, Max ja hänen vanhempansa olivat muuttaneet pois seurakunnasta.
Sinä Halloween-iltana ajoin paikoitusalueelle ja menin sisään sairaalaan. Kun pysähdyin vastaanottotiskin luo kysymään hänen huoneensa numeroa, minulle kerrottiin, että kun Max oli kirjoittautunut sisään sairaalaan, hän oli ilmoittanut kuuluvansa johonkin toiseen kirkkoon kuin MAP-kirkkoon.
Astuin Maxin huoneeseen ja tervehdin häntä. Kerroin hänelle, kuinka ylpeä olin saadessani olla hänen ystävänsä ja kuinka paljon välitin hänestä. Puhuin hänen urastaan pankkimaailmassa sekä hänen toimimisestaan orkesterinjohtajana siinä sivussa. Sain selville, että häntä olivat loukanneet pari muiden ihmisten huomautusta ja hän oli siksi päättänyt käydä toisessa kirkossa. Sanoin hänelle: ”Max, sinulla on Melkisedekin pappeus. Haluaisin antaa sinulle siunauksen tänä iltana.” Hän suostui, ja siunaus annettiin. Sitten hän kertoi minulle, että hänen vaimonsa Bernice oli myös hyvin sairas ja oli itse asiassa viereisessä huoneessa. Pyynnöstäni Max tuli kanssani antamaan Bernicelle siunausta. Hän pyysi minua auttamaan häntä. Valmensin häntä. Hän voiteli vaimonsa. Kaikkialla oli kyyneliä ja halauksia, kun sinetöin voitelun Maxin kanssa – hänen kätensä ja minun käteni hänen vaimonsa pään päällä. Se Halloween-ilta jäi pysyvästi mieleemme.
Kun sinä iltana lähdin sairaalasta, pysähdyin tiskin luona ja kerroin vastaanottoapulaiselle, että Maxin ja hänen vaimonsa luvalla papereiden tiedot tulisi muuttaa niin, että niistä kävisi ilmi heidän jäsenyytensä Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa. Odotin ja seurasin, kunnes muutos oli tehty.
Ystäväni Max ja Bernice ovat nyt kumpikin verhon toisella puolen, mutta he viettivät elämänsä viimeisen osan aktiivisina ja onnellisina ja saivat osakseen siunaukset, jotka tulevat todistuksesta evankeliumista ja kirkossa käymisestä.
Veljet, meidän tehtävämme on ojentaa auttava kätemme niille, jotka mistä tahansa syystä tarvitsevat meidän apuamme. Haasteemme ei ole ylipääsemätön. Me olemme Herran asialla, ja siksi me olemme oikeutettuja Herran apuun. Mutta meidän täytyy yrittää. Näytelmästä Shenandoah ovat peräisin innoittavat vuorosanat: ”Ellemme yritä, emme tee, ja ellemme tee, niin miksi olemme täällä?”
Meillä on vastuullinen tehtävä elää niin, että kun meitä kutsutaan antamaan pappeuden siunaus tai auttamaan jollakin tavoin, olemme kelvollisia tekemään sen. Meille on kerrottu, että me emme todellakaan pysty välttämään henkilökohtaisen vaikutuksemme voimaa. Meidän täytyy pitää huoli siitä, että vaikutuksemme on myönteinen ja kohottava.
Ovatko kätemme tahrattomat? Onko sydämemme puhdas? Kun katsomme historian sivuilta mennyttä aikaa, löydämme kuolevan kuningas Dareioksen sanoista poimitun opetuksen kelvollisuudesta: Dareios oli asianmukaisin juhlamenoin tunnustettu Egyptin lailliseksi kuninkaaksi. Hänen kilpailijansa Aleksanteri Suuri oli julistettu Amonin lailliseksi pojaksi. Hänkin oli farao. Kun Aleksanteri havaitsi kukistetun Dareioksen tekevän kuolemaa, hän pani kätensä Dareioksen pään päälle parantaakseen tämän, käski tätä nousemaan ja palaamaan kuninkaalliseen valtaansa ja päätti sanoihin: ”Minä vannon sinulle, Dareios, kaikkien jumalien kautta, että teen tämän rehellisesti ja ilman vilppiä.”
Dareios vastasi lempeästi nuhdellen: ”Poikani Aleksanteri, – – luuletko voivasi noilla käsilläsi koskettaa taivasta?” (Mukailtu julkaisusta Hugh Nibley, Abraham in Egypt, 1981, s. 192.)
Velvollisuuden kutsu voi tulla huomaamatta, kun me pappeudenhaltijat otamme vastaan tehtäviä, joita meille annetaan. Presidentti George Albert Smith, tuo vaatimaton mutta tehokas johtaja ja kirkon kahdeksas presidentti, julisti: ”Velvollisuutenne on aivan ensimmäiseksi oppia, mitä Herra haluaa, ja sen jälkeen Hänen pyhän pappeutensa valtuudella ja voimalla pitää kutsumuksenne kunniassa kanssaihmistenne edessä sillä tavoin, että ihmiset seuraavat teitä mielellään” (julkaisussa Conference Report, huhtikuu 1942, s. 14).
Ja kuinka kutsumus pidetään kunniassa? Yksinkertaisesti tekemällä se, mitä siihen kuuluu.
Veljet, juuri tekemisen – ei vain unelmoimisen – kautta elämää siunataan, ihmisiä ohjataan ja sieluja pelastetaan. ”Toteuttakaa sana tekoina, älkää pelkästään kuunnelko sitä – älkää pettäkö itseänne”, Jaakob julisti (Jaak. 1:22).
Ponnistelkaamme me kaikki, jotka olemme kokoontuneet tänä iltana tähän pappeuskokoukseen, uudemman kerran ollaksemme oikeutettuja saamaan Herran ohjausta elämässämme. Ympärillämme on niin monia, jotka anovat ja rukoilevat apua. On niitä, jotka ovat masentuneita, niitä, jotka kaipaavat paluuta mutta eivät tiedä, kuinka aloittaa.
Olen aina uskonut näiden sanojen totuuteen: ”Jumalan suloisimmat siunaukset kulkevat aina niiden käsien kautta, jotka palvelevat Häntä täällä alhaalla” (Whitney Montgomery, ”Revelation”, julkaisussa Best-Loved Poems of the LDS People, toim. Jack M. Lyon ym., 1996, s. 283). Olkoot omat kätemme valmiit ja puhtaat sekä sydämemme aulis, jotta voimme osallistua antamalla sitä, mitä meidän taivaallinen Isämme haluaa toisten saavan Häneltä.
Päätän esimerkillä omasta elämästäni. Minulla oli kerran rakas ystävä, jolla tuntui olevan elämässään ongelmia ja pettymyksiä enemmän kuin hän saattoi kestää. Lopulta hän makasi sairaalassa parantumattomasti sairaana. En tiennyt, että hän oli siellä.
Sisar Monson ja minä olimme menneet samaan sairaalaan tapaamaan erästä toista henkilöä, joka oli hyvin sairas. Kun lähdimme sairaalasta ja olimme menossa pysäköidyn automme suuntaan, tunsin selvästi, että minun tulisi palata ja kysyä, olisiko ystäväni Hyrum siellä ehkä vielä potilaana. Tarkistus vastaanottoapulaiselta varmisti, että Hyrum oli tosiaan potilaana siellä monen viikon jälkeen.
Suuntasimme hänen huonettaan kohti, koputimme oveen ja avasimme sen. Emme olleet valmistautuneet meitä odottavaan näkyyn. Kaikkialla oli ilmapalloja. Näkyvällä paikalla seinällä oli juliste, johon oli kirjoitettu sanat ”Hyvää syntymäpäivää, isä”. Hyrum istui sairaalavuoteellaan perheenjäsenet vierellään. Kun hän näki meidät, hän kysyi: ”Veli Monson, miten ihmeessä sinä tiesit, että tänään on minun syntymäpäiväni?” Hymyilin, mutta jätin vastaamatta kysymykseen.
Ne huoneessa olijat, joilla oli Melkisedekin pappeus, asettuivat hänen – heidän isänsä ja isoisänsä ja minun ystäväni – ympärille, ja pappeuden siunaus annettiin.
Kyynelten ja kiitollisten hymyjen sekä annettujen ja saatujen hellien halausten jälkeen käännyin Hyrumin puoleen ja sanoin hänelle lempeästi: ”Hyrum, muista Herran sanat, sillä ne antavat sinulle voimia. Hän lupasi sinulle: ’En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne’ (Joh. 14:18).”
Aika rientää. Velvollisuus määrää sen tahdin. Velvollisuus ei himmene eikä vähene. Tuhoisia yhteenottoja tulee ja menee, mutta ihmissieluista käytävä sota jatkuu laantumatta. Herran sana kuuluu kuin taisteluhuuto teille ja minulle ja pappeudenhaltijoille kaikkialla. Toistan ne sanat: ”Ja niin, jokainen oppikoon nyt velvollisuutensa ja toimimaan virassa, johon hänet on nimitetty, kaikessa uutteruudessa” (OL 107:99).
Veljet, oppikaamme velvollisuutemme. Olkaamme aina kelvollisia suorittamaan niitä velvollisuuksia ja niin tehdessämme seuraamaan Mestarin jalanjäljissä. Kun Hänelle tuli velvollisuuden kutsu, Hän vastasi: ”Isä, sinun tahtosi tapahtukoon, ja kunnia olkoon sinun ikuisesti” (Moos. 4:2). Rukoilen nöyrästi, että me tekisimme samoin. Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.