Tehkää parannus, jotta minä voin parantaa teidät
Kutsu tehdä parannus on harvoin lausuttu nuhteena, vaan ennemminkin rakastavana pyyntönä kääntyä ympäri ja ”kääntyä takaisin” Jumalaa kohti.
Rakkaat veljeni ja sisareni, kutsustani kahdentoista apostolin koorumiin on kulunut kuusi kuukautta. Se, että nykyään palvelen sellaisten miesten kanssa, jotka ovat kauan olleet esikuviani ja opettajiani, saa minut edelleen hyvin nöyräksi. Arvostan syvästi rukouksianne ja hyväksymisääniänne. Tämä on ollut minulle aikaa, jolloin olen rukoillut hartaasti ja etsinyt vilpittömästi Herran hyväksyntää. Olen tuntenut Hänen rakkautensa pyhin ja unohtumattomin tavoin. Todistan, että Hän elää ja että tämä on Hänen pyhää työtään.
Rakastamme presidentti Thomas S. Monsonia, Herran profeettaa. Muistan ikuisesti hänen ystävällisyytensä, kun hän esitti minulle kutsun viime huhtikuussa. Puhuttelun lopussa hän ojensi käsivartensa syleilläkseen minua. Presidentti Monson on kookas mies. Kun hän kietoi pitkät käsivartensa ympärilleni ja veti minut lähelleen, tunsin olevani kuin pieni poika rakastavan isänsä suojelevassa syleilyssä.
Tuon kokemuksen jälkeisinä kuukausina olen ajatellut Herran kutsua tulla Hänen luokseen, tulla hengellisesti Hänen syleilyynsä. Hän on sanonut: ”Katso, minun armon käsivarteni [ovat] ojennettuna teitä kohti, ja jokaisen, joka tulee, minä otan vastaan; ja siunattuja ovat ne, jotka tulevat minun luokseni.”1
Pyhissä kirjoituksissa sanotaan, että Hän on syli avoinna,2 käsivarret ojennettuna,3 ja että Hänen väkevät kätensä4 ympäröivät5 meidät. Hänen käsivarsiensa kerrotaan olevan mahtavat6 ja pyhät7, armon käsivarret8, turvalliset9, rakkauden käsivarret10, ”ojennettuna kaiken päivää”11.
Meistä jokainen on jossain määrin tuntenut nuo hengelliset käsivarret ympärillään. Olemme tunteneet Hänen anteeksiantonsa, Hänen rakkautensa ja lohdutuksensa. Herra on sanonut: ”Minä olen teidän lohduttajanne.”12
Herran toive, että tulemme Hänen luokseen ja Hänen käsivarsiensa syleilyyn, on usein kutsu tehdä parannus. ”Katso, hän lähettää kutsun kaikille ihmisille, sillä armon käsivarret ovat ojennettuina heitä kohti, ja hän sanoo: Tehkää parannus, niin minä otan teidät vastaan.”13
Kun teemme syntiä, käännymme pois Jumalasta. Kun teemme parannuksen, käännymme takaisin kohti Jumalaa.
Kutsu tehdä parannus on harvoin lausuttu nuhteena, vaan ennemminkin rakastavana pyyntönä kääntyä ympäri ja ”kääntyä takaisin” Jumalaa kohti.14 Se on rakastavan Isän ja Hänen Ainosyntyisen Poikansa kehotus olla jotakin enemmän kuin mitä olemme, kurottaa kohti korkeampaa elämäntapaa, muuttua ja tuntea iloa käskyjen pitämisestä. Kristuksen opetuslapsina me riemuitsemme parannuksenteon siunauksesta ja anteeksisaamisen ilosta. Niistä tulee osa meitä, ne muodostavat tapamme ajatella ja tuntea.
Tämän konferenssin kymmenientuhansien kuulijoiden joukossa on monia henkilökohtaisen kelvollisuuden ja vanhurskauden asteita. Kuitenkin parannus on siunaus meille kaikille. Jokaisen meistä on tunnettava Vapahtajan armon käsivarret syntiemme anteeksiannon kautta.
Vuosia sitten minua pyydettiin tapaamaan eräs mies, jolla oli kauan ennen tapaamistamme ollut elämässään varsin riehakas kausi. Huonojen valintojensa tuloksena hän oli menettänyt jäsenyytensä kirkossa. Hän oli jo pitemmän aikaa sitten palannut kirkkoon ja piti käskyt uskollisesti, mutta hänen aiemmat tekonsa vainosivat häntä. Kun tapasin hänet, tunsin hänen häpeänsä ja hänen syvän katumuksensa siitä, että hän oli hylännyt liittonsa. Puhuttelumme jälkeen asetin käteni hänen päänsä päälle antaakseni hänelle pappeuden siunauksen. Ennen kuin sanoin sanaakaan tunsin erittäin voimakkaana Vapahtajan häntä kohtaan tunteman rakkauden ja anteeksiannon. Siunauksen jälkeen syleilimme toisiamme ja mies itki avoimesti.
Ihmettelen suuresti sitä, kuinka Vapahtajan armon ja rakkauden käsivarret ympäröivät parannuksentekijän, huolimatta siitä, kuinka itsekäs hylätty synti on ollut. Todistan, että Vapahtaja kykenee ja on innokas antamaan meidän syntimme anteeksi. Lukuun ottamatta niiden harvojen syntejä, jotka valitsevat kadotuksen tunnettuaan täyteyden, ei ole olemassa syntiä, jota ei voi saada anteeksi.15 Miten ihmeellinen etuoikeus meillä kaikilla onkaan kääntyä pois synneistämme ja tulla Kristuksen luokse. Jumalallinen anteeksianto on yksi evankeliumin suloisimmista hedelmistä. Se poistaa sydämestämme syyllisyyden ja tuskan ja korvaa ne ilolla ja omantunnonrauhalla. Jeesus julistaa: ”Ettekö nyt palaa minun luokseni ja tee parannusta synneistänne ja käänny, jotta minä voin parantaa teidät?”16
Jotkut tämänpäiväiset kuulijat saattavat tarvita voimallisen muutoksen sydämessään17 voittaakseen vakavia syntejä. Pappeusjohtajan apu saattaa olla tarpeen. Useimmille parannuksenteko on hiljaista ja aika yksityistä, päivittäistä Herran avun etsimistä tarvittavien muutosten tekemiseksi.
Useimmille parannuksenteko on enemmän matka kuin kertatapahtuma. Se ei ole helppoa. Muuttuminen on vaikeaa. Se vaatii juoksemista vastatuuleen, uimista vastavirtaan. Jeesus sanoi: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”18 Parannus on kääntymistä pois sellaisista asioista kuin epärehellisyys, ylpeys, viha ja epäpuhtaat ajatukset, ja kääntymistä kohti sellaisia asioita kuin ystävällisyys, epäitsekkyys, kärsivällisyys ja hengellisyys. Se tarkoittaa ”kääntymistä takaisin” kohti Jumalaa.
Kuinka voimme päättää, mihin parannuksentekomme tulisi keskittyä? Kun rakastettu tai ystävä ehdottaa asioita, joita meidän tulisi muuttaa, luonnollinen ihminen meissä nostaa joskus päänsä esiin ja vastaa: ”Olet siis sitä mieltä, että minun pitäisi muuttua? Annahan kun kerron sinulle omista ongelmistasi.” Parempi lähestymistapa on pyytää nöyrästi apua Herralta: ”Isä, mitä Sinä haluaisit minun tekevän?” Saamme vastauksia. Tunnemme, mitä muutoksia meidän tulee tehdä. Herra puhuu meille meidän mielessämme ja meidän sydämessämme.19
Sitten meidän sallitaan valita: teemmekö parannuksen vai vedämmekö verhot ikkunaamme, joka on avoinna taivaaseen?
Alma varoitti: ”Älä yritä puolustella itseäsi vähimmässäkään määrin.”20 Kun ”vedämme verhot ikkunaan”, lakkaamme uskomasta sitä hengellistä ääntä, joka kutsuu meitä muuttumaan. Me rukoilemme, mutta me kuuntelemme vähemmän. Rukouksistamme puuttuu parannukseen johtava usko21.
Tälläkin hetkellä joku sanoo: ”Veli Andersen, sinä et ymmärrä. Et voi tuntea, mitä minä olen tuntenut. On liian vaikea muuttua.”
Olet oikeassa, en ymmärrä sitä täysin. Mutta on Yksi, joka ymmärtää. Hän tietää. Hän on tuntenut tuskasi. Hän on julistanut: ”Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt.”22 Vapahtaja ojentaa kätensä meitä jokaista kohti pyytäen meitä: ”Tulkaa minun luokseni.”23 Me voimme tehdä parannuksen. Me pystymme siihen!
Kun ymmärrämme, missä asiassa tarvitsemme muutosta, tunnemme murhetta aiheuttamamme surun tähden. Se johtaa vilpittömään ja sydämestä lähtevään tunnustukseen Herralle ja tarpeen vaatiessa toisille.24 Mikäli mahdollista, me korvaamme sen, mitä olemme epäoikeudenmukaisesti vahingoittaneet tai vieneet.
Parannuksenteosta tulee osa jokapäiväistä elämäämme. Viikoittainen sakramentin nauttimisemme on todella tärkeää – se, että tulemme alistuvina, nöyrinä Herran eteen, tunnustamme riippuvuutemme Hänestä, pyydämme Häntä antamaan anteeksi ja uudistamaan meidät ja lupaamme aina muistaa Hänet.
Joskus tehdessämme parannusta, päivittäisessä pyrkimyksessämme tulla enemmän Kristuksen kaltaisiksi, huomaamme kamppailevamme jatkuvasti samojen vaikeuksien kanssa. Aivan kuin olisimme kiipeämässä ylös metsän peittämää vuorta, näemme edistymisemme joskus vasta sitten kun pääsemme lähemmäksi huippua ja voimme katsoa taaksepäin korkeilta harjanteilta. Älkää lannistuko. Jos ponnistelette ja teette työtä parannuksen eteen, olette parannuksenteon tiellä.
Kun kehitymme, näemme elämän selkeämmin ja tunnemme, kuinka Pyhä Henki toimii voimakkaammin sisimmässämme.
Joskus ihmettelemme, miksi muistamme syntimme kauan sen jälkeen kun olemme hylänneet ne. Miksi virheittemme aiheuttama suru toisinaan jatkuu parannuksentekomme jälkeen?
Muistanette presidentti James E. Faustin kertoman koskettavan tarinan. ”Muistan, kuinka olin pienenä poikana – – maatilalla, jossa isoäitini – – valmisti herkulliset ateriamme kuumalla puuliedellä. Kun lieden vieressä oleva puulaatikko tyhjeni, isoäiti otti sen mitään sanomatta mukaansa ja meni täyttämään sen ulkona olevasta setripuupinosta ja kantoi painavan laatikon takaisin sisälle.”
Sitten presidentti Faust jatkoi ääni täynnä liikutusta: ”Olin niin tunteeton – – istuin paikallani ja annoin rakkaan isoäitini täyttää keittiön puulaatikon. Minua hävettää, ja olen katunut laiminlyöntiäni koko ikäni. Toivon voivani pyytää häneltä anteeksi jonakin päivänä.”25
Oli kulunut yli 65 vuotta. Jos presidentti Faust kaikkien noiden vuosien jälkeen muisti yhä sen, ettei ollut auttanut isoäitiään, ja katui sitä, onko mikään ihme, että me muistamme yhä joitakin asioita ja kadumme niitä?
Pyhissä kirjoituksissa ei sanota, että me unohdamme hylkäämämme synnit kuolevaisuudessa. Sen sijaan niissä julistetaan, että Herra unohtaa ne.26
Syntien hylkääminen tarkoittaa, ettei koskaan palaa niihin. Hylkääminen vaatii aikansa. Auttaakseen meitä Herra sallii toisinaan sen, että virheittemme jättämä jälki pysyy muistissamme.27 Se on tärkeä osa oppimistamme kuolevaisuudessa.
Kun tunnustamme syntimme rehellisesti ja korvaamme loukatuille sen, mitä voimme, sekä hylkäämme syntimme pitämällä käskyt, olemme anteeksisaamisen tiellä. Ajan myötä tunnemme, kuinka murheemme aiheuttama ahdistus väistyy ottaen ”syyllisyyden pois sydämestämme”28 ja tuoden ”omantunnonrauhan”29.
Te, jotka teette todella parannusta, mutta ette koe tuntevanne helpotusta: pitäkää käskyt edelleen. Lupaan teille, että saatte helpotusta Herran aikataulun mukaan. Paranemiseen tarvitaan myös aikaa.
Jos olette huolissanne, puhukaa piispanne kanssa. Piispalla on erottamisen lahjan voima.30 Hän auttaa teitä.
Pyhät kirjoitukset varoittavat lykkäämästä ”parannuksenne päivää”31. Mutta tässä elämässä ei ole koskaan liian myöhäistä tehdä parannus.
Kerran minua pyydettiin tapaamaan eräs vanhempi pariskunta, joka oli palaamassa kirkkoon. Heidän vanhempansa olivat aikanaan opettaneet heille evankeliumia. Solmittuaan avioliiton he jättivät kirkon. Nyt, 50 vuotta myöhemmin, he olivat palaamassa takaisin. Muistan, kuinka mies tuli toimistoon happipulloa perässään vetäen. He ilmaisivat katuvansa sitä, etteivät olleet pysyneet uskollisina. Kerroin heille, kuinka iloisia olimme heidän paluustaan, vakuuttaen heille, että Herra ottaa avosylin vastaan ne, jotka tekevät parannuksen. Tuo vanha mies vastasi: ”Me tiedämme sen, veli Andersen. Mutta murehdimme sitä, ettei lapsillamme ja lastenlapsillamme ole evankeliumin siunauksia. Me tulimme takaisin, mutta tulimme takaisin yksin.”
He eivät tulleet takaisin yksin. Parannus ei muuta vain meitä, vaan se siunaa myös perhettämme ja rakkaitamme. Kun teemme vanhurskaan parannuksen, Herran aikataulun mukaisesti Vapahtajan ojennetut käsivarret eivät ympäröi vain meitä, vaan ne ojentuvat myös kohti lastemme ja jälkeläistemme elämää. Parannus tarkoittaa aina sitä, että edessäpäin on suurempaa onnea.
Todistan siitä, että Vapahtajamme voi päästää meidät synneistämme. Olen itse tuntenut Hänen lunastavan voimansa. Olen aivan varmasti nähnyt Hänen parantavan kätensä tuhansien ihmisten päällä eri kansakunnissa kautta maailman. Todistan, että Hänen jumalallinen lahjansa poistaa sydämestämme syyllisyyden ja tuo meille omantunnonrauhan.
Hän rakastaa meitä. Me kuulumme Hänen kirkkoonsa. Hän kutsuu meitä jokaista tekemään parannuksen, kääntymään pois synneistämme ja tulemaan Hänen luokseen. Todistan, että Hän on siellä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.