Kotimme, perheemme
Rakastavan äidin elämäntehtävä
Kun asuin lapsena Tongassa, äitini oli silloin tällöin apuna seminaarin opettamisessa. Niinä vuosina, jolloin olin 5–10-vuotias, äidillä oli usein tapana herättää minut ennen seminaaria ja viedä minut sen talon luo, jossa luokka kokoontui. Vaikka kävelymatka guavapensaiden läpi kulkevaa polkua pitkin oli alle puoli kilometriä, hän usein kysyi minulta: ”Pelottaako sinua?” Minä vastasin rohkeasti: ”Ei.”
Sitten äiti aina sanoi: ”Jonakin päivänä sinun pitää olla rohkea ja palvella taivaallista Isääsi. Hän on järjestänyt kaiken meitä varten, myös suunnitelman, jonka mukaan voimme palata Hänen luokseen asumaan. Jonakin päivänä menet lähetystyöhön ja palvelet Häntä koko sydämestäsi, väkevyydestäsi, mielestäsi ja voimastasi. Sinun täytyy alkaa valmistautua nyt tullaksesi hyväksi lähetyssaarnaajaksi.”
Myöhemmin vanhempani päättivät, että perheemme muuttaisi Ontarioon Kaliforniaan Yhdysvaltoihin. Äiti koki kulttuurishokin huomatessaan tulleensa vieraaseen maahan, jonka kieltä hän ei osannut puhua. Kuin kanaemo, joka kokoaa poikasensa siipiensä suojiin, äidillä oli tapana koota kaikki meidät lapset ja polvistua pyytämään taivaalliselta Isältä, ettei yksikään niistä lapsista, jotka Isä oli suonut hänelle, lankeaisi pois Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkosta. Perherukouksen, päivittäisen pyhien kirjoitusten lukemisen, säännöllisten perheen yhteisten paastojen, viikoittaisten perheiltojen ja kirkon kokousten avulla vanhempani etsivät taivaallisen Isän apua perheemme vahvistamiseksi.
Vanhempani kannustivat meitä toimimaan varhain elämässä lähetyssaarnaajien tavoin. Meillä oli aina valkoinen paita mennessämme kirkkoon, ja hiuksemme oli leikattu siistiksi lähetyssaarnaajien tapaan. Minä, joka olin pappi, siunasin sakramentin, ja nuoremmat veljeni, jotka olivat opettajia ja diakoneja, valmistivat ja jakoivat sakramentin. Näin, kuinka äiti ja isä katselivat meitä varmistaen, että huolehdimme uskollisesti velvollisuuksistamme.
Ennen lähtöäni lähetystyöhön äiti sanoi: ”Tee sinä oma osasi, niin minä teen oman osani. Paastoan ja rukoilen sinun puolestasi, jotta löydät ihmisiä, joita opettaa.” Hän jatkoi paastoamista ja rukoilemista kaikkien neljän poikansa puolesta heidän ollessaan lähetystyössä. Me kaikki palvelimme uskollisesti ja palasimme kunniakkaasti kotiin.
Kun tapasin äitini viimeisen kerran ennen hänen kuolemaansa, hän sanoi: ”Peiholani, olen opettanut sinulle kaiken, minkä tiedän olevan tärkeintä tässä elämässä ja tulevassa: Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on totta. Jeesuksen Kristuksen sovitusveri tuo pelastuksen sielullesi. Pidä kunniassa ne liitot, jotka olet tehnyt Herran kanssa temppelissä. Tee tämä niin perheemme voi olla jälleen yhdessä. Tämän tiedän ehdottomasti, koska taivaallinen Isä ja Jeesus Kristus elävät.”
Todistukseni on rakentunut evankeliumin perustalle jokaisen äitini ja isäni lausuman sanan voimasta. Tiedän, että perheemme voi jonakin päivänä olla yhdessä jälleen, koska vanhempani täyttivät tehtävänsä opettaa meille evankeliumia ja johdattaa meidät Vapahtajan luo.
Yllä: Kirjoittajan isä Moses, äiti Lavinia ja sukulaistyttö Los Angelesin temppelialueella Kaliforniassa Yhdysvalloissa vuonna 1999.
Valokuva Peiholani Kauvakan luvalla