He puhuivat meille
Lähde liikkeelle
Harjanteella rentoutuminen saattaa tuntua turvalliselta keinolta välttää tekemästä virheitä, mutta sillä tavalla ei myöskään edisty.
Tarina kertoo eräästä savuhyppääjien ryhmästä. Nämä urheat miehet ja naiset taistelevat metsäpaloja vastaan hyppäämällä laskuvarjolla metsäpaloa korkeammalla olevalle maaperälle ja sammuttavat paloa ylhäältä käsin toisten tehdessä sammutustyötä alhaalta käsin.
Yhden erityisen laajan metsäpalon aikana savuhyppääjien valiojoukko kokoontui saamaan ohjeistusta ennen nousua lentokoneeseensa. Lähettäjä – viisas ja kokenut palomies – sanoi savuhyppääjille, että tilanne oli hyvin epävakaa eikä hän voinut antaa heille tarkkoja ohjeita. Sen sijaan lähettäjä ohjeisti, että savuhyppääjien tuli ottaa häneen yhteys radiopuhelimella heti kun he olivat hypänneet palon yläpuolella olevalle harjanteelle. Sitten hän antaisi heille ohjeet siitä, missä suunnassa heidän pitäisi aloittaa sammutustyö.
Pian savuhyppääjien lentokone nousi ilmaan. Savuhyppääjät laskeutuivat laskuvarjoillaan raivoavan metsäpalon yläpuolella olevalle harjanteelle ja kokoontuivat aloittaakseen sammutustyön. Kun he katsoivat metsäpaloa ylhäältä käsin, he näkivät puolisen tusinaa mahdollista reittiä, joita pitkin he voisivat aloittaa työnsä.
Noudattaen lähettäjältä saamiaan ohjeita ryhmän johtaja otti radiopuhelimen, etsi oikean taajuuden ja yritti saada yhteyden lähettäjään pyytääkseen ohjeita, mihin suuntaan lähteä. Mutta radiopuhelimesta kuului vain kohinaa. He eivät ollenkaan kuulleet lähettäjän ääntä.
Olettaen, että lähettäjällä oli muuta kiireellistä tehtävää, savuhyppääjät päättivät odottaa 10 minuuttia ja yrittää uudelleen. Mutta kun he yrittivät toisen kerran saada yhteyden lähettäjään, tulos oli sama – vain tyhjää kohinaa eikä mitään ohjeita.
Savuhyppääjät neuvottelivat keskenään. He näkivät yhä muutamia harjanteelta alas johtavia reittejä, joita kulkemalla he pääsisivät hyvin tekemään sammutustyötä. Mutta heitä huoletti se, etteivät he olleet saaneet mitään ohjeita lähettäjältä. Heitä vaivasi ajatus, että jos he lähtisivät kulkemaan oman näkemyksensä mukaan parasta reittiä alas, he saattaisivat itse asiassa kulkea täysin vastakkaiseen suuntaan kuin se, mihin lähettäjä halusi heidän kulkevan, ja heidän täytyisi palata samaa reittiä takaisin.
Niinpä he päättivät odottaa harjanteen laella. Neljännestunnin kuluttua he yrittivät uudelleen saada yhteyden lähettäjään. Ei tulosta. He riisuivat reppunsa ja kävivät istumaan. Puoli tuntia venyi tunniksi, tunti venyi kahdeksi tunniksi. Säännöllisin väliajoin he yrittivät saada yhteyden lähettäjään. Mutta kuten aikaisemminkin he kuulivat vastauksena vain kohinaa.
Savuhyppääjät päättivät syödä evästä. Kun he sen jälkeenkään eivät saaneet yhteyttä lähettäjään, he asettuivat reppuihinsa nojaten pitkälleen ottamaan torkut. He olivat turhautuneita. Jos lähettäjä vain kiinnittäisi heihin vähän huomiota ja kertoisi, mihin suuntaan heidän piti lähteä, niin he kyllä mielihyvin noudattaisivat ohjeita ja aloittaisivat sammutustyönsä. Mutta lähettäjä ei näyttänyt välittävän heistä. Luultavasti hänellä oli muita kiireitä. Ja he olivat päättäneet, etteivät he lähtisi liikkeelle ilman lähettäjän ohjeita. Olihan heille luvattu nuo ohjeet, ennen kuin he hyppäsivät laskuvarjoilla sille harjanteelle.
Seitsemän tuntia sen jälkeen, kun savuhyppääjät olivat tulleet harjanteen laelle, erään alhaalla sammutustyössä olleen joukon väsynyt päällikkö tuli yhtä reittiä ylös ja löysi savuhyppääjät. Hän oli ällistyksissään. Tullessaan heidän johtajansa luo hän kysyi: ”Mitä te täällä harjanteen laella vetelehditte? Me todella tarvitsimme teidän apuanne. Tuli miltei riistäytyi hallinnasta, koska emme saaneet apua sen kurissa pitämiseen. Ja koko tämän ajan te olette vain loikoilleet täällä harjanteella?”
Savuhyppääjien johtaja selitti heidän ongelmansa joukon päällikölle. Lähettäjä oli luvannut antaa heille ohjeet. He olivat uutterasti yrittäneet saada ne ohjeet. Mutta lähettäjä ei ollut piitannut heistä, ei ollut vastannut heidän kutsuihinsa. Oli totta, että he olivat nähneet useita reittejä alas paloalueelle. Mutta he pelkäsivät valitsevansa väärän reitin. Niinpä he päättivät odottaa, kunnes saisivat luvatut ohjeet lähettäjältä.
Joukon päällikkö ojensi kätensä ja otti pienen radiopuhelimen, jota savuhyppääjät olivat käyttäneet. Sitten hän käveli viitisenkymmentä metriä alas yhtä reittiä, joka johti paloalueelle. Hän pysähtyi ja kokeili radiopuhelinta. Lähettäjän ääni kuului voimakkaana ja selkeänä. Sitten päällikkö käveli takaisin harjanteen laelle ja kulki viitisenkymmentä metriä eteenpäin toista reittiä. Hän pysähtyi ja kutsui lähettäjää. Jälleen lähettäjän ääni tuli heti kuuluviin.
Päällikkö nousi takaisin savuhyppääjien luo, heitti radiopuhelimen johtajalle ja sanoi: ”Te olette katvealueella. Teidän olisi pitänyt vain lähteä liikkeelle jotakin reittiä pitkin ja lähettäjä olisi pystynyt helposti antamaan teille uudet ohjeet ja ohjaamaan teidät juuri sinne, missä hän tarvitsi teitä. Sen sijaan te olette vain vetäneet täällä lonkkaa ja olleet meille täysin hyödyttömiä.”
Tarvitessamme hengellistä opastusta ja ohjausta me saatamme usein tuntea kiusausta tehdä täsmälleen samoin kuin nuo savuhyppääjät tekivät. Huomaamme olevamme oudossa ympäristössä. Näemme tarjolla useita reittejä, emmekä ole varmoja siitä, mikä reitti tulisi valita. Meille on luvattu innoitusta ja apua taivaalliselta Isältämme. Mutta se ei tule aina heti. Turhaudumme ja päätämme käydä vain istumaan ja odottamaan, kunnes luvattu opastus tulee. Odotamme ja odotamme ja odotamme ihmetellen, miksei jumalallinen Lähettäjä ohjaa meitä oikeaan suuntaan.
Niin tehdessämme me jätämme huomiotta erään tärkeän ilmoituksen periaatteen. Taivaallinen Isämme odottaa meidän suunnittelevan alkuperäisen reittimme käyttäen omaa älykkyyttämme, kykyjämme ja kokemustamme. Kun kuljemme eteenpäin pitkin valitsemaamme reittiä, me olemme paljon paremmassa asemassa saamaan niitä reittioikaisuja, joita Hänellä saattaa olla meitä varten. Mutta jos me vain lysähdämme harjanteelle loikoilemaan selkäreppuamme vasten, kunnes Hän antaa meille ohjeita, olemme vaarassa jäädä hengelliselle katvealueelle.
Presidentti Boyd K. Packer, kahdentoista apostolin koorumin presidentti, on opettanut meille:
”Meidän odotetaan käyttävän elämämme ratkaisuissa sitä valkeutta ja tietoa, jota meillä jo on. Meidän ei pitäisi tarvita ilmoitusta, jossa meitä neuvotaan suorittamaan velvollisuutemme, sillä pyhissä kirjoituksissa meitä on jo käsketty tekemään niin. Meidän ei myöskään pidä odottaa ilmoitusta korvaamaan jo saamaamme hengellistä tai ajallista älyä, vaan ainoastaan lisäämään sitä. Meidän on elettävä elämäämme tavalliseen, jokapäiväiseen tapaan, noudattaen niitä totuttuja tapoja, sääntöjä ja säädöksiä, jotka hallitsevat elämää.
Säännöt ja määräykset ja käskyt ovat arvokas suoja. Jos tarvitsemme suuntamme muuttamiseen ilmoitettua opastusta, se on jo valmiina odottamassa, kun saavumme tarpeen kohdalle.”1
Todistan, että parasta ja selkeintä ohjausta me saamme elämäämme silloin kun emme ainoastaan odota taivaallisen Isämme lähettävän apua ja johdatusta vaan toimimme innokkaasti työn ääressä. Niille teistä, jotka odotatte Herran johdatusta elämässänne – jotka tarvitsette apua johonkin tärkeään päätökseen tai kysymykseen – annan tämän haasteen: Käyttäkää rukoillen ja huolella omaa älykkyyttänne ja omia voimavarojanne valitaksenne reitin, joka tuntuu teistä oikealta. Ryhtykää sitten innokkaasti kulkemaan sitä reittiä (ks. OL 58:26–28). Kun tulee aika tehdä suunnanmuutos, Hän on paikalla auttamassa teitä ja opastamassa teitä.
Valokuva © Landov