Palveleminen kirkossa
Palvelin naimattomana jäsenenä
Ällistyin saadessani uuden tehtävän. ”Pystynkö siihen?” kysyin itseltäni.
Noin seitsemän vuotta sitten, kun olin 29-vuotias, muutin Oregonista Utahiin. Punnittuani vaihtoehtoja päätin osallistua paikallisen perheseurakunnan toimintaan ajatellen, että tarvitsin vaihtelua osallistuttuani naimattomista jäsenistä koostuvien seurakuntien toimintaan.
Vanhempani kasvattivat minut ottamaan aina vastaan kirkon tehtäviä, ja niinpä sovin tapaamisesta piispan kanssa tarjoutuakseni halukkaana ryhtymään työhön. Ei kestänyt kovinkaan kauan, kun jo opetin viisivuotiaita Alkeisyhdistyksessä. Pidin siitä tehtävästä. Viisi kuukautta myöhemmin piispa kutsui minut Alkeisyhdistyksen johtajaksi. Olin ällistynyt. ”Pystynkö siihen?” kysyin itseltäni.
Naimattomuus ja lapsettomuus saivat minut miettimään, olisinko pätevä palvelemaan siinä tehtävässä. Aiempien kokemusteni mukaan perheseurakuntien Alkeisyhdistyksen johtajat olivat onnellisesti naimisissa olevia, taitavia ja omistautuneita äitejä. Otin tehtävän kuitenkin vastaan, koska muistin, mitä vanhempani olivat opettaneet minulle. Piispa tosiaan otti sydämenasiakseen kehotuksen, jonka mukaan piispojen tulee löytää ”merkityksellisiä tehtäviä kaikille nuorille naimattomille aikuisille”1. Tehtävä saattoi olla hieman merkityksellisempi kuin olin odottanut, mutta olin kiitollinen siitä.
Kun palvelin uudessa tehtävässäni, sain kokea lasten kanssa monia suloisia, hauskoja ja innoittavia hetkiä. Eräänä vuonna joulun aikaan esitimme joulukertomuksen eräässä erityisessä yhteisessä tuokiossa. Lauloimme lauluja. Olimme varanneet paimenille ja Joosefille viitat ja pyyhkeistä päähineet. Meillä oli kimaltelevia köynnöksiä enkelien hiuksiin. Tietäjille teimme kartonkiset ja foliopäällysteiset kruunut.
Kun esitimme joulukertomusta ja lauloimme pyhiä joululauluja, huomioni kiinnittyi siihen kauniiseen nuoreen tyttöön, joka esitti Mariaa. Hänen esimerkkinsä kunnioituksesta ja hellyydestä hänen polvistuessaan hiljaa Jeesus-vauvaa esittävä nukke sylissään kosketti sydäntäni. Sen hetken tunnelma sai minut tuntemaan kiitollisuutta rakastavaa taivaallista Isää kohtaan Vapahtajastamme ja vahvisti osaltaan todistustani Hänen syvällisestä ja rakastavasta tehtävästään. Se sai minut myös kiitolliseksi siitä valtavasta siunauksesta, jonka olin saanut, kun minut oli kutsuttu palvelemaan, sekä innoitetusta piispasta, jonka avulla tuo palveleminen oli mahdollista.
Opissa ja liitoissa meille sanotaan: ”Ja nyt, jos teillä on halu palvella Jumalaa, teidät on kutsuttu työhön” (OL 4:3). Vaikka tämä jae tavallisesti liitetäänkin lähetystyöhön, ajattelen mielelläni, että se voi viitata mihin tahansa evankeliumin palvelutyöhön.
Aviosäädystä tai yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta meistä jokainen on ennen kaikkea rakastavan taivaallisen Isän lapsi. Hän haluaa meidän kasvavan, kuuluvan joukkoon, kehittävän lahjojamme, palvelevan toisiamme ja auttavan toinen toistamme palaamaan Hänen luokseen.
Se hyväksyntä ja rakkaus, jota tunsin siinä seurakunnassa, oli välitöntä, ja se on säilynyt sydämessäni aina tähän päivään asti. Haluni palvella huomattiin ja sitä hyödynnettiin, monet tulivat luokseni ja toivottivat minut tervetulleeksi, ja taivaallinen Isä todellakin siunasi minua. Ystävällisten ja tarkkaavaisten johtohenkilöiden ansiosta sain siunauksen opettaa joitakin Hänen ihanimpia lapsiaan sekä oppia heiltä.
Kuvitus Roger Motzkus