2013
Me olemme yhtä
Toukokuu 2013


Me olemme yhtä

Rukoilen, että missä olemmekin ja mitä velvollisuuksia meillä onkin Jumalan pappeudessa, me olemme yhtä siinä asiassa, että viemme evankeliumin kaikelle maailmalle.

Presidentti Henry B. Eyring

Herra teki selväksi aivan tämän viimeisen taloudenhoitokauden alussa, että meidän on määrä viedä evankeliumi kaikkeen maailmaan. Sen, mitä Hän sanoi muutamalle pappeudenhaltijalle vuonna 1831, Hän sanoo monille nyt. Olipa ikämme, kyvykkyytemme, kirkon tehtävämme tai asuinpaikkamme mikä hyvänsä, meidät on yhtenä miehenä kutsuttu työhön auttamaan Häntä Hänen sielujen sadonkorjuussaan, kunnes Hän tulee jälleen. Noille ensimmäisille työntekijöille viinitarhassaan Hän sanoi:

”Ja vielä minä sanon teille: Minä annan teille käskyn, että jokainen mies, sekä vanhin, pappi, opettaja että myös jäsen, ryhtyy kaikin voimin kättensä työllä valmistamaan ja tekemään sitä, mitä minä olen käskenyt.

Ja olkoon teidän saarnaamisenne varoittavana äänenä, jokaisen lähimmäiselleen lempeydessä ja sävyisyydessä.

Ja lähtekää pois jumalattomien keskuudesta. Pelastakaa itsenne. Pitäkää itsenne puhtaina, te Herran astioiden kantajat.”1

Te Aaronin pappeuden haltijat voitte nähdä, että Herran käsky koskee myös teitä. Koska te tiedätte, että Herra valmistaa aina keinon pitää Hänen käskynsä, voitte odottaa, että Hän tekee niin teidän kunkin kohdalla.

Saanen kertoa teille, kuinka Hän teki sen erään pojan kohdalla, jolla on nyt papin virka Aaronin pappeudessa. Hän on 16-vuotias. Hän asuu maassa, jonne lähetyssaarnaajat saapuivat ensimmäisen kerran vasta vuosi sitten. Heidät määrättiin kahteen kaupunkiin, mutta ei siihen kaupunkiin, jossa tämä poika asuu.

Kun poika oli hyvin nuori, hänen vanhempansa toivat hänet Utahiin turvaan. Lähetyssaarnaajat opettivat perhettä ja kastoivat heidät. Poikaa ei kastettu kirkkoon, koska hän ei ollut silloin vielä kahdeksanvuotias.

Hänen vanhempansa saivat surmansa onnettomuudessa. Niinpä hänen isoäitinsä haetutti hänet kotiin, valtameren yli, takaisin kaupunkiin, jossa hän oli syntynyt.

Vain vuosi sitten maaliskuussa hän oli kävelemässä kadulla, kun hän tunsi, että hänen pitäisi puhua naisen kanssa, jota hän ei tuntenut. Hän puhui naiselle englanniksi, jota hän yhä muisti. Nainen oli sairaanhoitaja, jonka lähetysjohtaja oli lähettänyt kaupunkiin etsimään asuntoa ja ottamaan selville terveydenhoitopalveluista lähetyssaarnaajille, jotka pian määrättäisiin sinne. Jutellessaan poika ja nainen ystävystyivät. Kun nainen palasi lähetyskotiin, hän kertoi lähetyssaarnaajille pojasta.

Ensimmäiset kaksi vanhinta saapuivat kaupunkiin syyskuussa 2012. Tuo orpopoika oli ensimmäinen, jonka he kastoivat Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon. Tämän vuoden maaliskuuhun mennessä poika on ollut kirkon jäsen neljä kuukautta. Hänet on asetettu papin virkaan Aaronin pappeudessa, ja siten hän pystyi kastamaan toisen käännynnäisen kirkkoon. Hän on ensimmäinen pappeudenhaltijapioneeri, joka kokoaa muita taivaallisen Isän lapsia vakiinnuttamaan kanssaan kirkkoa noin 130 000 asukkaan kaupungissa.

Pääsiäissunnuntaina, 31. maaliskuuta 2013, kirkon jäsenmäärä tuossa kaupungissa oli kasvanut huikeaan kuuteen jäseneen. Hän oli ainoa paikallinen jäsen, joka osallistui kokoukseen sinä sunnuntaina. Hän oli loukannut polvensa edellisenä päivänä, mutta hän halusi ehdottomasti olla paikalla. Hän oli rukoillut, että kykenisi kävelemään kirkkoon. Ja niinpä hän oli siellä. Hän nautti sakramentin neljän nuoren vanhimman ja yhden lähetyssaarnaaja-avioparin kanssa, jotka olivat kaikki paikallaolijat.

Tuo kertomus ei kuulosta merkittävältä, ellei siinä tunnista Jumalan käden kosketuksen kaavaa Hänen valtakuntansa rakentamisessa. Olen nähnyt sen monta kertaa.

Näin sen nuorena miehenä New Mexicon osavaltiossa. Sukupolvien ajan profeetat ovat kertoneet meille, että meidän täytyy auttaa lähetyssaarnaajia löytämään ja opettamaan sydämeltään vilpittömiä ja sitten rakastaa niitä, jotka tulevat valtakuntaan.

Olen nähnyt itse, mitä uskolliset pappeusjohtajat ja jäsenet voivat tehdä. Vuonna 1955 minusta tuli upseeri Yhdysvaltain ilmavoimiin. Kotiseurakuntani piispa antoi minulle siunauksen juuri ennen kuin lähdin ensimmäiselle komennukselleni, joka oli Albuquerquessa New Mexicon osavaltiossa.

Siunauksessaan hän sanoi, että aikani ilmavoimissa olisi palvelua lähetystyössä. Menin ensimmäisenä sunnuntainani kirkkoon Albuquerquen 1. seurakuntaan. Luokseni tuli mies, joka esittäytyi piirinjohtajaksi ja kertoi minulle, että aikoi kutsua minut palvelemaan piirilähetyssaarnaajana.

Sanoin hänelle, että olisin siellä vain muutaman viikon koulutuksessa ja sitten minut lähetettäisiin jonnekin muualle maailmaan. Hän sanoi: ”En tiedä siitä, mutta meidän on määrä kutsua sinut palvelemaan.” Kesken sotilaskoulutustani ja aivan kuin sattumalta minut valittiin satojen upseerien joukosta koulutettavaksi erään odottamatta kuolleen upseerin tehtävään esikunnassa.

Niinpä niiden kahden vuoden ajan, jotka olin siellä, tein työtä toimistossani. Useimpina iltoina ja joka viikonloppu opetin Jeesuksen Kristuksen evankeliumia ihmisille, joita jäsenet toivat luoksemme.

Toverini ja minä työskentelimme lähetystyössämme keskimäärin yli 40 tuntia kuukaudessa, eikä meidän tarvinnut kertaakaan koputella oviin löytääksemme jonkun, jota opettaa. Jäsenet järjestivät meille niin paljon työtä, että usein meillä oli illassa kaksi perhettä opetettavana. Näin omakohtaisesti voiman ja siunauksen siinä profeettojen toistuvassa kutsussa, että jokainen jäsen on lähetyssaarnaaja.

Viimeisenä sunnuntaina ennen kuin lähdin Albuquerquesta tuohon kaupunkiin järjestettiin ensimmäinen vaarna. Nyt siellä on pyhä temppeli, Herran huone – kaupungissa, jossa me kerran kokoonnuimme ainoassa kappelissa pyhien kanssa, jotka toivat ystäviä meidän opetettavaksemme ja tuntemaan Hengen todistuksen. Nuo ystävät tunsivat olevansa lämpimästi tervetulleita Herran tosi kirkkoon.

Näin sen seuraavaksi Uudessa-Englannissa, kun lähdin opiskelemaan. Minut kutsuttiin neuvonantajaksi suurenmoiselle piirinjohtajalle, joka oli ollut välinpitämätön kirkkoa kohtaan mutta kasvanut mieheksi, jolla oli suurta hengellistä voimaa. Hänen kotiopettajansa olivat rakastaneet häntä niin paljon, etteivät välittäneet hänen tupakoinnistaan, vaan olivat nähneet, mitä Jumala saattoi nähdä hänessä. Piirinjohtaja ja minä ajoimme yli kukkuloiden ja pitkin rantoja vierailuille pikkuruisiin seurakuntiin, joita oli siellä täällä Massachusettsin ja Rhode Islandin osavaltioissa, rakentaaksemme ja siunataksemme Jumalan valtakuntaa.

Niinä vuosina, jolloin palvelin tuon suuren johtajan kanssa, näimme ihmisten tuovan ystäviä kirkkoon esimerkillään ja kutsumalla heitä kuuntelemaan lähetyssaarnaajia. Minusta noiden seurakuntien kasvu näytti hitaalta ja horjuvalta. Mutta sinä sunnuntaina, kun viisi vuotta myöhemmin lähdin, kaksi apostolia tuli järjestämään piirimme vaarnaksi Longfellow Parkin kappelissa Cambridgessa.

Vuosia myöhemmin palasin sinne johtamaan erään vaarnakonferenssin. Vaarnanjohtaja vei minut katsomaan kallioista kukkulaa Belmontissa. Hän kertoi minulle, että se olisi täydellinen paikka Jumalan temppelille. Siellä temppeli nyt seisoo. Kun katselen sitä, muistan ne nöyrät jäsenet, joiden kanssa istuin pienissä seurakunnissa, heidän kutsumansa naapurit ja näitä opettaneet lähetyssaarnaajat.

Tämäniltaisessa kokouksessa täällä on eräs uusi diakoni. Olin hänen kanssaan tuona samana pääsiäissunnuntaina, kun se pappi, josta puhuin aiemmin, käveli yhden jäsenen kokoukseensa. Tuo diakoni säteili, kun hänen isänsä sanoi, että olisi poikansa kanssa tässä pappeuskokouksessa tänä iltana. Tämä isä oli hieno lähetyssaarnaaja samalla lähetyskentällä, jossa hänen isänsä oli ollut lähetysjohtajana. Olen nähnyt hänen isoisänsä isän Lähetyssaarnaajan käsikirjan vuodelta 1937. Hänellä on ihmisten kirkkoon tuomisessa syvät ja pitkälliset perinteet.

Puhuin siis tuon diakonin piispan kanssa saadakseni tietää, mitä kokemuksia tuo poika saattaisi odottaa kohtaavansa vastatessaan pappeuden toimeksiantoon tehdä työtä sielujen kokoamiseksi Herralle. Piispa oli innoissaan kuvaillessaan, kuinka seurakunnan lähetystyönjohtaja seurasi tutkijoiden edistymistä. Hän saa noita tietoja olemalla säännöllisesti yhteydessä lähetyssaarnaajiin.

Piispa ja hänen seurakuntaneuvostonsa keskustelevat jokaisesta edistyvästä tutkijasta. He päättävät, mitä he voivat tehdä kunkin ihmisen ja hänen perheensä hyväksi auttaakseen heitä saamaan ystäviä ennen kastetta, ottaakseen heidät mukaan toimintoihin ja hoivatakseen niitä, jotka kastetaan. Hän sanoi, että toisinaan lähetyssaarnaajilla on niin paljon opetustapaamisia, että he ottavat Aaronin pappeuden haltijoita tovereikseen.

Seurakunnan lähetystyösuunnitelmaan sisältyy koorumeiden tavoitteita kutsua tuntemiaan ihmisiä tapaamaan lähetyssaarnaajat. Myös diakonien koorumin johtokuntaa kutsutaan asettamaan tavoitteita ja suunnittelemaan, kuinka heidän kooruminsa jäseniä autetaan tuomaan tuttujaan Jumalan valtakuntaan.

Voi näyttää siltä, ettei vahvan vaarnaseurakunnan diakonilla sekä pienen jäsenryhmän uudella papilla – tuolla käännynnäisellä – ole paljonkaan yhteistä toistensa kanssa tai teidän kanssanne. Ettekä kenties näe paljonkaan samankaltaisuutta omissa kokemuksissanne kirkon rakentamiseksi ja siinä, mitä minä pidin ihmeinä New Mexicossa ja Uudessa-Englannissa.

Mutta on yksi tapa, jolla me olemme yhtä pappeuden toimeksiannossamme. Me pyhittäydymme ja täytämme yksilölliset velvollisuutemme, jotka liittyvät käskyyn viedä evankeliumi kaikille taivaallisen Isämme lapsille.

Meillä on samanlaisia kokemuksia siitä, miten Herra rakentaa valtakuntaansa maan päällä. Hänen kirkossaan, jossa olemme saaneet kaikki suurenmoiset välineet ja organisaation, profeetat opettavat yhä samaa perustavaa laatua olevaa totuutta siitä, kuinka meidän on määrä täyttää lähetystyötä koskeva pappeusvelvollisuutemme.

Vuoden 1959 huhtikuun yleiskonferenssissa presidentti David O. McKay opetti tätä periaatetta, kuten ovat opettaneet profeetat hänen ajastaan asti, myös presidentti Thomas S. Monson. Presidentti McKay kertoi puheensa lopuksi, että vuonna 1923 Brittein saarten lähetyskentällä lähetettiin yleisohje kirkon jäsenille. Heitä kiellettiin käyttämästä rahaa ilmoitteluun, jolla pyrittiin vastaamaan ihmisten kirkkoa kohtaan tuntemaan kielteisyyteen. Presidentti McKayn mukaan ratkaisu oli seuraava: ”Antakaa jokaiselle kirkon jäsenelle tehtävä, että tänä vuonna 1923 jokainen jäsen on lähetyssaarnaaja. Jokainen jäsen on lähetyssaarnaaja! Voitte tuoda kirkkoon äitinne, tai se voi olla isänne, ehkäpä työtoverinne työpaikalta. Joku kuulee totuuden hyvän uutisen teiltä.”

Ja presidentti McKay jatkoi: ”Ja se on tämänpäiväinen sanomani. Jokainen jäsen – puolitoista miljoonaa – on lähetyssaarnaaja!2

Kun vuonna 2002 ilmoitettiin, että lähetystyö siirtyisi piispojen vastuulle, olin ihmeissäni. Olin ollut piispa. Minusta vaikutti siltä, että he kantoivat jo kuormaa, joka oli heidän kestokykynsä rajoilla, palvellessaan jäseniä ja ohjatessaan järjestöjä seurakunnassa.

Yksi tuntemani piispa ei pitänyt sitä lisävelvollisuutena vaan tilaisuutena tuoda seurakunta yhteen suuressa asiassa, jossa jokaisesta jäsenestä tuli lähetyssaarnaaja. Hän kutsui seurakuntaan lähetystyönjohtajan. Hän tapasi itse lähetyssaarnaajat joka lauantai saadakseen tietää heidän työstään, kannustaakseen heitä ja saadakseen tietää heidän tutkijoidensa edistymisestä. Seurakuntaneuvosto löysi keinoja, joilla järjestöt ja koorumit voivat käyttää palvelukokemuksia lähetyssaarnaajien valmentamisena. Tuomarina Israelissa hän auttoi nuoria tuntemaan sovituksen siunaukset pitääkseen heidät puhtaina.

Kysyin äskettäin, kuinka hän selitti sen, että käännynnäiskasteiden määrä oli äkillisesti noussut heidän seurakunnassaan ja että entistä suurempi määrä nuoria oli valmiita ja innokkaita viemään Jeesuksen Kristuksen evankeliumia maailmaan. Hän sanoi, että näytti siltä, ettei kyse ollut kenenkään suorittamasta velvollisuudesta vaan siitä, että se tapa, jolla heistä tuli yhtä heidän innokkuudessaan tuoda ihmisiä pyhien yhteisöön, toi heille niin paljon onnea.

Joillekuille se oli sitä ja enemmänkin. Moosian poikien tavoin he olivat tunteneet synnin vaikutukset omassa elämässään ja sovituksen tuoman ihmeellisen parantumisen Jumalan kirkossa. Rakkaudesta ja kiitollisuudesta Vapahtajan heille antamaa lahjaa kohtaan he halusivat auttaa jokaista, jota voivat, pääsemään eroon synnin tuomasta surusta, tuntemaan anteeksiannon tuomaa iloa ja kokoontumaan heidän kanssaan turvaan Jumalan valtakuntaan.

Jumalan rakkaus ja heidän rakkautensa ystäviään ja lähimmäisiään kohtaan yhdisti heidät ja sai heidät palvelemaan ihmisiä. He halusivat viedä evankeliumin jokaiselle omassa osassaan maailmaa. Ja he valmistivat lapsiaan olemaan kelvollisia siihen, kun Herra kutsuu heidät opettamaan, todistamaan ja palvelemaan muissa osissa viinitarhaansa.

Olipa kyse sitten suuresta seurakunnasta, jossa uusi diakoni hoitaa velvollisuuttaan viedä evankeliumia eteenpäin ja rakentaa valtakuntaa, tai pienestä ryhmästä kaukana siellä, missä uusi pappi palvelee, he ovat yhtä tarkoituksessa. Jumalan rakkaus innoittaa diakonia auttamaan ystävää, joka ei vielä ole jäsen. Hän ottaa ystävänsä mukaan johonkin palvelutoimintaan tai muuhun toimintaan kirkossa ja kutsuu sitten ystävänsä ja tämän perheen saamaan opetusta lähetyssaarnaajilta. Niille, jotka kastetaan, hän on heidän tarvitsemansa ystävä.

Pappi kutsuu muita mukaansa pieneen pyhien ryhmään, missä hän on tuntenut Jumalan rakkautta ja sovituksen siunattua rauhaa.

Jos hän hoitaa edelleen uskollisesti pappeusvelvollisuuttaan, hän näkee ryhmän kasvavan seurakunnaksi, ja sitten hänen kaupunkiinsa tulee Siionin vaarna. Siellä tulee olemaan seurakunta, jossa on rakastava piispa. Voi olla, että jonakin päivänä hänen poikansa tai pojanpoikansa vie Jumalan palvelijan läheiselle kukkulalle ja sanoo: ”Tämä olisi hieno paikka temppelille.”

Rukoilen, että missä olemmekin ja mitä velvollisuuksia meillä onkin Jumalan pappeudessa, me olemme yhtä siinä asiassa, että viemme evankeliumin kaikelle maailmalle ja että kannustamme ihmisiä, joita rakastamme, puhdistumaan synnistä ja olemaan onnellisia kanssamme Jumalan valtakunnassa. Jeesuksen Kristuksen, jonka kirkko tämä on, nimessä. Aamen.

Viitteet

  1. OL 38:40–42.

  2. Julkaisussa Conference Report, huhtikuu 1959, s. 122.