Kärsivällinen rukous
Vartuin Meksikossa sisarusteni, äitini ja isoäitini kanssa. Joka päivä kotiläksyjen ja kotitöiden jälkeen pelasin jalkapalloa. Rakastin jalkapalloa! Leikin, että oikea jalkani oli yksi joukkue ja vasen jalkani oli toinen joukkue.
Eräänä päivänä kun olin pelaamassa jalkapalloa, minun oli yhtäkkiä vähän vaikea hengittää. Lepäsin muutaman minuutin, mutta minun oli yhä vaikea hengittää. Tulin niin sairaaksi, että minut piti viedä sairaalaan.
Sairaalahuoneessa oli monia muitakin lapsia, mutta kaipasin perhettäni ja tunsin itseni hyvin yksinäiseksi. Vaikka en vielä ollutkaan kirkon jäsen, uskoin Jumalaan. Rukoilin joka päivä, että parantuisin, mutta sen sijaan vointini huononikin koko ajan. Lääkärit arvelivat, etten jäisi henkiin.
Viimein lääkärit päästivät minut sairaalasta kotiin, mutta minun piti vuoden ajan maata sängyssä. Söin paljon lääkkeitä ja sain joka päivä kaksi pistosta. Ja minulla oli yhä rukous mielessäni ja sydämessäni. Sanoin taivaalliselle Isälle, että jos paranisin, palvelisin Häntä koko loppuelämäni.
Sitten eräänä päivänä, kun olin vuoteessa lukemassa, pudotin vahingossa kirjani lattialle. Kun kumarruin nostamaan sen ylös, huomasin, että hengitin taas normaalisti. Pudotin kirjan uudelleen. Pystyin nostamaan sen jälleen ilman mitään ongelmia!
Nousin vuoteesta. Alkuun minua huimasi, koska en ollut kävellyt omin avuin pitkään aikaan. Katsoin peiliin ja näin, että hymyilin. Tiesin, että olin saanut vastauksen taivaalliselta Isältä.
Siitä lähtien olen pyrkinyt tekemään joka päivä jotakin osoittaakseni kiitollisuuteni taivaalliselle Isälle. Kun vartuin aikuiseksi, minusta tuli lääkäri, jotta voisin auttaa muita lapsia saamaan vastauksia rukouksiinsa. Ja nyt pyrin palvelemaan taivaallista Isää kirkon tehtävässäni.
Vastaukset rukouksiin eivät aina tule helposti, eivätkä ne aina tule heti. Mutta tiedän, että taivaallinen Isä vastaa rukouksiimme. Hän tuntee meidän tarpeemme, ja Hän tietää, mikä on parhaaksi.
Kuvitus Dan Burr