Herra Jeesus Kristus opettaa meitä rukoilemaan

Vanhin Juan A. Uceda

seitsemänkymmenen koorumista

Kun rukoilette, rukoiletteko te todella vai pidättekö vain rukouksen?

Vuonna 1977 palvelin kokoaikaisena lähetyssaarnaajana Cuscossa Perussa. Toverini ja minä saimme luvan viedä kaikki Cuscon vyöhykkeen lähetyssaarnaajat suurenmoisille Machu Picchun raunioille.

Retkemme lähestyessä loppuaan muutamat lähetyssaarnaajista halusivat mennä Inkasillalle, joka on osa erästä vuoristopolkua. Tunsin heti sydämessäni Hengen kieltävän minua lähtemästä sinne. Polku kulkee erään vuoren kyljessä, ja pudotusta on yli 600 metriä. Useissa kohdin polku on niin kapea, että sitä mahtuu kulkemaan vain yksi ihminen kerrallaan. Toverini ja minä sanoimme muille, ettei meidän pitäisi mennä Inkasillalle.

Muut lähetyssaarnaajat kuitenkin vaativat, että lähdemme. Pyynnöt voimistuivat, ja huolimatta siitä, mitä Henki oli minulle ilmaissut, annoin periksi vertaispaineelle ja sanoin heille, että kävisimme sillalla mutta vain, jos olisimme hyvin varovaisia.

Me lähdimme polulle, joka johtaa Inkasillalle, ja itse olin ryhmän viimeisenä. Alkuun jokainen käveli hitaasti, kuten oli sovittu. Sitten lähetyssaarnaajat alkoivat kävellä hyvin nopeasti ja jopa juosta. He eivät piitanneet pyynnöistäni hidastaa vauhtia. Tunsin velvollisuudekseni ottaa heidät kiinni sanoakseni heille, että meidän oli käännyttävä takaisin. Olin kaukana heidän takanaan, ja minun oli juostava lujaa saadakseni heidät kiinni.

Kun tulin eräästä mutkasta kohtaan, josta mahtui kulkemaan vain yksi kerrallaan, huomasin, että yksi lähetyssaarnaaja seisoi liikkumatta selkä vasten kalliota. Kysyin häneltä, miksi hän seisoi siinä. Hän kertoi minulle saaneensa vaikutelman, että hänen olisi pysyttävä hetki siinä kohdassa ja että minun pitäisi jatkaa matkaa.

Tunsin, että minun oli saatava kiinni edellämme olevat, joten hän auttoi minua kulkemaan ohitseen, ja minä pääsin vähän edemmäs polulla. Huomasin, että maa oli peittynyt kasvillisuuteen. Laskin oikean jalkani maahan, ja pudotessani tajusin, ettei kasvien alla ollut maapohjaa. Tarrasin epätoivoisesti oksiin, joita oli polun alapuolella. Hetken näin alhaalla, noin 600 metriä alapuolellani, Urubambajoen, joka virtaa inkojen pyhän laakson halki. Minusta tuntui kuin olisin menettänyt kaikki voimani, ja oli vain ajan kysymys, milloin en enää pystyisi pitelemään kiinni. Sillä hetkellä rukoilin kiihkeästi. Se oli hyvin lyhyt rukous. Avasin suuni ja sanoin: ”Isä, auta minua!”

Oksat eivät olleet riittävän paksuja kannattelemaan painoani. Tiesin, että loppu oli lähellä. Sillä samalla hetkellä, kun olin putoamaisillani, tunsin lujan käden, joka tarttui minua käsivarresta ja veti minua ylös. Tuon avun turvin pystyin jatkamaan taistelua ja pääsemään takaisin polulle. Se lähetyssaarnaaja, joka oli jäänyt taakseni, oli pelastanut minut.

Mutta todellisuudessa taivaallinen Isämme pelasti minut. Hän oli kuunnellut ääntäni. Minä olin kuullut Hengen äänen kolme kertaa aiemmin. Se oli kieltänyt minua menemästä Inkasillalle, mutta minä en ollut totellut tuota ääntä. Olin järkyttynyt, olin kalpea enkä tiennyt, mitä sanoa. Sitten muistin, että muut lähetyssaarnaajat olivat edellämme, ja niin lähdimme etsimään heitä, kunnes löysimme heidät ja kerroimme heille, mitä minulle oli tapahtunut.

Me palasimme Machu Picchuun hiljaisuuden vallitessa ja hyvin varovaisesti. Paluumatkalla pysyin vaiti, ja mieleeni tuli ajatus, että Isäni oli kiinnittänyt huomiota minun ääneeni mutta minä en ollut kiinnittänyt mitään huomiota Hänen ääneensä. Tunsin sydämessäni syvää tuskaa siksi, etten ollut totellut Hänen ääntään, ja samaan aikaan syvää kiitollisuutta Hänen armostaan. Hän ei toteuttanut oikeudenmukaisuuttaan kohdallani vaan suuressa armossaan Hän oli pelastanut henkeni (ks. Alma 26:20).

Päivän päättyessä, kun minun oli aika pitää henkilökohtainen rukoukseni, rukoilin sydämestäni ”armahtavaa Isää ja runsaan lohdutuksen Jumalaa” (ks. 2. Kor. 1:3). Rukoilin ”vilpittömin sydämin, vakain aikein, Kristukseen uskoen” (Moroni 10:4).

Tuona samana päivänä varhain aamulla olin rukoillut huulillani, ja kun olin kuolemaisillani, rukoilin Häntä sydämestäni. Pohdin siihenastista elämääni. Huomasin, että monissa tilanteissa taivaallinen Isämme oli ollut minulle hyvin armollinen. Hän antoi minulle monta opetusta sinä päivänä Machu Picchussa ja Cuscossa Perussa. Yksi suurimmista opetuksista oli, että minun tulee aina, aina rukoilla ”vilpittömin sydämin, vakain aikein ja [osoittaen uskoa] Kristukseen”.

Eräässä tilanteessa Herra Jeesus Kristus ”oli ollut rukoilemassa”, ja kun Hän lopetti rukoilemisen, ”eräs hänen opetuslapsistaan pyysi: ’Herra, opeta meitä rukoilemaan’” (Luuk. 11:1). Silloin Hän opetti opetuslapsiaan rukoilemaan. Ja nykyään Hän opettaa teitä ja minua rukoilemaan, kun me näemme Hänet mielessämme rukoilemassa Getsemanessa ja sanomassa: ”Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun” (Luuk. 22:42). Kun te rukoilette, haluatteko todella, aidosti sitä, että ”älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun”?

Paavali kuvailee, kuinka Jeesus rukoili ”ihmiselämänsä päivinä”, etenkin Getsemanessa, ”ääneen itkien – – ja huusi avukseen häntä, jolla oli valta pelastaa hänet kuolemasta, ja hänen uhrirukouksensa kuultiin, koska hän taipui Jumalan tahtoon” (Hepr. 5:7). Kun rukoilette, rukoiletteko te todella vai pidättekö vain rukouksen? Oletteko rukouksissanne pinnallisia?

Jeesus rukoili hartaasti ja puhui Isänsä kanssa. ”Kun myös Jeesus oli kastettu, niin taivas aukeni hänen rukoillessaan” (Luuk. 3:21). Kun rukoilette, tuntuuko teistä kuin taivas aukenisi? Milloin viimeksi tunsitte tuon yhteyden taivaaseen?

Jeesus valmistautui tekemään tärkeitä päätöksiä rukoilemalla Isäänsä.

”Jeesus meni vuorelle rukoilemaan ja vietti siellä koko yön rukoillen Jumalaa.

Päivän koittaessa hän kutsui luokseen opetuslapsensa ja valitsi heistä kaksitoista, jotka nimesi apostoleiksi.” (Luuk. 6:12–13.)

Valmistaudutteko te tekemään tärkeitä päätöksiä rukoilemalla taivaallista Isäänne? Valmistaudutteko rukoushetkeen?

Kun Jeesus tuli Amerikan mantereelle, Hän opetti ihmisiä rukoilemaan. ”Ja Jeesus sanoi heille: Rukoilkaa yhä; eivätkä he lakanneet rukoilemasta” (3. Nefi 19:26).

Jeesus kehottaa meitä rukoilemaan alati (ks. OL 10:5). Jeesus tietää, että taivaallinen Isämme kuulee ja antaa meille sen, mikä on meille parasta. Miksi me emme toisinaan halua ottaa vastaan? Miksi?

Juuri sillä hetkellä, kun sanomme ”Taivaan Isä”, Hän kuulee rukouksemme ja on ymmärtäväinen meitä ja tarpeitamme kohtaan. Ja niin Hänen silmänsä ja korvansa ovat nyt kiinnittyneet teihin. Hän lukee mielemme, ja Hän tuntee sydämemme. Ette voi salata Häneltä mitään. Suurenmoista on, että Hän näkee teidät rakkauden ja armon silmin – rakkauden ja armon, joita me emme pysty täysin käsittämään. Mutta Hänellä on rakkautta ja armoa juuri sillä hetkellä kun sanotte: ”Taivaan Isä”.

Rukouksen hetki on siis hyvin, hyvin pyhä hetki. Jumala ei sano: ”Ei, en kuuntele sinua nyt, koska tulet luokseni vain silloin kun olet vaikeuksissa.” Vain ihmiset tekevät niin. Hän ei sano: ”Kuule, et osaa edes kuvitella, kuinka kiire minulla nyt on.” Vain ihmiset sanovat niin.

Toiveeni ja rukoukseni on, että me kaikki rukoilisimme niin kuin Jeesus opetti meitä rukoilemaan. Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.