Meitä kumpaakin siunattiin
Anna Fingerle
Hessen, Saksa
Kuvitus Carolyn Vibbert
Kun pyöräillessäni jouduin kuorma-auton töytäisemäksi, menetin näkökykyni miltei kokonaan. Hieman yli neljä vuotta myöhemmin, jouluna 2011, tunsin innoitusta pyytää pappeuden siunausta eräältä veljeltä, jonka olin tuntenut aiemmassa seurakunnassa. Näin tätä veljeä vain silloin tällöin, joten en ymmärtänyt, miksi minun pitäisi pyytää häntä. Tiesin, että oli muita kelvollisia pappeudenhaltijoita, joita voisin pyytää hänen sijaansa.
Seuraavina viikkoina tunne siitä, että tarvitsin siunausta, voimistui. Palvelin temppelityöntekijänä Frankfurtin temppelissä Saksassa, ja niinpä päätin pyytää siunausta yhdeltä siellä olevista veljistä.
Kun olin tehnyt tämän päätöksen, temppeliin tuli sisälle se veli, jolta olin tuntenut innoitusta pyytää siunausta. Tiesin heti, ettei tämä ollut sattumaa – taivaallinen Isä halusi minun pyytävän nimenomaan tältä veljeltä. Keräsin rohkeuteni ja pyysin saada puhua hänen kanssaan istunnon jälkeen. Hän suostui.
Myöhemmin selitin, etten tiennyt miksi, mutta tunsin tarvitsevani siunauksen häneltä. Hän sanoi auttavansa mielellään. Hän kutsui huoneeseen erään toisen veljen ja alkoi sitten antaa minulle siunausta. Kun hän lopetti, olin hämmentynyt. Siunaus oli kaunis, mutta siinä ei ollut mitään erityisen ainutlaatuista.
Sitten avasin silmäni.
Kun avasin silmäni, pystyin näkemään koko huoneen miltei selvästi. Se oli aivan uskomatonta! Kysyin veljeltä, tiesikö hän, miksi hän oli juuri se, jonka piti antaa minulle tämä siunaus. Hänen vastauksensa teki minut nöyräksi.
”En usko, että tämä siunaus oli ainoastaan sinua varten”, hän sanoi. ”Se oli myös minua varten. Annan huomenna siunauksen veljentyttärelleni, koska hän menee kasteelle. Sukumme ei ole aktiivinen kirkossa, ja hän on ensimmäinen suvusta, joka menee kasteelle miltei 20 vuoteen. Kastetilaisuuteen tulee monia sukulaisiamme, enkä ole ollut varma siitä, olisiko uskoni riittävän vahva siunauksen antamiseen. Nyt tiedän pystyväni tekemään sen.”
Seuraavina päivinä näkökykyni parani kylliksi niin, etten enää tarvinnut valkoista keppiäni. Käärin sen pakettiin ja annoin sen joululahjaksi tälle veljelle kirjeen kera. Kirjoitin: ”Tiedän, ettei tämä ole Mooseksen sauva, mutta toivon, että se muistuttaa sinua siitä pappeuden voimasta, joka sinulla on.”
Taivaallinen Isä rakastaa meitä ja iloitsee saadessaan siunata meitä. Tämä jouluna saatu siunaus paitsi palautti näkökykyni myös antoi nöyrälle pappeudenhaltijalle luottamusta pappeuden palvelutyössä.