Hän on yhä meidän
Aviomieheni ja minut sinetöitäisiin yhteen, mutta tässä pyhässä toimituksessa oli kyse paljon enemmästä kuin meistä kahdesta.
Kuvitus Joshua Dennis
Kun olimme toivoneet ja odottaneet lapsia seitsemän vuoden ajan, miestäni ja minua siunattiin viimein tyttärellä. Alicie oli elämämme valo, mutta hän eli vain viisi kuukautta ja kuoli sitten keuhkokuumeeseen.
Se oli elämäni vaikein kokemus. Joka päivä tultuani kotiin töistä minä vain istuin ja itkin. Appivanhempani istuivat usein kanssani antaen minulle voimaa. Rukoilin rukoilemistani uutta lasta, mutta mitään ei tapahtunut. Olin murheen alhossa.
Appivanhempani alkoivat kannustaa miestäni ja minua matkustamaan Suvan temppeliin Fidžissä sinetöitäviksi. Emme olleet koskaan olleet temppelissä ja tulimme siihen tulokseen, että se oli meille paras tapa saada toivoa ja toipua.
Mikään ei olisi voinut valmistaa minua siihen, mitä sinä päivänä tunsin! Tiesin, että mieheni ja minut sinetöitäisiin yhteen iankaikkisuudeksi. Tämä tieto täytti minut kiitollisuudella ja rakkaudella. Mutta en ollut ymmärtänyt, että tässä pyhässä toimituksessa oli kyse paljon enemmästä kuin meistä kahdesta.
Temppelissä sain tietää, että Alicie voitaisiin sinetöidä meihin. Itkin ilon kyyneliä, kun tulin tietämään tämän pyhän opin. Tyttäremme olisi meidän koko iankaikkisuuden! Todistan, että Jumala on antanut pyhässä huoneessaan kaiken, mitä me tarvitsemme onneemme.
Sen jälkeisinä vuosina miestäni ja minua on siunattu pojalla ja kolmella adoptiolapsella. Emme silti voi koskaan unohtaa Alicieta. Temppelin toimitusten ansiosta tyttäremme on osa perhettämme ikuisesti.
Kun tapaan jonkun, joka on menettänyt lapsen, jaan heidän tuskansa. Mutta tiedän myös, että tuo tuska ei ole loppu. Alicien menettämisen myötä ja koettuani muita koettelemuksia tiedän, että Jumala on valmis auttamaan minua. Kun lannistun tai valitan asioista, niin tiedän, että Jumala on aina apunani.
Tiedän, että näen Alicien uudelleen, ja tuo totuus täyttää yhä mieheni ja minut syvällä ilolla.