”Halusin palata Jumalan luo – mutta voisinko minä?”, Liahona, lokakuu 2024.
Halusin palata Jumalan luo – mutta voisinko minä?
Vaikka uskoin Jeesukseen Kristukseen, olin vakuuttunut siitä, etten voisi mitenkään saada anteeksi sitä, mitä olin tehnyt.
Kuvitus Mark Smith
Istuin motellihuoneessani eräänä lumisena tammikuun iltana hyvin lannistuneena. Olin hiljattain viettänyt yli 34 vuotta vankilassa vakavien rikosten ja aiheuttamieni vahinkojen vuoksi ja harkitsin tekeväni sellaista, mikä lähettäisi minut heti takaisin sinne, missä olin juuri ollut. Suunnitelmani vapauttamiseni jälkeen olivat kariutuneet – ja koska minulla oli vain vähän voimavaroja ja rukoukseni näyttivät jääneen vaille vastausta, vaihtoehtoni tuntuivat vähäisiltä.
Huomioni kiinnittyi ulkoa kuuluvaan ääneen. Katsoessani ulos ikkunasta huomasin motellin omistajan lapioimassa lunta yksin pysäköintialueella. ”Tuo ei ole oikein”, ajattelin, joten liityin hänen seuraansa. En juurikaan ajatellut sinä iltana tekemääni palvelusta. Mutta yllätyksekseni seuraavana päivänä omistaja alensi huoneeni hintaa. Ja kun olin siellä seuraavien viiden viikon ajan, hän ei koskaan pyytänyt minua maksamaan täyttä hintaa.
Hänen anteliaisuutensa oli enemmän kuin taloudellinen siunaus, jota tarvitsin kipeästi. Hänen ystävällisyytensä oli myös vastaus rukoukseeni silloin, kun olin menettämässä toivon. Hänen ansiostaan ymmärsin, että Jumala on tietoinen minusta – ja että minun piti ottaa askelia palatakseni Hänen luokseen.
Tie takaisin
Vuosikymmeniä ennen sitä tammikuun iltaa en halunnut olla missään tekemisissä Jumalan kanssa. Joutuessani osavaltion vankilaan vihaisena, katkerana ja hämmentyneenä 22-vuotiaana tein kaiken voitavani saadakseni vankitoverini pelkäämään ja kunnioittamaan minua. Uskoin myös, ettei kukaan voisi eikä saisi rakastaa minua – ei edes Jumala – koska olin vakuuttunut siitä, että olin ylittänyt kohdan, josta ei ollut paluuta, ja ettei lunastamisestani ollut toivoa.
Nyt tiedän, että olin väärässä, sillä me voimme aina tehdä parannuksen ja palata Jumalan luo. Vanhin Dieter F. Uchtdorf kahdentoista apostolin koorumista on opettanut:
”Saatana haluaa meidän ajattelevan, että kun olemme tehneet syntiä, olemme ylittäneet ’kohdan, josta ei ole paluuta’ – että on liian myöhäistä muuttaa kurssiamme. – –
Kristus tuli pelastamaan meidät. Jos olemme menossa väärään suuntaan, Jeesuksen Kristuksen sovitustyö voi antaa meille varmuuden siitä, että synti ei ole kohta, josta ei ole paluuta. Turvallinen paluu on mahdollista, jos noudatamme Jumalan suunnitelmaa pelastukseksemme.”
Paluuni Jumalan luo alkoi, kun olin ollut vankilassa yli vuosikymmenen. Eräs ystävä, joka kävi vuosia luonani vankilassa, antoi minulle Mormonin kirjan ja kehotti minua lukemaan sen. Vaikka lupasinkin tehdä niin, lykkäsin sitä jatkuvasti. Eräänä viikonloppuna ystäväni kävi luonani ja kysyi, olinko edes ottanut kirjaa käteeni. Tietenkin olin! Otin sen käteeni joka kerta, kun siivosin asuintilojani. Mutta en ollut lukenut sitä – ja vasta vakava keskustelu ystäväni kanssa, joka sai minut vakuuttumaan siitä, kuinka tärkeää oli pitää lupaukseni, sai minut viimein aloittamaan lukemisen.
Löysin Mormonin kirjasta monia mielenkiintoisia kertomuksia, mutta sanoin itselleni, että ne olivat vain sitä – kertomuksia. Sitten tulin kohtaan Moroni 10:4. Myönnän, etten halunnut ”kysyä vilpittömin sydämin, vakain aikein, Kristukseen uskoen”, onko kirja totta. En halunnut ajatella seurauksia jollekulle minun kaltaiselleni, jos niin olisi. Sitä paitsi, jos tämä oli Jumalan sanaa, niin Jeesuksen Kristuksen sovitus oli todellinen, ja inhosin ajatusta siitä, kuinka tekoni olivat lisänneet Hänen kärsimystään.
Silti rukoilin. En nähnyt näkyä enkä kuullut ääntä, joka olisi sanonut, että kirja on totta. Mutta kun katsoin ulos ikkunasta kirkkaana kesäpäivänä, valtava myrskypilvi vyöryi taivaan halki. Ei satanut – oli vain voimakas tuuli – ja niin nopeasti kuin pilvi tuli, se meni jälleen ohi. Ja minä tiesin. Aivan kuten Moroni oli luvannut, Henki todisti sydämelleni, että Mormonin kirja on totta – ja että minun piti muuttua.
Aloin tutkia pyhiä kirjoituksia vakavammin, ja sain aloittaa Mormonin kirjan opiskeluryhmän muiden vankien kanssa. Lähetyssaarnaajat järjestivät myös tapaamisia minun ja muiden kanssa vankilassa. Seuraavien 15 vuoden ajan kuuntelin lähetyssaarnaajien opetuksia, ja loppuaikani vankilassa yritin elää eri tavalla. Se ei ollut helppoa siinä ympäristössä. Mutta se oli mahdollista Vapahtajani ansiosta, joka tuki ja ohjasi minua tuon kokemuksen läpi seuraavaan lukuun elämässäni (ks. Moosia 24:15).
Anteeksi saaminen
Muistan aina päivän, jolloin sen motellihuoneessa viettämäni tammikuun yksinäisen illan jälkeen tapasin piispani. Ystäväni, joka oli antanut minulle Mormonin kirjan, auttoi minua ottamaan häneen yhteyttä. Kun tapasin piispan hänen toimistossaan ennen kirkkoa, kerroin hänelle menneisyydestäni ja olin valmistautunut siihen, että hän sanoisi, etteivät he tarvinneet seurakuntaansa ketään minun kaltaistani.
Sen sijaan hän kutsui minut sakramenttikokoukseen.
Niinpä menin. Olin vakuuttunut siitä, että otsaani oli tatuoitu sana vanki ja että kun kävelisin sisään, kaikki välttelisivät minua. Mutta niin ei tapahtunut. Sen sijaan löysin sydämellisimmät ihmiset, mitä olin koskaan tavannut. Seuraavana sunnuntaina tulin takaisin. Pian sen jälkeen kun aloin käydä kirkossa, neuvonantaja piispakunnassa kysyi, puhuisinko anteeksiannosta sakramenttikokouksessa.
”Minäkö? Puhuisin anteeksiannosta?” kysyin. Mutta kun hän vahvisti tarkoittavansa sitä, otin tehtävän vastaan. Kun puhuin seurakunnalle, olin varma, että he näkisivät minut vain entisenä vankina. Mutta mitä kauemmin puhuin, sitä luottavaisemmaksi tulin, ja jälkeenpäin sain osakseni vain rakkautta näiltä jäseniltä, jotka tervehtivät minua halauksella tai kädenpuristuksella. Sinä päivänä tunsin todella, mitä oli rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään (ks. Matt. 22:39).
Mikä tärkeämpää, ymmärsin viimein, että kun Vapahtaja kärsi Getsemanen puutarhassa ja vuoti verta jokaisesta huokosesta (ks. Moosia 3:7; OL 19:18–19), Hän vuoti verta myös minun vuokseni. Se oli käännekohta – vaikka olin hyväksynyt, että Mormonin kirja on totta, ja olin kutsunut Jeesuksen Kristuksen elämääni, olin vakuuttunut siitä, ettei minua kutsuta taivaaseen. En voisi saada anteeksi. Hänen sovituksensa oli kaikkia muita varten, mutta ei minua varten – sen vuoksi, mitä olin tehnyt.
Mutta tällä hetkellä ymmärsin, että voisin saada anteeksi. Tämä tieto auttoi minua kulkemaan eteenpäin elämässäni. Kun minulla oli ollut lisää tapaamisia lähetyssaarnaajien kanssa, menin kasteelle maaliskuussa 2012 – ensimmäinen askeleeni liittopolulla. Vaikka en olisi aiemmin pitänyt sitä mahdollisena, pystyin solmimaan avioliiton erään suurenmoisen naisen kanssa seurakunnastani. Meidät sinetöitiin Suolajärven temppelissä kesäkuussa 2013.
Vaimoni ja minä olemme oppineet uskomaan Jeesukseen Kristukseen. Me turvaamme Hänen sovitukseensa uskoen, että ”koska Jeesus kulki niin pitkän, yksinäisen polun täysin yksin, meidän ei tarvitse tehdä niin”. Me ihmiset olemme epätäydellisiä. Toisinaan me kompastumme – jopa kaadumme. Mutta riippumatta siitä, kuinka kelvottomia tai pelastuksen ulottumattomissa me luulemme olevamme, Kristus ei anna periksi meidän kohdallamme. Hän on aina halukas ja valmis auttamaan meitä palaamaan turvallisesti kotiin.