Esivanhempieni hengellinen perintö
Kiinnostus Airaksisten uskon perintöön liittyy isoisääni Mauno Kasper Airaksiseen. Pienenä poikana opin kuulemaan Mauno Kasperin vaimeaa vihellystä hänen käyskennellessään kotimme pihamaalla. Hänellä oli tapana vaimeasti viheltää hengellisiä lauluja, kuten ”Kiitos sulle, Jumalani” töitä tehdessään. Hän ei koskaan puhunut uskonnollisesta vakaumuksestaan, mutta kuitenkin tuo vihellys syöpyi pienen pojan mieleen.
Vihellys oli hänen tapansa tuoda esille uskoaan. Tuskin hän itse havaitsi pienen pojan kuuntelevan tuota hänen saarnaansa. Mauno Kasper oli luonteeltaan myönteinen. Hänellä oli tapana kuunnella keskustelua ja jossakin vaiheessa sitten höystää keskustelua mojovalla, asiaan kuuluvalla sutkauksella. Ja nauraa hersyvästi päälle!
Jossakin vaiheessa aloin tutkia omien esivanhempieni elämänkokemuksia ja suhdetta uskoon. Mitä enemmän sain tietoa heidän elämästään, sitä enemmän aloin mielestäni ymmärtää heidän kokemuksiaan ja niiden vaikutusta heidän uskonelämäänsä. Näitä ajatuksia kirjoittaessani en voi kuitenkaan täysin tietää, mitä he todella ajattelivat ja kokivat eläessään. Tunnen kuitenkin olevani oikeilla jäljillä. Perustan nämä ajatukseni isäni ja isoisäni kertomaan ja sanomalehdistä löytämiini tietoihin.
Isoisäni Mauno Kasper Airaksinen syntyi vuonna 1899 Karttulassa Aukusti Airaksisen ja Juliana Vilhelmiina Mustosen kolmanneksi vanhimpana lapsena. Aukustin ja Juliana Vilhelmiinan seitsemästä lapsesta kolme kuoli lapsena, ja tämän on täytynyt olla heille kova koettelemus. Aukustin isä Benjamin Airaksinen oli ostanut pojalleen nykyisen Tervon alueella sijaitsevan Ahvenisenpää-nimisen maatilan. Perhe kuului herännäisherätyksen saaneisiin niin kutsuttuihin körttiläisiin. Tämä ilmenee, kun katsoo nuoresta Aukustista otettua valokuvaa körttipuvussa. Hänen isänsä Benjamin Airaksinen oli toiminut Karttulan luterilaisen seurakunnan pyhäkoulun opettajana, joten hänellä oli henkilökohtainen suhde uskoon.
Aukustin perheen hengellinen koti oli Karttulan luterilainen seurakunta, jonne perhe suuntasi säännöllisesti sunnuntaikokouksiin. Aukusti huolehti tarkasti, että tämä tapahtui joka sunnuntai. Kannustipa hän lisäksi kylän muita lapsia liittymään joukkoon, joten reki tai hevoskärryt olivat täynnä kirkkoväkeä matkalla kuulemaan Jumalan sanaa.
Vuonna 1920 tapahtui kuitenkin jotakin odottamatonta ja järkyttävää. Pitkäperjantaina huhtikuun 2. päivänä 1920 Karttulan kirkon välikatossa syttyi kokouksen aikana tulipalo. On oletettavaa, että Airaksiset olivat silminnäkijöinä todistamassa tätä tapahtumaa. Kirkko paloi perustuksiaan myöten muutamassa tunnissa. Kovan tuulen vuoksi kekäleitä lensi useiden kilometrien päähän, ja ne uhkasivat sytyttää koko kirkonkylän tuleen. Tämä tapahtuma on todennäköisesti ollut hyvin suuri koettelemus kirkkoväelle, myös Airaksisen perheelle.
Ei mennyt kuin noin puolitoista kuukautta, kun toukokuun 17. päivänä 1920 paloi jälleen. Ahvenisenpään navetassa syttyi tulipalo, joka kovan tuulen myötä sytytti pihapiirin kaksi asuinrakennusta, tallirakennuksen ja riihen palamaan. Tallissa sijainneet vasta hankitut höyrypuimalaitteet paloivat myös. Ainoastaan muutama aitta säilyi, kuten myös karja, joka oli onneksi laitumella palon aikaan. Kaikki syttyneet rakennukset olivat tuhkana kolmessa tunnissa.
Vahingot arvioitiin sen aikuisessa rahassa noin 200 000 markaksi. Rakennukset oli valitettavasti vakuutettu vähäisestä summasta. Voi kuvitella, kuinka raskas tämä koettelemus on ollutkaan Airaksisen perheelle. Jos kirkkopalo koetteli heitä, täytyi kaiken kotiin liittyvän tuhoutumisen olla musertavaa. Kaikki oli aloitettava alusta. Onneksi heillä oli usko Jumalaan. Siihen he saattoivat turvata tällä suuren koettelemuksen hetkellä.
Elämä jatkui Ahvenisenpäässä. En tiedä, missä he asuivat tuon väliajan, ennen kuin uudet rakennukset valmistuivat. Pitkään elämä ei kuitenkaan saanut jatkua rauhallisesti Ahvenisenpäässä. Toukokuun 1. päivänä 1921 syttyi taas tulipalo, tällä kertaa Aukusti Airaksisen omistamassa vankassa mäntymetsässä. Tuli oli ilmeisesti saanut alkunsa viinankeittäjien tulista. Tuli oli kovan tuulen saattelemana levinnyt noin sadan hehtaarin alueelle ja sytyttänyt myös Aukusti Airaksisen langon Otto Laukkasen omistaman vieressä olevan metsän tuleen polttaen sitä toiset sata hehtaaria. Vielä kolmannen metsänomistajan, Jeremias Karttusen, metsästä paloi kolmas sata hehtaaria. Aukusti Airaksisen palaneen metsän arvo oli noin 100 000 markkaa.
Voiko yhtä perhettä koetella näin paljon? He olivat menettäneet 20 vuoden aikana kolme pientä lasta, oman seurakunnan kirkon, oman kotinsa kaikkine rakennuksineen ja vielä suuren metsäalan. Voi vain kuvitella, mitä he tunsivat tuon kaiken jälkeen. Suurella todennäköisyydellä he tunsivat masennusta ja epävarmuutta tulevasta. He olivat kuin Vanhan testamentin Job, joka menetti kaiken. He olivat hänen kaltaisiaan myös siinä, etteivät he noiden raskaiden koettelemusten vuoksi kieltäneet Jumalaansa. Moni olisi tehnyt sen.
Heitä odotti suuri tehtävä, uudisrakentaa Ahvenisenpää rakennus rakennukselta. Rahat olivat vähissä, mutta voimakas usko parempaan auttoi perhettä vaikeimman ajan yli. Nämä kokemukset olivat vaikuttaneet myös vanhan polven Benjamin Airaksiseen. Hän oli jossakin vaiheessa ojentanut vävyään Otto Laukkasta työn tekemisestä sunnuntaina. Hän oli varoittanut, että Herra polttaa Etelätalon, jos töitä tehdään sunnuntaina. Jatkoikohan Otto töitään sunnuntaisin, sillä Etelätalon päärakennus paloi 1950-luvun alkupuolella?
Karttulan palanut kirkko aiheutti suuren ongelman. Se sijaitsi Keski-Karttulassa. Jo muutama vuosi ennen kirkkopaloa Pohjois-Karttulan väki oli anonut oman seurakunnan perustamista Tervoon. Anomus oli hyväksytty. Keski-Karttula tulisi tulevaisuudessa sijaitsemaan jäljelle jääneen seurakunnan länsilaidassa, ainoastaan kolme kilometriä uuden Tervon seurakunnan rajasta.
Itäisessä Karttulassa sijaitseva Syvänniemen kylä oli tuolloin Karttulan selkeästi suurin kylä. Tuli paineita siirtää uusi kirkko Syvänniemelle. Pitkällisen kiistelyn jälkeen valtioneuvosto päätti kirkon siirtämisestä sinne. Tämä aiheutti Keski-Karttulan väessä suuren huolen. He eivät voineet hyväksyä päätöstä, jonka mukaan kirkon paikka siirtyisi noin 10 kilometriä itään Syvänniemelle.
Vuonna 1923 voimaan astuneeseen uskonnonvapauslakiin vedoten noin 2 000 henkeä Keski-Karttulan väestä erosi luterilaisesta kirkosta ja siirtyi siviilirekisteriin. Oli ennenkuulumatonta Suomessa, että niin moni päätti erota kirkosta. Tähän joukkoon kuului myös Airaksisen perhe. Tuo muutaman vuoden aika kirkkopalosta päätökseen erota kirkosta on varmasti ollut hyvin hämmentävää aikaa tässä perheessä ja myös monessa muussa perheessä. Alkuun nuorisoseurantalo toimi tilapäisenä kokouspaikkana luterilaisen kirkon väelle. Siviilirekisteriin liittyneitä pidettiin jossakin määrin irtolaisina ja heidän hengellisestä kohtalostaan oltiin huolestuneita. Näin tunsi myös kirkosta eronnut hengellisen herätyksen kokenut väki. He alkoivat kipeästi kaivata omaa seurakuntaa ja alkoivat selvittää, kuinka he voisivat saada sellaisen. Paluu entisen seurakunnan yhteyteen ei tullut enää kysymykseen.
He alkoivat selvittää, mikä olemassa olevista vapaista kirkkokunnista olisi lähimpänä heidän uskonkäsityksiään. He tulivat lopulta siihen tulokseen, että vapaakirkko olisi sellainen yhteisö, johon he haluaisivat liittyä. Lähetettiin lähetystö neuvottelemaan vapaakirkon edustajien kanssa liittymisen ehdoista. Vastaanotto ei kuitenkaan ollut aluksi myönteinen. Vapaakirkon edustajat ilmaisivat, että heidän kirkkoonsa liityttiin hengellisen kääntymyksen vuoksi. Lisäksi opillisena kysymyksenä tuli esiin lapsikaste, johon vapaakirkolla oli erilainen kanta kuin luterilaisella kirkolla. Keski-Karttulan edustajat ilmaisivat kantanaan, että liittymisen perusteet olivat ennen kaikkea hengelliset ja ehdottivat, että seurakunnassa olisi kaksi kastia: niin sanotut heränneet täysjäsenet ja niin sanotut ulkojäsenet. Tämä hyväksyttiin vapaakirkon puolelta, ja kun kastekysymyskin ratkaistiin omantunnon asiana, Karttulan vapaaseurakunta perustettiin vuonna 1925. Karttulaan perustettu kirkko oli aikanaan pitkään Suomen suurin vapaaseurakunta.
Tämä Karttulan kirkkoriitana tunnettu episodi ylitti uutiskynnyksen koko valtakunnassa. Keski-Karttulan väen vaikuttimia epäiltiin suuresti. Heitä pidettiin riidanhaastajina. Jotkut pitivät heitä ryhmänä, joka oli luopunut isiensä uskosta. Lehdistössä oli kirjoituksia, joissa vapaakirkkolaisia haukuttiin vapaamatkustajiksi, joiden ei tarvinnut maksaa kirkollisveroa, ja papinkin sai puhumaan pelkillä kiitoksilla. Työväen päätöstä lehdistössä ymmärrettiin paremmin. Olivathan he ajaneet kirkon ja valtion eroa aiemmin.
Voi vain kuvitella, kuinka isot paineet näillä päätöksillä oli uuden seurakunnan jäseniin. Voin suuresti arvostaa sitä, että esivanhempani tekivät tuon päätöksen ja elivät sitten sen mukaan. Tuon päätöksen vaikuttimet eivät ehkä olleet kaikista jaloimmat. Tuo päätös ei perustunut siihen, että he olisivat olleet tyytymättömiä luterilaisen kirkon oppiin. He hyväksyivät sen. Päätöksen perustana oli se, että kirkko ei saanut olla liian kaukana kodista. Ei tuokaan peruste ollut huono. Sen aikaisilla kulkupeleillä 15 kilometrin ylimääräinen matka suuntaansa hankaloittaisi suuresti kirkossa käyntiä. Sitä Ahvenisenpään väki halusi. Käydä kirkossa silloin, kun oli sunnuntai.
Tässä yhteydessä tulee väistämättä mieleen ajatus, joka ei nykyäänkään ole mahdoton, etteikö Jeesuksen Kristuksen kirkkoomme voisi liittyä kerralla huomattava määrä ihmisiä. Kun katsomme nykyistä sekasortoa, jota tässä maailmassa esiintyy, ja sitä, kuinka kauas maailma on erkaantunut todellisesta Jumalan palvelemisesta, jotakin suurta voi tapahtua. Kokonaiset uskonyhteisöt voivat herätä ja tehdä rohkean päätöksen, kun he saavat tiedon evankeliumin palautuksesta. Saattaa olla, että tämä herätys voi tapahtua jonkin uskonyhteisön sisällä joidenkin yhteisön arvostettujen jäsenten myötävaikutuksella.
Mauno Kasper Airaksinen oli viimeinen vapaakirkkolainen suvussamme. Hän osallistui seurakunnan toimintaan aktiivisesti koko elämänsä ajan. Hän palveli siellä vapaaehtoisena ja hänellä oli monia ystäviä seurakunnassa. Hänen uskonsa teki vaikutuksen minuun, pieneen Pekka-poikaan. Mauno Kasperin yksinkertainen usko ja hänen myönteinen, seesteinen olemuksensa vaikuttivat minuun niin, että halusin olla kuin hän. Hän oli esikuvani pienenä poikana.
Uskon, että tuo päätös, jonka he silloin tekivät, on vaikuttanut myös minuun. Siinä vaiheessa kun oli minun aikani tehdä oma uskonratkaisuni, tunsin suurempaa vapautta valita uskoni, koska esivanhempani olivat myös tehneet oman ratkaisunsa. Olen kiitollinen isoisoisälleni Aukusti Airaksiselle ja isoisälleni Mauno Kasperille siitä, että vastoinkäymisistä huolimatta he käyttivät tahdonvapauttaan säilyttäen uskon ja kannustivat jälkeläisiään esimerkin avulla seuraamaan valitsemaansa tietä. Heidän esimerkkinsä on ollut minulle johtotähtenä.
Saman esimerkin haluan antaa myös omille jälkeläisilleni. Toivottavasti he voivat jossakin vaiheessa elämäänsä todeta, että olen voinut omalla esimerkilläni tarjota heille jotakin arvokasta. Tämä toteutuu ainoastaan niin, että jatkuvasti pyrin pitämään liittoni Jumalan kanssa käyttämällä tahdonvapauttani ja yhteiskunnan minulle suomaa uskonnonvapautta hyväkseni. Jokaisen sukupolven täytyy kuitenkin itse vakuuttua evankeliumin totuudesta ja viedä tätä perintöä eteenpäin. Kun vakaumus Jeesuksesta Kristuksesta ja palautetusta evankeliumista vahvistuu niin menneissä, nyt elävissä kuin tulevissa sukupolvissa, voimme luottaa siihen, että voimme elää perheyksikkönä yhdessä iankaikkisissa maailmoissa ja voimme kokea toisistamme suurta iloa.