”Kamppailuistamme tuli siunauksiamme”, Liahona, joulukuu 2024.
Henkilökuvia uskosta
Kamppailuistamme tuli siunauksiamme
Huolimatta ahdingoistamme vaikeina aikoina Keniassa Herra soi meille suuressa määrin lempeitä armotekoja.
Valokuva kirjoittajan luvalla
Elämä voi toisinaan muuttua levottomaksi itäafrikkalaisessa Nairobissa, joka on Kenian pääkaupunki. Mutta koska olimme keskiluokkaisen tehtaanjohtajan lapsia, kahdella sisaruksellani ja minulla oli yllin kyllin ruokaa ja koti, jossa oli kaikki, mitä tarvitsimme.
Vuoden 2008 vaalit kuitenkin aiheuttivat äkisti häiriöitä mukavaan elämäämme ja syöksivät maan kaaokseen. Kapinallisjoukot kuljeskelivat kaduilla ja ryöstivät yrityksiä. Töihin mennessään isä tarvitsi poliisisaattueen.
Turvallisuussyistä lähdimme kaupungista ja muutimme 450 kilometrin päähän Busiaan, jonne isämme rakensi kotia. Mutta sielläkin lukitsimme ovemme.
Vuoden 2009 joulu oli epäilemättä vaikeinta aikaamme ikinä. Joka päivä tuona joulunaikana pelkäsimme henkemme edestä. Ihmiset väijyivät kotimme ulkopuolella kärkkäinä ja valmiina varastamaan. Kerran meitä kohti marssi rosvojoukko viidakkoveitset käsissään. Usein meitä pelotti avata ovi. Olen vakuuttunut siitä, että uskollisen äitini rukoukset pitivät meidät turvassa.
Siinä vaiheessa isäni oli vailla työtä. Ruoka loppui pian. Sinä vuonna jouluateriamme koostui keitetyistä lehdistä, jotka oli poimittu äitini istuttamista papukasveista. Ahdingoistamme huolimatta isäni pysyi lujana, vaikka hänkin tunsi syvää tuskaa.
Pelko valtasi meidät, ja toivomme miltei katosi. ”Miksi tämä tapahtuu?” kysyimme itseltämme. ”Miksi meillä on tällaisia vaikeuksia liityttyämme juuri Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon?”
Suurenmoisia armotekoja
Eräänä iltana kaksi vanhempaa lähetyssaarnaajaa, jotka tiesivät vaaroista, uskaltautuivat tulemaan alueelle tuoden meille rauhan sanoman. Saimme rohkeutta heidän lausuessaan Nefin todistuksen ja lupauksen jakeesta 1. Nefi 1:20: ”Herran lempeät armoteot tulevat kaikkien niiden osaksi, jotka hän on valinnut, heidän uskonsa tähden, tehden heidät voimallisiksi jopa niin, että heillä on voimaa vapautua.”
Me uskoimme siihen.
Lähetyssaarnaajat auttoivat meitä ymmärtämään, että ahdingoistamme huolimatta Herra odotti meidän elävän edelleen uskollisesti. Muistan elävästi sen rauhan ja lohdun, joka valtasi minut sinä iltana. Tiesin paremmin kuin koskaan aiemmin, että Herra oli tietoinen meistä ja ahdingostamme. Sinä iltana ja koettelevina aikoina sen jälkeen opin, että Hänen lempeät armotekonsa ovat suurenmoisia.
Kun minun oli aika palvella lähetystyössä, tunsin halua siunata ihmisiä evankeliumilla naapurimaassa Ugandassa, mutta halusin myös opettaa ihmisiä Zimbabwessa, sen lähetyssaarnaajan kotimaassa, joka oli kastanut minut.
Rukoilin, mutta sydämessäni en nähnyt mitään keinoa palvella kahdessa maassa, jotka sijaitsevat kaukana toisistaan. Pian sain kutsuni Zimbabween, mutta viisumini viivästyi ollessani lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksessa Johannesburgissa Etelä-Afrikassa. Minut ohjattiin Ugandaan, jossa palvelin kahdeksan kuukautta ennen kuin sain viisumini Zimbabween.
”Herralla on salaperäiset tiensä”, ajattelin itsekseni.
Ensimmäinen alueeni Zimbabwessa oli Chikanga Mutare. Halusin löytää minut kastaneen lähetyssaarnaajan perheen, joten tutkin aluekirjaa toverini kanssa. Monet nimet vastasivat hänen sukunimeään. Me rukoilimme, teimme parhaamme mukaan päätöksen siitä, minne mennä, ja lähdimme liikkeelle.
Ensimmäiseltä ovelta, johon koputimme, löysimme lähetyssaarnaajani perheen. Ilomme oli välitön. Me itkimme ja halasimme kuin perhe. Selaillessani perheen valokuva-albumeja löysin kuvia perheestäni kastetilaisuudessamme.
”Tunsimme taivaan”
Palasin kotiin lähetystyöni jälkeen ja huomasin, etteivät perheemme olosuhteet olleet kohentuneet. Isäni oli yhä työtön. Kaksi serkkua kutsui minut asumaan luokseen Kiberaan – Nairobin rankimmalle alueelle. Siellä loin itselleni paikan, jota kutsua kodiksi.
Jengit hallitsivat Kiberassa, mutta pysyin poissa rikollisuuden riivaamilta alueilta. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, mutta serkkuni auttoivat suojelemisessani varmistaen, että muut tiesivät, että olin uskonnollinen ja että minua tuli kunnioittaa.
Ruoka slummeissa koostui vedestä ja suklaatahnasta, joista muodostui jonkinlainen donitsi. Päätin syödä iltaisin. Heräsin joka aamu nälkäisenä. Kirkossa tein parhaani hymyilläkseni ja ollakseni onnellinen, jotta jäsenet eivät saisi tietää nälästäni.
Tänä aikana palvelin vanhinten koorumin johtajana Langatan seurakunnassa ja opiskelin mahdollisuuksien mukaan. Sunnuntai-iltapäivisin lähdin seurakunnanjohtajan kanssa käymään jäsenten luona tietoisena siitä, että valkoiset paitamme tekivät meistä helppoja kohteita jengeille. Mutta tunsimme taivaan palvellessamme muita, ja serkkuni pitivät meistä huolta kävellessämme pölyisillä kaduilla.
Veli Omondi sanoo, että vaikeista ajoista huolimatta ”rukoiltuani tunsin saavani tukea enkä menettänyt toivoani. Se toivo palkittiin.”
Toivo palkittiin
Se oli vaikeaa aikaa, mutta rukoiltuani tunsin saavani tukea enkä menettänyt toivoani. Se toivo palkittiin.
Hieman myöhemmin pääsin työhaastatteluun. Kilpailin paikasta tusinaa muuta vastaan, jotka olivat pätevämpiä tutkintoineen ja kurssitodistuksineen. Mutta minä olin ollut lähetystyössä, ja minulla oli uskoa ja luottamusta siihen, että Herra siunaisi minua. Pidin rukouksen ja kävelin sitten arviointipaneelin eteen.
Haastatteluni lopussa tokaisin: ”Milloin aloitan?” Kaksi viikkoa myöhemmin olin toinen kahdesta palkatusta työntekijästä. Pian kunnostauduin huippumyyjänä, mikä avasi ovia etenemiselle, mukaan lukien erään toimitusjohtajan kutsu pestautua hänen suureen yritykseensä. Nykyään minulla on siunaus olla aviomies ja isä ja palvella Langatan seurakunnan piispana.
”Nykyään minulla on siunaus olla aviomies ja isä ja palvella piispana.”
Muistelen joulua 2009 ja sitä seuranneita kamppailuja ikimuistoisena opetuksena – aikana, jolloin kamppailuistamme tuli siunauksiamme ja Herra soi meille suuressa määrin lempeitä armotekoja uskomme vuoksi.