Yhdessä palvelemaan Chennaissa

Joulukuun 25. päivän iltana vuonna 2004 Chennain ensimmäisen seurakunnan jäsenet Intian itärannikolla nauttivat joulutapahtumasta. He eivät osanneet aavistaa, että seuraavana aamuna Sumatran rannikon edustalla Intian valtameressä tapahtuisi valtava maanjäristys. Järistyksen voima säteili yli valtameren työntäen korkealle kohoavia merivesiseinämiä kohti maata. Valtavat aallot syöksyivät kaupunkeihin ja kyliin Intiassa, Indonesiassa, Sri Lankassa, Malesiassa ja Thaimaassa tulvien kaduille ja hävittäen koteja ja muita rakennuksia. Tuntematon määrä ihmisiä oli kateissa tai kuollut.

Kun vanhin Alwyn Kilbert ja vanhin Revanth Nelaballe, Chennaissa palvelevat lähetyssaarnaajat, tulivat kirkkoon myöhemmin sinä aamuna, he aistivat, että jokin oli vialla. Poliisit olivat pystyttäneet rannalle esteitä pitääkseen katsojat loitolla ja partioivat alueella hevosten selässä. Rannalla ihmiset nostivat ruumiita vedestä. Lähetyssaarnaajat näkivät, että vesi ja hävitys olivat yltäneet rannalta lähes kilometrin verran sisämaahan.

Sinä iltana kirkko lähetti rekkalasteittain tarvikkeita yli 600 kilometrin päässä sijaitsevasta kaupungista, jotta pyhät voisivat jakaa niitä tarvitseville Chennaissa. Aamulla jäsenet ja lähetyssaarnaajat kokoontuivat Chennain ensimmäisen seurakunnan seurakuntakeskukseen auttamaan kaupungin kahden seurakunnan järjestämässä palveluprojektissa. Seuraavien kahden päivän ajan he kokosivat ja lajittelivat avustuspakkauksia, jotka sisälsivät vaatteita, vuodevaatteita, hygieniatarvikkeita ja ruokailuvälineitä.

Tsunamin iskusta lähtien myöhempien aikojen pyhät Intiassa olivat jakaneet kirkon hankkimia tuotteita siitä kärsineille. Lastattuaan kuorma-autoihin satoja hygieniapakkauksia ja muita tarvikkeita lähetyssaarnaajat ja muut matkustivat Bangaloren lähetyskentän johtajan Brent Bonhamin kanssa viemään ne Intian Punaisen Ristin asemalle.

Asemalla heitä tervehtinyt mies tunnisti heidän nimikylttinsä. ”Ai, te olette kirkosta”, hän sanoi. ”Mitä toitte?”

He vastasivat, että heillä oli lyhtyjä, hygieniapakkauksia ja useita tonneja vaatteita. Virkailija oli innoissaan lahjoituksista ja käski heitä ajamaan kuorma-autot sisälle rakennukseen.

Siellä oli ihmisiä tungeksimassa valtavien vaatepinojen ympärillä. Ihmiset eri uskontokunnista ja järjestöistä olivat myös tuomassa tarvikkeita, ja lähetyssaarnaajilta kului useita tunteja kuorma-autojen purkamiseen ja tavaroiden siirtämiseen sinne, missä niitä tarvittiin.

Kun vanhin Kilbert katseli eri ryhmiin kuuluvia ihmisiä, hän hämmästyi siitä, kuinka he kaikki työskentelivät yhdessä rakkaudesta lähimmäisiinsä. ”Hyviä ihmisiä on kaikkialla”, hän ajatteli.