2:3

Totuus pysyy

Vanhin D. Todd Christofferson

kahdentoista apostolin koorumista

Ilta vanhin D. Todd Christoffersonin seurassa

Puhe kirkon koululaitoksen uskonnonopettajille • 26. tammikuuta 2018 • Suolajärven tabernaakkeli

Kiitän taivaallista Isääni etuoikeudesta olla kanssanne tänä iltana. Olen kiitollinen vanhin Kim B. Clarkista ja veli Chad H. Webbistä. Ihailen kaikkia niitä, jotka on mainittu tänä iltana tai lueteltu painetussa ohjelmassa. Arvostan syvästi kirkon koululaitosta, seminaareja ja instituutteja. Tunnen syvää ihailua kaikkia kohtaan, jotka palvelevat – työtovereita, vapaaehtoisia, kaikkia, jotka antavat oman panoksensa. Uskon, että palvelutyö, jota teette, on äärimmäisen tärkeää ja arvokasta kirkon jäsenille, etenkin jokaiselle nousevalle sukupolvelle, ja olen kiitollinen teille.

Haluaisin puhua teille tänä iltana totuudesta. Kirkon koululaitos on omistautunut opettamaan ja tähdentämään totuutta – etenkin niitä keskeisiä perustotuuksia, jotka ovat iankaikkisen elämän perusta. Aina on ollut tärkeää paitsi opettaa totuutta myös puolustaa sitä, ja meidän aikanamme tuo tarve näyttää olevan voimistumassa.

Me kaikki muistamme Johanneksen evankeliumista keskustelun, jolloin Jeesus oli syytettynä Pilatuksen edessä ja julisti, että Hän oli tullut maailmaan todistamaan ”totuuden puolesta. Jokainen, joka on totuudesta”, Jeesus sanoi, ”kuulee minua.”¹ Pilatus, kuulostaen hyvin kyyniseltä, esitti vastakysymyksen: ”Mitä on totuus?”² Se oli ilmeisen retorinen kysymys. Hän ei ehkä uskonut, että totuutta on olemassa, tai elettyään poliittisen vehkeilyn maailmassa hän kenties epäili, ettei saisi koskaan selville, mikä on todella totta. Siitä huolimatta hänen kysymyksensä on hyvä ja sellainen, jota meidän tulee pohtia.

Suurenmoisessa esirukouksessaan viimeisellä aterialla Herra vahvisti, että Isän sana on totuus.³ Hän julisti, että Pyhän Hengen todistus on tosi ja että ”totuus pysyy aina ja ikuisesti”⁴. Sekä Isän että Pojan on julistettu olevan ”täynnä armoa ja totuutta”⁵. Ilmoituksessa profeetta Joseph Smithille Vapahtaja antoi kenties ytimekkäimmän mahdollisen määritelmän totuudesta: ”Totuus on tieto asioista sellaisina kuin ne ovat ja kuin ne ovat olleet ja kuin ne tulevat olemaan.”⁶

Vaikka tuo määritelmä on suoraviivainen, niin luonnollinen päätelmä on, että ilman jumalallista apua kuolevaisen ihmisen käsitys totuudesta ei voi olla kovin laaja. BYU:n emeritusprofessori Chauncey C. Riddle selitti sitä näin:

”Yhdelläkään kuolevaisella olennolla ei voi olla kuin pieni rahtunen siitä totuudesta, kuinka asiat ovat, kuinka ne ovat olleet ja kuinka ne tulevat olemaan. Ja koska ymmärryksemme perustuu asioiden välisiin suhteisiin, me kuolevaiset emme pysty käsittämään kokonaisuudessaan sitä [totuuden] rahtusta, jonka me tiedämme, koska se rahtunen saa täyden merkityksensä ainoastaan siten kuin se liitetään kaikkeen muuhun ja kaiken muun menneisyyteen, [nykyisyyteen] ja tulevaisuuteen.

Siksi totuus on asia, jonka voivat täysin käsittää vain jumalat – he, jotka ovat kaikkitietäviä ja jotka näkevät ja tietävät kaikki menneet, nykyiset ja tulevat.”⁷

Professori Riddle jatkaa huomauttamalla:

”Pelastaakseen ihmiskunnan tältä rajalliselta kyvyltä havaita totuus Isämme on antanut meille Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen. Vapahtajamme antaa kaikille tähän maailmaan syntyville ihmisille Kristuksen valon, jonka avulla he voivat erottaa hyvän pahasta. – – Jos ihminen ottaa vastaan Kristuksen valon ja rakastaa sitä sekä oppii käyttämään sitä jatkuvasti erottaessaan hyvän pahasta, hän on valmis ottamaan vastaan Pyhän Hengen todistuksen. – – Ihmisellä, jolla on [Pyhän Hengen lahja], on oikeus Pyhän Hengen jatkuvaan kumppanuuteen. Jokainen, jolla on tuo jatkuva kumppanuus, pääsee käsiksi kaikkeen totuuteen. ’Ja Pyhän Hengen voimalla te voitte tietää totuuden kaikesta’ [Moroni 10:5].’”⁸

Vapahtaja vahvisti tämän sanoessaan viimeisellä aterialla: ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden.”⁹ Joseph Smithille Hän lisäsi: ”Se, joka pitää [minun käskyni], saa totuutta ja valoa, kunnes hänet kirkastetaan totuudessa ja hän tietää kaiken.”¹⁰

Niinpä ensimmäinen asia, joka meidän tulee ymmärtää totuudesta, on, että tieto totuudesta mitenkään merkittävässä määrin edellyttää jumalallista apua joko Kristuksen valon kautta tai Pyhän Hengen avustuksella. Koska kuolevaiset kykymme ja mahdollisuutemme ovat rajalliset, niin ellemme saa avuksi ilmoitusta, emme yksinkertaisesti pysty saavuttamaan kokonaisvaltaista tietämystä asioista sellaisina kuin ne ovat olleet, ovat ja tulevat olemaan tai kuinka jokin asia liittyy siihen, miten kaikki muu on ollut, on tai tulee olemaan.

Siitä huolimatta Herra neuvoi profeetta Joseph Smithiä tutkimaan ja oppimaan ja perehtymään ”kaikkiin hyviin kirjoihin ja kieliin ja puhetapoihin ja kansoihin”¹¹. Ja Hän ulottaa tuon neuvon meille kaikille: ”Etsikää parhaista kirjoista viisauden sanoja [tai saattaisimme sanoa ’totuutta’]; etsikää oppia vieläpä tutkimalla sekä uskon kautta.”¹² Ja sitä meidän tulee tehdä uutterasti¹³, Hän sanoo. Meidän täytyy pyrkiä siihen parhaimpamme mukaan, ja tuohon parhaimpaamme sisältyy uskon osoittamista – aktiivisesti pyytämistä, etsimistä ja kolkuttamista, jotta meille avataan se totuus ja valo, joka tulee Jumalalta.¹⁴ Tämä on sitä syvällistä oppimista, kuten vanhin Kim Clark on sitä tänä iltana kuvannut.

Uskon, että suurin osa totuudesta – ellei kaikki – jonka pystymme löytämään, tulee jumalallisen avun kautta, käsitimmepä sitä tai emme. Kirjoittaessaan Kristuksen valosta eli Kristuksen Hengestä presidentti Boyd K. Packer huomautti:

”Kristuksen Henki voi valaista keksijää, tiedemiestä, maalaria, kuvanveistäjää, säveltäjää, esiintyjää, arkkitehtiä tai kirjailijaa tuottamaan suurenmoisia, jopa innoitettuja teoksia koko ihmiskunnan hyväksi ja siunaukseksi.

Tämä Henki voi innoittaa maanviljelijää pellollaan ja kalastajaa veneessään. Se voi innoittaa opettajaa luokassa ja lähetyssaarnaajaa hänen esittäessään keskustelua. Se voi innoittaa oppilasta, joka kuuntelee. Ja mikä valtavan tärkeää, se voi innoittaa miestä ja vaimoa sekä isää ja äitiä.”¹⁵

Kaikista ihmisistä juuri meidän tulee olla kyllin nöyriä ja realistisia myöntääksemme, ettei yksinomaan pelastus tule armosta ”kaiken sen jälkeen, mitä voimme tehdä”, vaan myös käsityksemme totuudesta tulee samalla tavoin armosta ”kaiken sen jälkeen, mitä voimme tehdä”¹⁶. ”Sillä Herran sana on totta, ja mikä tahansa, mikä on totta, on valoa, ja mikä tahansa, mikä on valoa, on Hengestä, nimittäin Jeesuksen Kristuksen Hengestä.”¹⁷

Siirryn nyt Vapahtajan julistukseen, että ”totuus pysyy aina ja ikuisesti”¹⁸. Opin ja liittojen luvussa 93 Herra julistaa: ”Kaikki totuus on riippumatonta siinä piirissä, mihin Jumala on sen asettanut, toimimaan vapaasti, samoin kuin myös kaikki äly; muuten ei ole mitään olemassaoloa.”¹⁹ Ymmärrän tämän tarkoittavan, että kaikki totuus, myös se totuus, joka hallitsee nykyistä elinpiiriämme, on olemassa muusta riippumattomana ja erillään. Siihen eivät vaikuta minun mieltymykseni eivätkä teidän mielipiteenne. Se pysyy riippumattomana kaikista pyrkimyksistä hallita tai muuttaa sitä. Sitä ei voi millään tavoin lobata eikä siihen voi vaikuttaa. Se on pysyvää todellisuutta.

Vapahtaja sanoi, että ilman tätä totuuden pysyvää todellisuutta ”ei ole mitään olemassaoloa”²⁰. Uskon, että juuri se Lehillä oli mielessä, kun hän opetti:

”Jos te sanotte, että ei ole olemassa lakia [lakia käytetään tässä totuuden synonyymina – totuuden, joka on ’riippumatonta siinä piirissä, mihin Jumala on sen asettanut’], teidän täytyy sanoa myös, että ei ole olemassa syntiä [synnin tarkoittaessa lain rikkomista]. Jos te sanotte, että ei ole olemassa syntiä, teidän täytyy sanoa myös, että ei ole olemassa vanhurskautta [vanhurskauden tarkoittaessa kuuliaisuutta laille, toisin sanoen ilman lakia eli totuutta ei ole mitään, mitä totella tai rikkoa]. Ja ellei ole vanhurskautta, ei ole myöskään onnea [onnen tarkoittaessa tulosta vanhurskaudesta]. Ja ellei ole vanhurskautta eikä onnea, ei ole myöskään rangaistusta eikä kurjuutta [rangaistuksen ja kurjuuden tarkoittaessa synnin seurauksia]. Ja ellei näitä ole, ei ole olemassa Jumalaa. Ja ellei ole olemassa Jumalaa, ei ole meitäkään, eikä maata, sillä mitään ei olisi voitu luoda, ei toimimaan eikä toiminnan kohteeksi; niinpä kaiken olisi täytynyt hävitä olemattomiin.”²¹

Näiden asioiden perusteella me siis tiedämme, että totuus on olemassa, että se edustaa pysyvää ja kumoamatonta todellisuutta, että totuuden määrä, jonka kuolevaiset voivat ilman apua havaita, on suhteellisen vähäinen, että me olemme riippuvaisia jumalallisen ilmoituksen avusta oppiaksemme ”totuuden kaikesta”²² ja että me ja Jumala olemme riippuvaisia totuudesta voidaksemme toimia ja luoda, sillä ”muuten ei ole mitään olemassaoloa”²³. Opimme muualta myös, että totuus ei ole ristiriidassa totuuden kanssa vaan että todellakin kaikki totuus voidaan ympäröidä yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi.

Mistä siis löydämme itsemme tämän päivän maailmassa pyrkiessämme opettamaan ja vahvistamaan totuutta, etenkin hengellistä totuutta?

Suuressa osassa maailmaa vallitsevaksi ajatustavaksi on tullut relativistinen ajattelu. Tarkoitan relativismilla näkemystä siitä, että eettiset tai moraaliset totuudet ovat suhteellisia, että ne riippuvat kunkin ihmisen asenteista ja tunteista ja että kukaan ei voi tuomita jonkun toisen ihmisen ”totuuden” oikeellisuutta. Kuulette näinä aikoina paljon puhetta ”minun totuudestani” tai ”hänen totuudestaan”. Tällaista ajattelua kuvaili kolumnisti David Brooks arvostellessaan kirjaa Lost in Transition [Hukassa muutoksessa], jonka on kirjoittanut Notre Damen yliopiston sosiologi Christian Smith kumppaneineen. Brooks kirjoittaa:

”Tyypillinen kanta, johon suurin osa [Smithin haastatelluista] palasi yhä uudelleen, on se, että moraalivalinnoissa on kyse pelkästään yksilöllisistä mieltymyksistä. ’Se on henkilökohtaista’, vastaajat tavallisesti sanoivat. ’Se riippuu yksilöstä. Mikä minä olen sanomaan?’

Hyläten sokean kunnioituksen auktoriteetteja kohtaan monet nuorista ovat päätyneet toiseen ääripäähän: ’Minä tekisin sitä, mistä arvelisin tulevani onnelliseksi, tai niin kuin minusta tuntuisi. Minulla ei ole mitään muuta keinoa tietää, mitä tehdä, kuin se, miltä minusta itsestäni tuntuu.’

Monet puhuivat innokkaasti moraaliin liittyvistä tuntemuksistaan mutta epäröivät yhdistää näitä tuntemuksia mihinkään laajempaan ajatteluun yhteisestä moraalisesta viitekehyksestä tai velvoitteesta. Yksi ilmaisikin asian näin: ’Tarkoitan, että jokin asia on oikein sen mukaan, miltä se minusta tuntuu. Mutta eri ihmisistä tuntuu erilaiselta, joten en voi puhua kenenkään muun puolesta siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.’”²⁴

Uskoisin teidän olevan samaa mieltä siitä, että moraalisen relativismin filosofia on saanut tukevan jalansijan meidän aikanamme. Arvioimatta jättämisestä on tullut lähes kiistämätön keskustelu- ja käyttäytymismalli. Mutta todellisuudessa me kaikki arvioimme sitä, mikä on oikein ja mikä väärin, emmekä vain omalla kohdallamme vaan myös ympärillämme olevien ihmisten ja yhteiskunnan kohdalla. Lait ja lakijärjestelmät, myös poliittiset järjestelmät, ilmentävät moraalisia arvoja ja miellettyjä totuuksia. Pluralistisessa yhteiskunnassa saatamme väitellä siitä, mitä arvoja laeissa ja säännöissä tulee suojella ja mikä on oikein tai väärin tai totta, mutta loppujen lopuksi missä tahansa asiassa jonkun näkemys tai jonkin ryhmän näkemys totuudesta voittaa ja alkaa sitoa jokaista.

Moraalinen relativismi ei kerta kaikkiaan toimi, jos yhteiskunnassa pitää olla järjestystä ja oikeudenmukaisuutta. Voiko murha olla väärin useimmissa tapauksissa mutta oikein joissakin? Onko varas oikeutettu pitämään varastamansa ja jatkamaan varastamista, koska hän uskoo, että ryöstely on hänen kohdallaan oikein, etenkin koska hän varttui huonoissa oloissa? Tai huomioiden asian, joka nykyään on saanut paljon uutistilaa, onko mies oikeutettu häiritsemään seksuaalisesti naista, koska se on yhdenmukainen hänen henkilökohtaisen käsityksensä kanssa siitä, mikä on oikein ja väärin?

”No”, joku saattaisi sanoa, ”sinä puhut asioista, joita pidetään yleisesti väärinä. Ihmisen olemassaoloon kuuluu joitakin itsestään selviä arvoja, jotka ovat perustana laeille murhaa, raiskausta, varkautta ja muita tekoja vastaan, jotka vahingoittavat ihmisiä tai estävät heidän oikeutettua onnentavoitteluaan. Ne ovat välttämättömiä ja yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, jotka kieltävät yksilöllisen oikeuden toimia päinvastoin. Moraalinen relativismi soveltuu siis muihin kuin näihin tunnustettuihin ihmisoikeuksiin, ja niissä muissa asioissa jokainen yksilö voi määritellä itse, mikä on oikein tai väärin.” Mutta tämäntyyppiseen järkeilyyn sisältyy ajatus siitä, että itse asiassa on olemassa moraalisia kiistattomia totuuksia, kutsuipa niitä sitten yleismaailmallisiksi ihmisoikeuksiksi tai joksikin muuksi. Ainakin jotkin totuudet ja moraaliset käsitteet ovat olemassa riippumatta henkilökohtaisista oikuista tai mieltymyksistä. Ainoa väittely koskeekin todellisuudessa sitä, mitä ne ovat ja kuinka laajalle ne ulottuvat. Se, mistä käytämme nimitystä moraalinen relativismi, onkin tosiasiassa jatkuvaa väittelyä suvaitsevaisuudesta: Mitä tekoja ja eroavuuksia tulee suvaita yhteiskunnassa ja ihmissuhteissa?

Meidän kutsumuksemme, ja se on entistäkin tähdellisempi tässä ympäristössä, on opettaa totuutta moraalisista käsitteistä: mitä ne ovat ja kuinka laajalle ne ulottuvat. Me arvostamme totuutta, jota saamme mistä tahansa aiheesta mistä tahansa lähteestä, mutta iankaikkinen totuus, etenkin silloin kun siihen sisältyvät elämän merkitys, tarkoitus ja tapa toimia, meidän täytyy saada Jumalalta. Moraalisen relativismin kannattajat eivät yleensä näe, että Jumalalla olisi mitään roolia tai merkitystä tässä keskustelussa, ja yleensä he epäilevät jopa Hänen olemassaoloaan. Heille olisi mitä hankalinta, jos Hän tosiaan on olemassa, ja vieläkin enemmän, jos Hän puhuu ihmiselle. Totuutta voi pitää suhteellisena vain, jos Jumalaa ei ole olemassa.

Pew Research -tutkimuslaitos raportoi äskettäin, että ensimmäisen kerran suurin osa amerikkalaisista (56 prosenttia) sanoo, ettei ihminen tarvitse uskonnollista näkemystä ollakseen hyvä ihminen. ”’Jumala ei ole hyvien arvojen ja moraalisuuden edellytys’, sanoi Greg Smith, Pew’n tutkimusten apulaisjohtaja kirjoittaessaan näistä tutkimustuloksista.”²⁵

Olen varma, että olemme yhtä mieltä siitä, että ateistit tai ne, joilla ei muutoin ole tunnustettua uskontoa tai uskonnollista näkemystä, voivat olla ja useimmiten ovatkin hyviä ja rehellisiä ihmisiä. Mutta emme ole yhtä mieltä siitä, että näin tapahtuu ilman Jumalaa. Kuten huomautin aiemmin, pitipä ihminen siitä tai ei, uskoipa hän sitä tai ei tai olipa hän edes tietoinen siitä tai ei, hänelle on annettu Kristuksen valo ja siksi hänellä on yleinen taju oikeasta ja väärästä, jota toisinaan sanomme omaksitunnoksi. Vapahtaja sanoi: ”Minä olen todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, joka tulee maailmaan.”²⁶ Luemme myös: ”Ja Henki antaa valon jokaiselle ihmiselle, joka tulee maailmaan; ja Henki valaisee kautta maailman jokaisen ihmisen, joka kuulee Hengen ääntä.”²⁷

Presidentti Boyd K. Packer opetti artikkelissa, jota lainasin aiemmin:

”Jokaisella miehellä, naisella ja lapsella, olipa hän mitä tahansa kansaa, uskoa tai väriä – jokaisella, riippumatta siitä, missä hän asuu tai mihin hän uskoo tai mitä hän tekee – on sisimmässään katoamaton Kristuksen valo. Tässä suhteessa kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi. Jokaisessa oleva Kristuksen valo on todistus siitä, ettei Jumala erottele ihmisiä (ks. OL 1:35). Hän kohtelee jokaista yhtäläisesti suodessaan Kristuksen valon.”²⁸

Lehillä oli mielessään tämä jokaisessa kuolevaisessa oleva Kristuksen valo, kun hän julisti: ”Ja ihmiset ovat saaneet kylliksi opetusta erottaakseen hyvän pahasta. – – Ja koska heidät lunastetaan lankeemuksesta, heistä on tullut ikuisesti vapaita, niin että he erottavat hyvän pahasta, toimimaan omasta puolestaan.”²⁹ Mormon kehotti: ”[Tutkikaa] uutterasti Kristuksen valossa, jotta voitte erottaa hyvän pahasta; ja jos te tartutte kaikkeen hyvään ettekä sitä tuomitse, te olette varmasti Kristuksen lapsia.”³⁰

Moraalinen relativismi tekee todellista vahinkoa, kun se heikentää omaatuntoa. Jos omantunnon olemassaolon tiedostaa ja sitä noudattaa, se johtaa yhä suurempaan valoon ja totuuteen. Mutta omantunnon paneminen syrjään tai tukahduttaminen johtaa selvästikin pois valosta ja totuudesta kohti kieltämistä, erhettä ja murhetta. Se, että on olevinaan aivan kuin ei olisi olemassa pysyvää, objektiivista totuutta, on vain yritys välttää vastuuta ja tilivelvollisuutta. Se ei ole tie onneen.

20 vuotta sitten J. Budziszewski, hallinnon ja filosofian professori Texasin yliopistossa Austinissa, kirjoitti katoliseen aikakausjulkaisuun First Things kiinnostavan artikkelin nimeltä ”The Revenge of Conscience” [Omantunnon kosto]. Hän sanoi omantunnon olevan osa luonnonlakia, ”lakia, joka on kirjoitettu jokaisen ihmisen sydämeen”. Me nimitämme sitä tietenkin Kristuksen valoksi. Joka tapauksessa hänen havaintonsa yrityksistä vaientaa omatunto ovat oivaltavia.

Hän kirjoitti, että ”tietämystämme ydinperiaatteista [kuten niistä, jotka ilmenevät kymmenessä käskyssä] me emme voi unohtaa. Ne ovat lakeja, joita me emme voi olla tietämättä.”³¹ Moraalinen relativismi kieltää tällaisten keskeisten periaatteiden olemassaolon, tai jos niitä on, se kieltää niiden olevan oikeita kaikille. Moraalinen relativismi väittää, ettemme oikeastaan tunne totuutta, mutta me etsimme sitä vilpittömästi ja teemme parhaamme yrittäen ikään kuin nähdä sumuisena iltana. Budziszewski julistaa: ”Me kyllä tiedämme paremmin. Me emme tee parastamme. – – Yleisesti ottaen me osaamme erottaa oikean väärästä, mutta toivomme, ettemme osaisi. Me vain uskottelemme etsivämme totuutta – jotta voimme tehdä väärin, suvaita vääryyttä tai tukahduttaa katumuksemme tehtyämme väärin aiemmin. – – Rappeutumisemme ei johdu moraalisesta tietämättömyydestä vaan moraalin tukahduttamisesta. Me saamme kyllä opastusta mutta ’kieltäydymme tunnustamasta asioiden oikeaa laitaa’. Meiltä ei puutu tietoa moraalista – me hylkäämme sen.”³²

Se, mitä Alma kuvaili pojalleen Koriantonille ”omantunnonvaivoiksi”³³, on todellista, ja Budziszewski esittää, että yritykset tukahduttaa omatunto tai lievittää katumusta ilman parannuksentekoa eivät loppujen lopuksi onnistu. Näemme sitä ihmisissä, jotka teeskentelevät, ettei ole väärin se, minkä he tietävät olevan väärin. He saattavat tietoisesti tehdä syntiä yhä uudelleen yrittäessään hukuttaa omantunnon äänen. Jotkut saattavat tavoitella jatkuvasti muuta ajateltavaa uppoutumalla sosiaaliseen mediaan, videopeleihin tai alituiseen musiikin kuuntelemiseen välttääkseen mahdollisen hiljaisen hetken, jolloin omatunto saattaisi puhua. Huomaamme sen selityksissä, joille ei näytä olevan loppua sen enempää lukumäärässä kuin luovuudessakaan. Budziszewski siteeraa seuraavaa: ”Sanon itselleni, että seksi [avioliiton ulkopuolella] käy päinsä, koska aion mennä naimisiin kumppanini kanssa, koska haluan kumppanini menevän naimisiin kanssani tai koska minun pitää saada selville, voisimmeko olla onnellisesti naimisissa – – [tai] ’emme tarvitse lupauksia, koska olemme rakastuneet’. Johtopäätös on tietenkin, että ne, jotka todella [haluavat tai] tarvitsevat lupauksia, rakastavat epäpuhtaasti.”³⁴

Sen lisäksi että ihmiset teeskentelevät, etsivät muuta ajateltavaa ja selittelevät, he saattavat yrittää saada muut osallistumaan syylliseen tekoon, koska haluavat oikeuttaa omat tekonsa. He ”eivät tee syntiä yksinään vaan värväävät muita”³⁵. Voisimme sanoa, että Saatana on mestarivärvääjä, sillä ”hän pyrkii siihen, että kaikki ihmiset olisivat yhtä kurjia kuin hän itse”³⁶. Ongelmallisimpia ovat ne, jotka väittävät, että ”yhteiskunnan täytyy muuttua niin, ettei se enää jatka kauheaa arvostelemista. Niinpä he muuttavat lakeja, soluttautuvat kouluihin ja luovat tungettelevaa sosiaalisen hyvinvoinnin byrokratiaa.”³⁷ Hyvinpä Jesaja varoittikin: ”Voi niitä, jotka sanovat pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi! Pimeyden he kääntävät valoksi ja valon pimeydeksi, karvaan makeaksi ja makean karvaaksi.”³⁸

Niinpä Budziszewski päätyykin sanomaan, että meidän pyrkimyksemme tukahduttaa omantunnon väkevät voimat ja järkeillä pois syyllisyys johtavat yhteiskunnan yhä syvemmälle moraalin kuiluun.³⁹ Haluaisin lisätä, että se on syynä vihaan, joka yhä lisääntyvässä määrin tulee esiin kaikissa keskusteluyrityksissä, jotka koskevat yhteiskunnallisia moraalikäsityksiä ja normeja.

Puhuessaan Nikodemokselle Jeesus sanoi:

”Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden.

Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi.

Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta.”⁴⁰

Yritykset tukahduttaa omatunto ovat paitsi hyödyttömiä niin myös jos ihmiset ymmärtäisivät asiat niiden todellisessa valossa, kukaan ei haluaisi koskaan edes yrittää sitä. Mainitsin alkupuolella, mitä Lehi opetti siitä, että yrittää välttää rangaistuksen ja kurjuuden kieltämällä synnin todellisuuden: ”Jos te sanotte, että ei ole olemassa lakia, [te sanotte] myös, että ei ole olemassa syntiä.”⁴¹ Jos voisimme poistaa lain eli totuuden, kuten omaatuntoa vastaan taistelevat yrittävät tehdä, me voisimme tosiaan päästä eroon syyllisyydestä eli rangaistuksesta eli kurjuudesta. Mutta muistakaa, kuten Lehi varoitti, että ilman lakia ei meidän olemassaoloomme liittyisi mitään myönteisiäkään puolia. Poistaisimme mahdollisuuden vanhurskauteen ja onneen. Poistaisimme luomisen ja olemassaolon. Selvästikin ajatus totuuden poistamisesta tai hävittämisestä on hölynpölyä, mutta on olemassa keino poistaa kurjuus samalla kun säilyttää mahdollisuuden onneen. Sitä kutsutaan Kristuksen opiksi eli evankeliumiksi – usko Kristukseen, parannus ja kaste sekä vedellä että Hengellä.⁴²

Meidän täytyy auttaa oppilaitamme Vapahtajan sanoin ”noudattamaan totuutta”⁴³ – eli hyväksymään varauksetta Kristuksen valo, joka heissä on, ja ottamaan vastaan lisää sitä valoa ja totuutta, jota tulee Pyhän Hengen kautta. Vastusteleminen, järkeileminen ja teeskenteleminen eivät toimi. Vain parannus ja kuuliaisuus totuudelle voivat tuoda sen ”aitouden”, jota monet kaipaavat. Vain parannus ja kuuliaisuus totuudelle voivat suojella onneamme ja vapauttamme sekä laajentaa niitä.

Varhain lakimiehen urallani näin läheltä, mitä murheellisia seurauksia koituu siitä, kun ei piittaa omastatunnosta. Olin Yhdysvalloissa Washington D.C:ssä toimivan piirituomarin John J. Sirican lainopillisena kirjurina. Watergatena tunnettu kansallinen skandaali sai alkunsa hieman ennen kuin kirjurinpestini alkoi, ja Watergateen liittyvät oikeuskäsittelyt veivät tuomari Sirican ajan ja siten myös minun aikani lähestulkoon kokonaan seuraavat kaksi ja puoli vuotta. Yksityiskohtia kertaamatta sanon vain, että vuonna 1972 presidentti Richard Nixonin uudelleenvalintakampanjassa eli presidentin uudelleenvalintaa ajaneessa komiteassa toimivat työntekijät tekivät murtoja ja käyttivät salakuuntelua yrittäessään varastaa tietoja demokraattien kansalliselta komitealta. Tehtiin pidätyksiä, ja lähes välittömästi alkoi pyrkimys salata kaikki yhteydet näistä laittomista toimista presidentti Nixonin kampanjaan ja Valkoisen talon virkailijoihin. Tämä peittely oli oikeuden rikollista estämistä, ja se laajeni ulottuen myös presidentti Nixoniin.

Minusta näytti siltä, että seuraavien kahden vuoden varrella ennen Nixonin eroa oli monta hetkeä, jolloin hän – jos hänen omatuntonsa olisi herännyt – olisi voinut pysäyttää kaiken ja sanoa: ”Tämä ei ole oikein, me emme jatka, käyköön miten käy”, ja hän olisi saattanut hyvinkin selviytyä poliittisesta häpeästä ja väistämättömästä kritiikistä ja palvella kautensa loppuun. Mutta hän ei koskaan käskenyt lopettaa. Sen sijaan hän joutui itse yhä syvemmälle peittelyyn ja vehkeilyyn. Minulle synkin hetki oli, kun tuomari Sirica ja minä kuuntelimme äänitteen keskustelusta, joka käytiin 21. maaliskuuta 1973 presidentin ja Valkoisen talon lainopillisen neuvonantajan John Deanin välillä presidentin virkahuoneessa.

Dean oli hoitanut peittelyä Valkoisessa talossa ja hänestä tuntui, että tilanne alkoi hajota käsiin. Hän oli tullut nyt pyytämään ohjeita Nixonilta. Tässä äänitetyssä keskustelussa Dean selitti, mitä oli tehty usean edeltävän kuukauden kuluessa, kuten järjestetty rahaa toimitettavaksi niiden perheille, jotka olivat myöntäneet syyllistyneensä Watergate-murtoon. Rahan tarkoituksena oli ostaa heidän vaikenemisensa, etteivät he paljastaisi presidentin uudelleenvalintaa ajaneessa komiteassa niitä ylempiä virkailijoita, jotka olivat suunnitelleet ja määränneet murron, mutta nyt he uhkasivat puhua, koska heidän perheilleen luvattua rahaa ei kuulunut tai sitä ei ollut niin paljon kuin heidän mielestään heille oli luvattu.

Tuomari Sirica ja minä järkytyimme kuullessamme Nixonin kysyvän rauhallisesti: ”Kuinka paljon rahaa siihen tarvittaisiin?” Äänensävynsä perusteella Dean itsekin vaikutti yllättyneeltä tästä vastauksesta, ja tuntui, että hän veti summan hihasta vastatessaan: ”Miljoona dollaria.” Nixon sanoi, ettei sellaisen rahamäärän hankkiminen olisi ongelma, mutta hän oli huolissaan siitä, kuinka se voitaisiin jakaa niin, ettei sitä jäljitettäisi. Tuomarin ja minun oli vaikea uskoa – me emme halunneet uskoa – kuulemaamme, ja hän antoi minulle lapun, jossa ehdotettiin, että kelaisimme nauhan alkuun ja kuuntelisimme sen uudelleen. Kuuntelimme keskustelun ja sitten, sanomatta paljoakaan toisillemme, panimme nauhan pois ja lähdimme aikaisin kotiin. Vielä nytkin muistan sen pettymyksen ja surun tunteen. Tämä tapahtui joitakin kuukausia ennen Nixonin eroa, mutta me tiesimme silloin, että presidenttiä vastaan nostettaisiin syyte, ellei hän eroaisi sitä ennen.

Mietin silloin ja olen miettinyt sen jälkeen, miksi Nixon salli tämän skandaalin kasvaa ja pahentua. Olen yhä yllättynyt siitä, että ajan kuluessa hänen omatuntonsa saattoi turtua niin, etteivät edes Watergateen murtautuneiden yritykset kiristää Yhdysvaltain presidenttiä herättäneet hänessä minkäänlaista tuohtumusta. Se elämänopetus, jonka sain tästä kokemuksesta, on, että toivoni välttää samanlaisen katastrofin mahdollisuus omassa elämässäni perustuu siihen, etten koskaan tee poikkeusta – että aina ja poikkeuksetta teen niin kuin omatuntoni käskee. Jos siirtää nuhteettomuuden syrjään – vaikkakin näennäisen pienissä teoissa näennäisen pienissä asioissa – joutuu vaaraan menettää lopulta kokonaan omantuntonsa avun ja suojan. Olen varma, että jotkut ”ovat päässeet pälkähästä” siinä mielessä, että he ovat toimineet epärehellisesti tai laittomasti liikeasioissa tai ammatissaan tai poliittisessa elämässä eikä heitä ole koskaan asetettu edesvastuuseen (ainakaan tässä elämässä). Mutta heikko omatunto ja aivan varmasti turtunut omatunto avaa oven ”watergateille” – olivatpa ne suuria tai pieniä, koskivatpa ne ihmisryhmiä tai yksilöitä – katastrofeille, jotka voivat vahingoittaa ja tuhota sekä syyllisiä että viattomia.

Johannes kirjoittaa Vapahtajan voimallisen lupauksen ”niille juutalaisille, jotka – – uskoivat häneen – –: ’Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.”⁴⁴ Totuuden tunteminen ja sen noudattaminen todella tekee mitä varmimmin meistä vapaita – ensin vapaita tietämättömyyden ja synnin orjuudesta⁴⁵ ja sitten vapaita tavoittelemaan jokaista hyvää asiaa, kunnes otamme vastaan Isän valtakunnan ja kaiken, mitä Hän voi antaa⁴⁶. Koska tiedämme, että Jeesus itse on ”tie, totuus ja elämä”⁴⁷, niin ehkäpä meidät vapaiksi tekevän totuuden tärkein merkitys on se, että armossaan Hän vapauttaa meidät kuolemasta ja helvetistä⁴⁸.

Herra on julistanut: ”Valo ja totuus hylkäävät Paholaisen [lopettaen synnin orjuuden]. – – [Mutta] tuo Paha tulee ja ottaa pois valon ja totuuden tottelemattomuuden kautta ihmislapsilta ja heidän isiensä perimätiedon tähden.”⁴⁹

Meillä on Mormonin kirjassa syvällinen esimerkki pahasta, joka ottaa pois valon ja totuuden väärien perimätietojen ja tottelemattomuuden kautta. Noin puolitoista vuosisataa ennen Kristuksen tulemista lamanilaisista sanottiin, että väärät perimätiedot rasittivat heitä eivätkä he ”tienneet mitään Herrasta”⁵⁰. Vasta kun Moosian pojat ryhtyivät merkittävään lähetystyötehtäväänsä, silloin huomattava määrä lamanilaisia sai kuulla pelastussuunnitelmasta ja tietää totuuden.⁵¹

Kuningas Lamonin valtasi ilo – ilo siitä, että hän pääsi pois valheellisuuden pimeydestä totuuden suurenmoiseen valoon. ”Ja se valo, joka valaisi hänen mielensä ja joka oli Jumalan kirkkauden valo – –, oli valanut hänen sieluunsa sellaisen ilon, pimeyden pilven hälvettyä – ja että iankaikkisen elämän valo oli syttynyt hänen sielussaan, niin, – – tämä oli voittanut hänen luonnollisen ruumiinsa ja hänet oli viety pois Jumalassa.”⁵²

Oikeastaan on vain kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on tavoitella totuutta ottamalla varteen Kristuksen sanat: ”Se, joka pitää hänen käskynsä, saa totuutta ja valoa, kunnes hänet kirkastetaan totuudessa ja hän tietää kaiken.”⁵³ Toinen on antaa vastustajan pettää ja sitten kokeilla mahdotonta – etsiä onnea hänen valheistaan. Elämässä täällä tai tämän jälkeen ei voi onnistua siten, ettei piittaa totuuden todellisuudesta, mutta jotkut, itse asiassa monet ihmiset, yrittävät sitä – se vain näyttää niin paljon helpommalta kuin parannuksen tekeminen. Mutta ainoastaan parannus ja kuuliaisuus Jumalan totuudelle vapauttavat meidät kuvitteellisesta maailmasta, joka tulee sortumaan, ”ja sen sortuminen on oleva suuri”⁵⁴.

Nämä ovat ne ydintotuudet, olemassaolomme keskeiset tosiasiat, joita meidän täytyy opettaa ja opettaa uudelleen puhtaan vakaumuksen turvin ja kaikella sillä voimalla, jota Jumala antaa meille:⁵⁵

Jumala, taivaallinen Isämme, elää, ja Hän on ainoa todellinen ja elävä Jumala.
Jeesus Kristus on Jumalan ainosyntyinen Poika.
Jeesus Kristus tuli maan päälle lunastamaan kansansa, ja Hän kärsi ja kuoli sovittaakseen kansansa synnit.
Hän nousi jälleen kuolleista toteuttaen ylösnousemuksen.
Kaikki seisovat Hänen edessään tuomittavina viimeisenä päivänä, tuomiopäivänä, tekojensa mukaan.

Me rakastamme näitä totuuksia ja elämme niiden mukaan. Todistan vakaasti, että ne ovat totuus. Rukoilen, että me aktiivisesti ja innokkaasti etsimme totuutta, opetamme sitä ja elämme sen mukaan. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.