Joulu on rakkautta
Presidentti Thomas S. Monson
Veljet ja sisaret, kuinka kaunis näky te olettekaan. Minulle on etuoikeus vuosittain aloittaa joulunaikani teidän kanssanne tässä ensimmäisen presidenttikunnan jouluhartaudessa. Ilmaisen rakkauteni teille kaikille, olettepa läsnä täällä tässä rakennuksessa tai kuuntelettepa tätä tilaisuutta muilla tavoin.
Joulunaika sekä sen erityinen merkitys ja kauneus saa silmän usein kostumaan, innoittaa uudistamaan sitoumuksemme Jumalaa kohtaan ja antaa – kauniin Calvary-nimisen laulun sanoja lainatakseni – ”levon väsyneelle ja rauhan sielulle”.
On kuitenkin helppo hukkua joulunaluskiireisiin ja kenties menettää elämästämme juuri se henki, jonka yritämme saavuttaa. Liiallinen tekeminen on monille meistä tähän aikaan vuodesta erityisen tavallista. Syynä tähän saattaa olla se, että on liian monia joulutilaisuuksia, joihin pitää osallistua, liian paljon syötävää, käytetään liikaa rahaa, on liikaa odotuksia ja liikaa jännitteitä. Pyrkimyksemme joulunaikaan johtavat usein siihen, että tunnemme itsemme rasittuneiksi, tyhjiin puristetuiksi ja loppuun ajetuiksi aikana, jolloin meidän pitäisi tuntea Vapahtajamme syntymäjuhlan viettämisen yksinkertaista iloa.
Joulun todellinen ilo ei löydy kiirehtimällä ja touhottamalla, jotta saisi enemmän aikaan, eikä se löydy lahjoja ostamalla. Löydämme todellista iloa, kun keskitymme joulunvietossamme Vapahtajaan. Voimme säilyttää Hänet ajatuksissamme ja elämässämme, kun teemme sitä työtä, jota Hän haluaisi meidän tekevän täällä maan päällä. Noudattakaamme erityisesti tänä aikana Hänen esimerkkiään, kun rakastamme ja palvelemme lähimmäisiämme.
Yhteiskuntamme jäseniä, jotka kaipaavat kovasti rakkauden ilmaisuja, on niiden joukossa, jotka ovat käymässä iäkkäämmiksi, ja eritoten silloin, kun he kärsivät yksinäisyydestä. Hiipuvien toiveiden ja haihtuneiden unelmien kylmät tuulet puhaltavat iäkkäiden keskuudessa ja niiden keskuudessa, jotka ovat kulkemassa elämän vuoren rinnettä alaspäin.
Vanhin Richard L. Evans kirjoitti joitakin vuosia sitten näin: ”Se, mitä he tarvitsevat vanhuutensa yksinäisyydessä, on ainakin osittain sitä, mitä me tarvitsimme nuoruutemme epävarmoina vuosina: tunteen siitä, että he kuuluvat johonkin, varmuuden siitä, että heitä tarvitaan, ja rakastavien sydänten ja käsien lempeää palvelua – ei pelkästään velvollisuudentuntoista muodollisuutta, ei pelkästään huonetta jossakin rakennuksessa, vaan tilan jonkun sydämessä ja elämässä. – –
Me emme voi tuoda heitä takaisin nuoruuden aamuhetkiin. Mutta me voimme auttaa heitä elämään sellaisen auringonlaskun lämmössä, jota kaunistaa entisestään meidän huomaavaisuutemme, meidän huolenpitomme ja meidän aktiivinen ja vilpitön rakkautemme.”1
Veljeni ja sisareni, todellinen rakkaus on Vapahtajan rakkauden heijastumaa. Kunkin vuoden joulukuussa me kutsumme sitä joulun hengeksi. Sen voi kuulla. Sen voi nähdä. Sen voi tuntea.
Hiljattain muistelin erästä kokemusta lapsuudestani – kokemusta, jonka olen kertonut kerran tai parikin kertaa. Olin vasta 11-vuotias. Alkeisyhdistyksemme johtaja Melissa oli iäkäs ja lempeä harmaahiuksinen nainen. Eräänä päivänä Alkeisyhdistyksessä Melissa pyysi minua jäämään juttelemaan kanssaan. Me istuimme kaksin muutoin tyhjässä kappelissa. Hän pani kätensä hartioilleni ja alkoi itkeä. Minä kysyin häneltä yllättyneenä, miksi hän itki.
Hän vastasi: ”En näytä saavan polunraivaajapoikia olemaan kunnioittavia Alkeisyhdistyksen alkuohjelman aikana. Haluaisitko sinä auttaa minua, Tommy?”
Lupasin Melissalle, että auttaisin. Minun ihmeekseni – mutta ei Melissan – kunnioitusongelmat loppuivat siinä Alkeisyhdistyksessä. Hän oli mennyt ongelman ytimeen – se olin minä. Ratkaisuna oli rakkaus.
Vuodet kuluivat. Ihmeellinen Melissa asui nyt yli 90-vuotiaana vanhainkodissa Salt Lake Cityn luoteisosassa. Joulun alla päätin käydä katsomassa rakasta Alkeisyhdistyksen johtajaani. Auton radiosta kuului ”Kuule, laulu enkelten kertoo: syntyi Kuningas!”2 Ajattelin tietäjien käyntiä monia vuosia sitten. He toivat lahjoina kultaa, suitsuketta ja mirhaa. Minä toin vain rakkauden lahjan ja halun kiittää.
Löysin Melissan ruokailuhuoneesta. Hän tuijotti lautaseensa käännellen ruokaa haarukalla, jota hän piti ikääntyneessä kädessään. Hän ei syönyt palaakaan. Puhuessani hänelle sain vastaukseksi ystävällisen mutta tyhjän katseen. Otin haarukan käteeni ja aloin syöttää Melissaa puhellen koko ajan siitä, kuinka hän oli palvellut poikia ja tyttöjä Alkeisyhdistyksessä. En nähnyt pienintäkään tuntemisen pilkahdusta, saatikaan, että hän olisi puhunut. Kaksi muuta vanhainkodin asukasta tuijotti minua kummissaan. Viimein toinen heistä sanoi: ”Älä hänelle puhu. Ei hän tunne ketään, ei edes omia sukulaisiaan. Hän ei ole sanonut sanaakaan koko sinä aikana, jonka hän on ollut täällä.”
Lounas päättyi. Yksipuolinen keskusteluni loppui. Nousin lähteäkseni. Tartuin hänen hentoon käteensä, katsoin hänen ryppyisiä mutta kauniita kasvojaan ja sanoin: ”Jumala siunatkoon sinua, Melissa. Hyvää joulua.” Aivan yllättäen hän sanoi: ”Minä tunnen sinut. Sinä olet Tommy Monson, minun alkeisyhdistyspoikani. Kuinka rakastankaan sinua.” Hän painoi käteni huulilleen ja antoi sille suloisen rakkauden suudelman. Kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin ja kastelivat meidän yhteen liitetyt kätemme. Nuo kädet olivat sinä päivänä taivaan pyhittämät ja Jumalan kaunistamat. Tosiaankin – kuului laulu enkelten. Mestarin sanat tuntuivat saavan henkilökohtaisen merkityksen, jota en ollut koskaan ennen täysin tuntenut: ”Nainen, tämä on poikasi!” Ja opetuslapselleen: ”Tämä on äitisi!”3
Nämä sanat tuntuivat kaikuvan Betlehemistä:
Niin hiljaa meille antoi
Hän lahjan ihmeisen,
Ja sydämeen toi avoimeen
Taivaisen rakkauden.
Ei saapumista Herran
Voi ehkä kuullakaan,
Vaan vieläkin Hän sieluihin
Käy usein asumaan.4
Presidentti David O. McKay on sanonut: ”Todellinen onni tulee vain siten, että ilahduttaa muita. – – Joulun [henki] – – saa sydämemme hehkumaan veljellisestä rakkaudesta ja ystävyydestä sekä innoittaa meitä ystävällisiin palveluksiin. Se on Jeesuksen Kristuksen palautetun evankeliumin henki.”5
Meillä kenelläkään ei ole parempaa aikaa kuin nyt, juuri tänä joulun aikana, omistautua jälleen Jeesuksen Kristuksen opettamille periaatteille. Nyt on aika rakastaa Herraa Jumalaamme koko sydämestämme – ja lähimmäisiämme niin kuin itseämme. Meidän on hyvä muistaa, että se, joka antaa rahaa, antaa paljon, se, joka antaa aikaa, antaa enemmän, mutta se, joka antaa itsestään, antaa kaiken.
Tuokaamme jouluun sen todellinen merkitys. Se ei ole vain hopeakoristeita ja koristenauhoja, paitsi jos olemme tehneet siitä sellaisen omassa elämässämme. Joulun henki on antamista ilman ajatusta vastalahjasta. Se on onnellisuutta, koska näemme ilon muissa. Se on itsensä unohtamista ja ajan antamista muille. Se on merkityksettömän hylkäämistä ja todellisten arvojen painottamista. Se on rauhaa, koska olemme löytäneet rauhan Vapahtajan opetuksista. Se on aikaa, jolloin ymmärrämme mitä syvimmin, että mitä enemmän rakkautta me annamme, sitä enemmän sitä on jäljellä muille.
Kodeissa joulu jälleen on,
kirkoissa, kaupoissa.
Tuntea joulun aidon voi
vain ihmisrinnassa.
Kun joulunaika kietoo ympärillemme kaiken loistonsa, etsikäämme tietäjien lailla erityistä kirkasta tähteä johdattamaan meitä kohti jouluista mahdollisuuttamme lähimmäistemme palveluksessa. Tehkäämme kaikki hengessä matka Betlehemiin ottaen mukaamme lempeän, rakastavan sydämen lahjanamme Vapahtajalle. Ja olkoon meillä jokaisella ilontäyteinen joulu. Jeesuksen Kristuksen pyhässä ja siunatussa nimessä. Aamen.