Kirjasto
Älä pelkää, vaan usko


Älä pelkää, vaan usko

Ilta vanhin JeffreyR. Hollandin seurassa Puhe kirkon koululaitoksen uskonnonopettajille • 6. helmikuuta 2015 • Suolajärven tabernaakkeli

Rakkaat työtoverini kirkon koululaitoksessa, kiitos teille tästä etuoikeudesta olla kanssanne. Kuten esittelyssä kerrottiin, tämä tuntuu minusta siltä, kuin tulisin kotiin. ”Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa”1 minä aloitin kirkon koululaitoksessa uran, jonka luulin olevan elinikäinen. Mutta joku on sanonut: ”Jos haluat saada taivaallisen Isän nauramaan, kerro Hänelle suunnitelmasi.” Minun suunnitelmani – ja ainoa ammattia koskeva suunnitelma, joka minulla on koskaan ollut – oli se, että olisin kirkon koululaitoksen opettaja, etten koskaan hievahtaisi uskonnonluokasta ja että kuolisin liitu kädessäni. Voin ilokseni sanoa, että sain olla muutaman vuoden luokkahuoneessa, mutta johtavat veljet estivät lisävahingot hakemalla minut pois sieltä. Joka tapauksessa haluan teidän tietävän, että tunnen yhä olevani yksi teistä, olen hyvin ylpeä siitä, mitä teette kirkon nuorten ja nuorten aikuisten hyväksi, ja olen hyvin kiitollinen siunauksista, joita Pat ja minä saimme ollessamme kanssanne kirkon koululaitoksessa – ja käsitän, että puhun tänä iltana Salt Lake Cityn tabernaakkelia paljon suuremmalle yleisölle, maailmanlaajuiselle kuulijakunnalle. Millaiseksi tämä koululaitos onkaan kasvanut! Pat ja minä tulemme aina tuntemaan, että olemme ”teidän kanssanne” – rinta rinnan vierellänne – tässä kaikkein suurimmassa työssä.

Siinä hengessä saanen käyttää hetken kiittääkseni kasvavaa määrää teitä, jotka olette ottaneet vastaan tehtävän palvella kirkon koululaitoksessa monin tavoin ja monissa paikoin maailmaa. Opettajia, valvojia, hallinnollisia apulaisia ja kaikenlaisia taustajoukkoja on nyt siunauksena seminaareissamme, instituuteissamme, kirkon kouluissa ja korkeakouluissa. Ehkäpä suurimman kunnioituksemme ja arvostuksemme tuossa laajassa joukossa ansaitsevat aamuseminaarin opettajat. Rakkaat ystävät, teille on varattuna valtaistuin taivaassa! Vuosi toisensa jälkeen (muutamien teidän kohdallanne vuosikymmen toisensa jälkeen!) te valmistaudutte koko illan, asetatte herätyskellon soimaan aamuksi, voihkaisette sen soidessa ja sitten joko ajatte pimeässä jonnekin tai otatte olohuoneessanne vastaan pyjama-asuisen, kampaamattoman, unenpöpperöisen oppilasjoukon. Miten pyhää työtä te teettekään ja millaisen uskon kilven te ja edeltäjänne olettekaan antaneet nyt jo yli puolen vuosisadan ajan aamuseminaarin oppilaille. Älkääkä koskaan väheksykö sitä, mitä nuo oppilaat antamastaan vaikutelmasta huolimatta kuulevat ja tuntevat. Siunattuja olette te ja he yhdestä merkittävän omistautumisen osoituksesta tässä kirkossa – ohjelmasta, joka tekee aina vaikutuksen muihin uskontokuntiin kuuluviin johtajiin ja vanhempiin, jotka tietävät aamuseminaarista. Mutta minä eksyn aiheesta. Kiitän kaikkia teitä, missä sitten olettekin, mitä teettekin – palkattuja tai vapaaehtoisia, toisen asteen opetuksessa tai korkeakouluissa ja aina perusopetuksen luokkiin asti siellä, missä meillä yhä on muutamia.

Suokaa minun vielä esittää yksi erittäin tärkeä kiitollisuudenosoitus. Lausun erityiset kiitokset puolisoille, jotka ovat tänä iltana kanssamme tässä tilaisuudessa eri puolilla maailmaa. Ilman heitä kirkon koululaitos ei voisi menestyä. Sisar Holland on sairastanut hyvin vakavan sairauden ja on yhä toipumassa, joten hän ei voi olla kanssamme tänä iltana, mutta ehkäpä siksi on sitäkin sopivampaa lausua kiitokseni hänelle ja kaikille muille puolisoille tässä koululaitoksessa. Tiedän, että on vähän kliseistä sanoa: ”En tiedä, missä olisin tänä iltana ilman häntä”, mutta joka tapauksessa se on ehdottoman totta niiden yli 50 vuoden jälkeen, joiden aikana hän on ohjannut ja rakastanut minua sekä vaikuttanut väsymättä minuun ja niihin ratkaiseviin päätöksiin, joita olemme tehneet yhdessä, kuten päätökseen opettaa kirkon koululaitoksessa. Sanon hänestä sen, mitä Mark Twain pani Aadaminsa sanomaan Eevasta: ”Missä hän onkin, siellä on paratiisi.”2

Niinpä vaimot – ja aviomiehet, kun kyse on teistä – kiitos omistautumisestanne, uhrautumisestanne, esimerkistänne ja uskostanne. Aviomiehet – ja vaimot, kun kyse on teistä – älkää odottako, kunnes olette 74-vuotiaita ja puhumassa kirkon koululaitoksen henkilökunnalle, kiittääksenne rakkaintanne siitä, että hän on tehnyt sellaisen siunatun elämän mahdolliseksi. Olkaa hyviä toisillenne, olkaa onnellisia yhdessä ja olkaa kiitollisia sellaisesta palkitsevasta tavasta ansaita elanto.

Kun tämä tämäniltainen tehtävä lähestyi, pyysin vanhin Paul Johnsonia ja veli Chad Webbiä pyytämään muutamaa teistä lähettämään kysymyksiä tai esittämään huolenaiheita, jotta saisin tietää, mitä mielessänne liikkuu. Kun niitä tuli, yllätyin huomatessani, kuinka usein mainittiin pelko, huoli tai levottomuus – enimmäkseen oppilaiden pelot ja huolet mutta toisinaan niissä ilmaistiin tavalla tai toisella myös teidän levottomuutenne. Niinpä tämän illan eräänlaisena teemana olen järjestänyt ajatukseni erään tapauksen ympärille nuoren Gordon B. Hinckleyn elämässä. Te kaikki muistatte sen. Olette luultavasti kertoneet siitä oppilaillenne.

Kun nuori vanhin Hinckley tuli lähetystyöikään 1930-luvun lamakauden syövereissä, maailmassa oli talouskriisi, työttömyys riehui järkyttävässä 35 prosentissa ja palvelemaan lähti vain vähän lähetyssaarnaajia. Nuori Gordon, joka oli suorittanut kandidaatin tutkinnon, halusi kiihkeästi päästä jatkamaan maisteriopintoihin ja sitten jotenkin keksiä keinon ansaita elanto. Hänen äitinsä oli hiljattain kuollut, hänen isänsä oli yksin kohtaamassa tuon ajan taloudelliset paineet.

Näiden huolten keskellä Gordon sai lähetystyökutsun Englantiin, joka oli siihen aikaan kallein lähetyskenttä maailmassa, eikä silloin ollut mitään tasamaksuohjelmaa kuten nykyään. Kun hän valmistautui lähtemään ja häntä vaivasivat kaikki nämä tunteet ja näistä syistä johtuvat mahdolliset ongelmat, hänen rakas isänsä Bryant S. Hinckley ojensi hänelle lempeästi kortin, johon oli kirjoitettu vain neljä sanaa. Siinä sanottiin: ”Älä pelkää, vaan usko.”3

En vieläkään ole varma, miksi tuo parikymmentä vuotta sitten kerrottu pieni tarina on vaikuttanut minuun niin paljon, mutta se on. Tuon kohdassa Mark. 5:36 olevan ytimekkään neuvon perusteella minä siis pyydän, että te ja oppilaanne ette pelkäisi vaan uskoisitte.4 Ehdottomalla luottamuksella Jumalaan pyydän teitä kokoamaan täyden luottamuksen itseenne ja rakentamaan täyden luottamuksen oppilaisiinne opettamalla vakuuttavasti ja myönteisesti, että Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on varmin, turvallisin, luotettavin ja palkitsevin totuus maan päällä ja taivaassa ajassa ja iankaikkisuudessa. Pyydän teitä opettamaan, ettei mikään – ei mikään, ei kukaan, ei mikään vaikutus – estä tätä kirkkoa täyttämästä tehtäväänsä ja toteuttamasta kohtaloaan, joka on asetettu ennen maailman perustamista. Meidän on tuo voittamaton, järkähtämätön, tuhoutumaton evankeliumin täyteyden taloudenhoitokausi. Nuortemme ei tarvitse olla peloissaan eikä epävarmoja itsensä tai tulevaisuutensa suhteen. Sen sijaan heidän pitää uskoa ja ryhtyä käyttämään parhaiten hyödykseen tämä merkittävä aika, jota elämme.

Se Danielin näkemä vuoresta käden koskematta irronnut kivi, joka lähti vierimään metsikössä New Yorkin osavaltion pohjoisosassa kaksi vuosisataa sitten, jatkaa vierimistään eteenpäin hidastumatta ja kiistatta.5 Tuo pyhien kirjoitusten valtakunta tulee olemaan voittoisa, ja se tulee pysymään. Toisin kuin millään muulla aikakaudella ennen meitä, tällä taloudenhoitokaudella ei koeta koko kirkkoa koskevaa luopumusta, ei nähdä pappeuden avainten katoamista eikä kärsitä kaikkivaltiaan Jumalan äänen antamien ilmoitusten lakkaamisesta. Yksilöitä luopuu, he saattavat ummistaa korvansa taivaalle, mutta koskaan ei enää tapahdu sitä, että taloudenhoitokauden kaikki ihmiset tekisivät niin. Miten turvallinen ajatus se onkaan! Millaista aikaa tämä onkaan elää! Millainen keino poistaa pelko ja lannistuminen.

Ei ihme, että profeetta Joseph opetti, että kaikki profeetat, papit ja kuninkaat jokaisella aikakaudella ”iloisen odotuksen vallassa – – ovat odottaneet aikaa, jota me elämme, ja taivaallisen, riemullisen odotuksen sytyttäminä – – ovat laulaneet ja kirjoittaneet ja profetoineet tästä meidän ajastamme. Me olemme se otollinen kansa, jonka Jumala on valinnut tuomaan esiin myöhempien aikojen kirkkauden.”6

Rakastan tuota julistusta, jonka jokainen kirkon koululaitoksen opettaja tässä kuulijakunnassa tuntee. Olette luultavasti lainanneet sitä omille oppilaillenne. Toivon niin. Se ”sytyttää” minussa ”taivaallisen, riemullisen odotuksen”. Minut tekee nöyräksi myös se, että Jumala on katsonut meidän taloudenhoitokautemme otolliseksi. Meidän tehtävänämme on tuoda esiin se ”myöhempien aikojen kirkkaus”7, josta puhutaan. Meidän harteillemme on laskettu todella paljon, mutta siitä tulee loistava ja menestyvä kokemus. Jos joku oppilaistanne on levoton tai jos te olette levottomia, jokainen teistä vakuuttukoon siitä, että voitto tässä viimeisessä kilpailussa on jo julistettu. Voitto on jo ennätysten kirjoissa – näissä kirjoissa, pyhissä kirjoituksissa!

Me tiedämme varmasti, että jos ja kun kaikki muu myöhempinä aikoina kärsii tai kuolee, jos hallitukset, talouselämä, teollisuus ja instituutiot sortuvat, jos yhteiskunnista ja kulttuureista tulee kaaoksen ja epävarmuuden suo, niin siitä huolimatta Jeesuksen Kristuksen evankeliumi ja Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko, joka vie sen evankeliumin maailmaan, kestää sen kaiken voitokkaana. Se kestää tahrattomana Jumalan käsissä, kunnes itse Jumalan Poika tulee hallitsemaan ja vallitsemaan herrojen Herrana ja kuninkaiden Kuninkaana. Mikään tässä maailmassa ei ole sen varmempaa. Mikään ei ole sen paikkansapitävämpää. Mikään ei voisi olla tehokkaampi lääke ahdistukseen. Kuten profeetta Joseph julisti, ja kuten lähetyssaarnaajien sukupolvi innoissaan toistaa: Jumalan totuus pyyhkäisee yli jokaisen maan ja kaikuu jokaiseen korvaan. Yksikään epäpyhä käsi ei voi estää sitä etenemästä.8 Se on yhä totta.

Esipuheessa meidän aikamme ilmoituksiin Herra sanoi yksiselitteisesti:

”[Nämä käskyt] – – ovat todet ja luotettavat, ja kaikki niissä olevat profetiat ja lupaukset täyttyvät.

Minkä minä, Herra, olen puhunut, sen olen puhunut, enkä minä puolustele itseäni, ja vaikka taivaat ja maa katoavat, minun sanani ei katoavaan toteutuu täysin – –.

Sillä katso ja näe, Herra on Jumala, – – ja totuus pysyy aina ja ikuisesti.”9

Ja jos matkan varrella on muutama töyssy, kun odotamme näkevämme, että jokainen lupaus pidetään ja jokainen profetia täyttyy, olkoon niin. Kuten etevä Eliza R. Snow kirjoitti:

”Ei haittaa, kun teillä on suosio Herran,

Vaikk maailma vihansa näyttäisikin.

On enkelit otsanne kruunaava kerran,

Sen Herramme vahvisti lupauksin,

Sen Herramme vahvisti lupauksin.”10

Tuo henki viiltää halki hämmennyksen kuin kaksiteräinen miekka, joka Herran totuus aina on.11

Mikäli ette siis ole huomanneet, olen toiveikas myöhempien aikojen suhteen. Mihinkään en voisi uskoa enemmän kuin Jumalaan, iankaikkiseen Isään, Jeesukseen Kristukseen, Hänen Poikaansa, Heidän lunastavaan evankeliumiinsa ja Heidän jumalallisesti johtamaansa kirkkoon. Mitä me siis tässä olemme oppilaillemme velkaa? Me olemme heille velkaa vastaavan todistuksen sekä rauhallisen ja rohkean elämän.12 Vapahtaja pyysi sitä niin usein, että henkilökohtaisesti pidän sitä käskynä. Huoli, pelko, pessimismi ja synkistely voivat kuitenkin hävittää kenen tahansa rauhallisuuden ja rohkeuden – teidän ja lähellänne olevien ihmisten. Hymyilkää siis ja pitäkää arvossa elämänne jokaista päivää! Miettikää näitä sen nuoren, pelokkaan lähetyssaarnaajan sanoja, joka puhuu nyt monien, monien vuosien kokemuksen näkökulmasta:

Presidentti Gordon B. Hinckley: ”Älkäämme pelätkö. Jeesus on johtajamme, meidän vahvuutemme ja meidän kuninkaamme.

Tämä on pessimismin aikaa. Meillä on uskon tehtävä. Kehotan veljiäni ja sisariani kaikkialla vahvistamaan uskoaan, viemään tätä työtä eteenpäin halki maailman. Te voitte tehdä siitä voimakkaamman tavalla, jolla elätte. Olkoon evankeliumi teidän miekkanne ja kilpenne. Jokainen meistä on osa suurinta asiaa maan päällä.”13

”Mitä me kuulemme evankeliumissa, jonka olemme saaneet?” profeetta Joseph Smith kysyi. Ja sitten hän vastasi siihen: ”[Me kuulemme] ilon äänen! – – Suuren ilon ilosanoman. – –

Riemuitkoot sydämenne”, hän sanoi, ”ja iloitkoot ylenpalttisesti.”14

Saanen luetella joitakin erityisiä asioita, joista minun mielestäni teidän tulee opettaa oppilaitanne iloitsemaan ja joita heidän pitää lakata pelkäämästä. Sellainen on esimerkiksi naimisiinmeno, perheen perustaminen ja lasten toivottaminen tervetulleiksi maailmaan. Me kirkon johtavissa neuvostoissa kuulemme aivan liian usein – ja kenties tekin kuulette – että monet nuoristamme ja nuorista aikuisistamme pelkäävät mennä naimisiin. Äärimmäisissä tapauksissa he pelkäävät, että maailma on päättymässä verenvuodatukseen ja katastrofiin – eivätkä he halua viedä puolisoa tai lasta sellaiseen. Vähemmän vakavissa, yleisemmissä tapauksissa he pelkäävät, että maailmasta tulee entistä vaikeampi, että työpaikkaa on liian vaikea löytää ja että pitäisi olla loppututkinto, vailla velkaa, uraputkessa ja omistaa talo, ennen kuin voi harkita avioliittoa.

Hyvänen aika! Tuolla menolla sisar Holland ja minä emme olisi vieläkään naimisissa! Vakavasti puhuen, kun me solmimme avioliiton, me kumpikin opiskelimme edelleen kandidaatintutkintoa varten BYU:ssa, kummankaan vanhemmat eivät kyenneet ollenkaan auttamaan meitä taloudellisesti, meillä ei ollut mitään käsitystä vielä edessäpäin olevista maisteriopinnoista ja hääpäivänämme meillä oli yhteensä 300 dollaria rahaa! Se ei ehkä ole ihanteellinen tapa aloittaa avioliittoa, mutta millainen avioliitto se onkaan ollut ja mitä olisimmekaan menettäneet, jos olisimme odottaneet päivänkään kauemmin kuin odotimme siitä hetkestä, kun tiesimme, että se avioliitto oli oikein. Tietenkin oli uhrauksia, epäilemättä oli levottomia päiviä ja viikkoja ja kuukausia, epäilemättä välillä oli yömyöhään valvomista. Mutta vapisen ajatellessani, mitä olisimme menettäneet, jos olisimme kuunnelleet ”pelkojemme tarjoamia neuvoja”15. Sitä – kuten presidentti James E. Faust sanoi minulle myöhemmin yhä uudestaan – en minä eikä kukaan muukaan saa koskaan tehdä. Mitä jos olisimme viivytelleet liian pitkään? Mitä olisimme menettäneet?

Olen yhä sitä mieltä, että parhaan määritelmän aviollisesta rakkaudesta on esittänyt James Thurber. Hän sanoi yksinkertaisesti, että rakkaus on sitä, mitä te koette yhdessä.16 Olen iankaikkisesti kiitollinen siitä, mitä Pat oli halukas kokemaan kanssani – että hän ei ajatellut, että minulla pitäisi olla loppututkinto, auto, talo ja ura kaikki valmiina, ennen kuin voisimme mennä naimisiin.

Ja me halusimme lapsia niin pian kuin saatoimme saada, mikä meidän kohdallamme ei osoittautunut niin helpoksi kuin luulimme. Itse asiassa ellemme olisi päättäneet perustaa perhettämme niin pian kuin pystyimme, meistä olisi saattanut hyvinkin tulla lapseton pariskunta, minkä muutamat ystävistämme ja muutamat teistä – vaikkakaan ette omasta syystänne – ovat huomanneet olevan osanne elämässä. Meiltä kesti kolme vuotta saada ensimmäinen lapsemme, toiset kolme vuotta saada toinen ja neljä vuotta saada kolmas. Ja siinä se sitten olikin. Loppuraskauden kohtukuolema neljännen kohdalla sulki tuon oven meiltä ikuisiksi ajoiksi, joten olemme riemuinneet niistä kolmesta lapsesta, jotka olemme saaneet kasvattaa. Mutta millainen elämämme olisi ollut, jos olisimme odottaneet tai lykänneet tai olleet kohtuuttoman huolissamme siitä, mitä se kaikki tulisi maksamaan? Kenet lapsistamme antaisimme takaisin? Mistä heihin jokaiseen liittyvistä muistoista, rakkaudesta tai opetuksista voisimme koskaan luopua? Minua puistattaa ajatellessani sitä.

Veljet ja sisaret, uskon, että meidän pitää alkaa aikaisemmin opettaa oppilaillemme, mikä on avioliiton ja perheen paikka suuressa onnensuunnitelmassa. Jos odotamme, kunnes he ovat avioliittoiässä, jäämme pahasti kelkasta. Eikä minun tarvitse kertoa teille, että yhteiskunnalliset trendit, rappeutuvat moraalin mittapuut ja suositun viihteen ”turhamaiset kuvitelmat”17 ovat säännöllisesti tuon opetuksen vastaisia.

Esimerkiksi meistä on hälyttävää, että viimeisten 50 vuoden aikana ikä, jolloin miehet keskimäärin menevät naimisiin, on noussut 22 vuodesta 28:aan! Se on maailman luku, ei kirkon, mutta ennen pitkää me seuraamme maailmaa jollakin tavoin monissa sen yhteiskunnallisista trendeistä. Lisätkää tähän sellaiset monenlaiset nuoriin vaikuttavat asiat kuten ehkäisykeinojen entistä helpompi saatavuus, pornografian moraalisesti tuhoisa leviäminen, yhä kasvava etääntyminen eri uskontokunnista, kaikkialle leviävä yleinen materialismin tavoittelu, postmodernin ajattelutavan lisääntyminen epäilyineen ja subjektiivisuuksineen, niin näette taustaa niille huolille ja peloille, joita nouseva sukupolvi voi tuntea. Kun heidän elämässään puhaltavat tällaiset tuulet, vaurio heidän kohdallaan on voinut tapahtua melkein jo ennen kuin kypsä avioelämä on alkanut.

Lisäksi hyvin monet nuoret, joiden kanssa puhun, pelkäävät, että jos he menevät naimisiin, heistä tulee vain uusi lisä avioerotilastoihin, että heistä tulee jälleen yksi ihminen, joka sukelsi typerästi avioliittoon vain huomatakseen, ettei altaassa ollutkaan vettä. Kun tuohon epäilyyn avioliiton onnistumisesta yhdistää sen alhaisen, vastenmielisen ja usein pirullisen pilkkaamisen, joka kohdistuu siveyteen, uskollisuuteen ja perhe-elämään ja jota niin usein näkyy elokuvissa ja televisiossa, niin ongelma on valmis.

Meille jää suuri työ varjella ja vaalia sekä avioliiton pyhyyttä että onnea. Voitte aloittaa osoittamalla, millainen siunaus ja palkinto onnellinen avioliitto on omassa elämässänne, ja että se on todellisuutta. Se ei tarkoita, että teillä pitäisi olla pollyannamainen asenne avioliittoon, sillä jokainen avioliitto vaatii työtä, ja niin vaatii teidänkin. Mutta kuten aina, ensimmäiset ja vaikuttavimmat opetuksenne oppilaillenne ovat oman elämänne opetukset. Näyttäkää heille sanoin ja teoin, että avioliittonne ja perheenne merkitsevät teille kaikkea, koska niiden pitäisi merkitä – niiden täytyy merkitä. Auttakaa oppilaitanne olemaan pelkäämättä ja uskomaan18 avioliittoon ja perheeseen näinä viimeisinä aikoina. Lusifer tekee sen yhä vaikeammaksi sitä mukaa kuin siitä tulee yhä tärkeämpää.

Monet teistä mainitsivat muita huolestuttavia ajankohtaisia aiheita – aiheita, jotka synnyttävät erilaisia pelkoja asettaen nuortemme uskon kyseenalaiseksi joskus hyökkäävin tavoin. Yksi teistä ilmaisi sen näin: ”On yhä vaikeampaa opettaa kirkon oppia loukkaamatta oppilaita, jotka ovat alkaneet olla liiallisen suvaitsevaisia maailman näkemyksille. Kuinka me pysymme uskollisina opille loukkaamatta oppilaitamme?”

Ensinnäkin sanoisin, että me loukkaamme heitä todennäköisemmin sillä, kuinka me esitämme opin kuin varsinaisesti opilla. Oppimme ei ole uusi. Ei ole kyse siitä, että oppilaamme eivät tietäisi tarkalleen, mikä kirkkomme kanta tulee olemaan lähes jokaiseen trendikkääseen rikkomukseen, joita ilmaantuu. Niinpä taitavan ja herkkätunteisen opettajan tai johtajan tai vanhemman pitää varmistua, että päättäväisyytemme olla vanhurskas ei vaikuta omahyväisyydeltä, koska oppilaamme ovat nopeita huomaamaan eron. Siitä syystä sanon, että tapamme, menetelmämme, asenteemme ja myötätuntomme – kun oppilaamme ymmärtävät ne – sallivat meidän olla juuri niin suorapuheisia ja tiukkoja kuin meidän täytyy olla julistaessamme Jumalan käskyjä.

Lisäksi pyytäisin, ettette koskaan epäröi opettaa tosi oppia vain siksi, että pelkäätte sen saattavan loukata jotakuta. Kuten Opin ja liittojen luvussa 50 julistetaan, jos opetamme totuutta Hengen avulla ja oppilaat ottavat totuuden vastaan Hengen avulla, niin ”se, joka saarnaa, ja se, joka ottaa vastaan, ymmärtävät toisiansa, ja molemmat rakentuvat ja riemuitsevat yhdessä”19.

Sellaisessa ajatustenvaihdossa olette saattaneet kuulla oppilaiden sanovan, niin kuin minä olen kuullut heidän sanovan, jotenkin tähän tapaan: ”Tiedän, kuinka meidän pitäisi elää, mutta pitääkö meidän tyrkyttää tuota tasovaatimusta tai sitä käyttäytymistapaa tai noita uskonkäsityksiä kaikille muille?” Ja tietenkin vastauksemme siihen on: ”Ei, me emme tyrkytä tasovaatimuksia tai käyttäytymistapoja tai uskonkäsityksiä kenellekään.” Mutta tämä kirkko ja me kirkon koululaitoksen opettajat olemme tehneet liiton opettaa käyttäytymisen tasovaatimuksia, viitoittaa varman polun, näyttää turvallisen reitin, kohottaa totuuden viirin kansakunnille.

Jokainen opettaja tässä kuulijakunnassa muistaa legendaarisen kertomuksen siitä, kuinka veli Karl G. Maeser vei ryhmän lähetyssaarnaajia Alppien yli seuraamalla polun varrelle ratkaiseviin kohtiin asetettuja vaatimattomia keppejä, jotka osoittivat turvallisen kulkutien. Kepeissä ei ollut paljon katsomista – ne kaikki olivat epäsäännöllisen muotoisia, jotkin sään pieksemiä ja kuluneita, eikä yhdessäkään niistä ollut mitään mainittavaa – mutta niiden paikka, reitti, jonka merkkeinä ne olivat, ja niiden olemassaolon äänetön viesti merkitsi eroa elämän ja kuoleman välillä. Veli Maeserin opetus sinä päivänä oli, että nuo kepit olivat kuin kirkon johtavat veljet – jotkut kookkaita, jotkut lyhyitä, melko vaatimattoman näköinen joukko kauneuskilpailussa – mutta heidän polkunsa noudattaminen tarkoitti turvallisen polun noudattamista.20 Haluan tänä iltana sanoa teille, että sitä tosi oppi (jota johtavat veljet opettavat) on meille koko päivän, joka päivä. Jonkun on iskettävä nuo opilliset merkkiviitat paikoilleen. Jonkun on sanottava: ”Tässä on totuus, ja tässä on turva.” Jonkun on näytettävä tie niille, jotka kulkevat kapeilla, usein vaarallisilla poluilla, kenties ensimmäistä kertaa, kuten monet lukio- ja korkeakouluikäisistä oppilaistamme tulevat kulkemaan. Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa te olette hyvin huomattavassa asemassa niiden ”joidenkuiden” joukossa, jotka Herra on valinnut viitoittamaan pelastuksen polkua.

Siksi meidän täytyy taitavasti, myötätuntoisesti kertoa yksittäiselle oppilaalle tai yhteiskunnalle se turvallinen reitti, se joskus kapea totuuden polku, se luja perustus ja varma jalansija, jolla seisoessaan he eivät kaadu. Eikä oppilas voi seisoa sellaisella varmalla maaperällä, jos hän ei tiedä, missä se on, eikä hän voi tietää, missä se on, elleivät teidän kaltaisenne vanhemmat, johtajat ja opettajat johdata häntä sille ja vaella sitä tietä hänen kanssaan.

Luja perustus? Varma tie? Jokaisen meistä, niin nuorten kuin vanhojenkin, on ”rakennettava [perustuksemme] meidän Lunastajamme kalliolle, hänen, joka on Kristus, Jumalan Poika”21. Miksi? Mitä varten? ”Niin että kun Perkele lähettää väkevät tuulensa, niin, nuolensa pyörretuulessa, niin, kun kaikki hänen rakeensa ja hänen väkevä myrskynsä pieksevät teitä [ja teidän oppilaitanne ja teidän yhteiskuntaanne ja teidän toiveitanne ja unelmianne, sillä eli Perkeleellä] ei ole valtaa teihin vetääkseen teidät alas kurjuuden ja loputtoman onnettomuuden kuiluun, sen kallion tähden, jolle teidät on rakennettu, joka on varma perustus, perustus, jolle rakentaessaan ihmiset eivät voi sortua.”22

Tuo voima, veljet ja sisaret, on kantamme pohjana jokaista kirkon oppia, historiaa tai käytäntöä koskevassa kysymyksessä, joita voi nousta ja usein nouseekin työn edetessä. Te olette kuulleet noita kysymyksiä. Ne eivät ole uusia. Ne nousivat ensin Palmyran seudulla, kun 14-vuotias Joseph ensimmäisen kerran kertoi taivaallisesta näystään, ja niitä on nykyään jatkuvasti muodossa tai toisessa. Olemme äskettäin vastanneet noin tusinaan noista aiheista artikkelisarjassa, koska olemme halunneet olla sekä tarkkoja että läpinäkyviä uskontoa koskevissa asioissa. Kaikkiin evankeliumin kysymyksiin ei ole vastauksia – vielä – mutta niitä tullaan saamaan.

Siihen asti minulla on kysymys. Kuinka mikään mahdollinen historiaa, oppia tai toimintatapaa koskeva asia, joita saattaa nousta jonkin ryhmän keskuudessa, voisi koskaan jättää varjoonsa ihmisen syvällisen vakaumuksen Isän armollisesta pelastussuunnitelmasta, Hänen ainosyntyisen Poikansa syntymästä, palvelutyöstä, sovituksesta ja ylösnousemuksesta, ensimmäisen näyn todellisuudesta, pappeuden palautuksesta, jumalallisen ilmoituksen saamisesta sekä henkilökohtaisesti että kirkkona, Mormonin kirjan sielua muokkaavasta hengestä ja muuttavasta voimasta, temppelikokemuksen ihmeellisyydestä ja majesteettisuudesta, todellisten ihmeiden omakohtaisesta kokemisesta ja niin edelleen? Siinäpä kysymys! Minulle on mysteeri, kuinka nuo majesteettiset, iankaikkiset, ensisijaiset totuudet, jotka ovat niin keskeisiä koko evankeliumin sanoman suuruudessa, voidaan työntää syrjään tai sivuuttaa täysin ja tarttua kiihkeästi toisen, kolmannen tai neljännen tärkeysluokan aiheisiin. Minulle se on tosiaan sitä, että takertuu lillukanvarsiin.

Myönnän auliisti, että monien sydämeltään täysin rehellisten kysymykset ovat aivan oikeutettuja. Myönnän myös auliisti, että jokaisella on joitakin evankeliumiin liittyviä kysymyksiä, joihin ei ole vielä vastattu. Siitä huolimatta toivoisimme, että niin epäilijän, uskovan kuin jokaisen muunkin kohdalla nöyryys, usko ja Pyhän Hengen vaikutus olisivat aina mukana jokaisessa totuudenetsinnässä, että perustotuudet olisivat aina tuon etsinnän suuntaviittoina ja että kaikkia muita asioita, jotka saattavat vielä kaivata ratkaisemista, lähestyttäisiin ”tutkimalla ja myös uskon kautta”23. Loppujen lopuksi meidän kaikkien täytyy nähdä ero todistuksemme suurempien ja vähäisempien osasten välillä. Minulle suurempia pilareita ovat ne aiemmin mainitut majesteettiset totuudet, niiden korvaamaton keskeisyys elämässäni sekä oivallus, etten yksinkertaisesti kykenisi elämään, etten kykenisi jatkamaan ilman niitä tai ilman siunauksia, joita olen saanut, tai ilman lupauksia, jotka meille kaikille on annettu Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa.

Kysymyksistä puheen ollen, kirjoittakaapa tämä yksi apostoli Paavalin kysymys mielenne liitutauluun ja juurruttakaa se oppilaidenne sydämeen: ”Mutta vaikka jotkut ovatkin – – epäuskoisia, [entä jos he eivät usko,] ei kai heidän epäuskonsa tee Jumalan [uskoa] tyhjäksi?”24 Vastaus tuohon on ”Ei!” Ei minun elämässäni! Ei minun elinaikanani! Ei minulle eikä perheelleni! Kenenkään epäusko ei ole tehnyt, ei voi tehdä eikä tule koskaan tekemään ”tyhjäksi” minun uskoani Jumalaan, rakkauttani Kristukseen, omistautumistani tälle kirkolle ja tälle myöhempien aikojen työlle. Tämä myöhempien aikojen evankeliumi on totta, on voimassa ja pysyy voimassa niin kauan kuin aurinko paistaa ja joet virtaavat mereen, ja ikuisesti sen jälkeenkin. Älkää jääkö vaille noita siunauksia!

Niin sanoessani lisään jälleen todistuksen siltä nuorelta instituuttioppilaalta, jota olen lainannut ja josta varttui kirkon presidentti. Sen jälkeen todistaa hänen suurenmoinen seuraajansa, oma rakas presidenttimme Thomas S. Monson.

Presidentti Gordon B. Hinckley: ”Jumala on peräsimessä. Älkää koskaan epäilkö sitä. Kun kohtaamme vastustusta, Hän avaa tien silloinkin kun mitään tietä ei näy. – –

Älkää antako minkään epäsovun äänen häiritä teitä. Älkää antako arvostelijoiden huolestuttaa teitä. Kuten Alma julisti kauan sitten: ’Älkää – – salliko kenenkään olla opettajananne tai palvelijananne, ellei hän ole Jumalan mies, joka vaeltaa hänen teitänsä ja pitää hänen käskynsä’ (Moosia 23:14).

Totuus on tässä kirkossa. – – Kuten psalminkirjoittaja julisti: ’Ei hän väsy, ei hän nuku, hän on Israelin turva’ (Ps. 121:4).

Hän, joka on meidän Vapahtajamme, ei väsy eikä nuku, kun Hän valvoo tätä valtakuntaansa.”25

Presidentti Thomas S. Monson: ”Todistan teille, että meille luvatut siunaukset ovat mittaamattomia. Vaikka myrskypilviä kerääntyy, vaikka sade lankeaa yllemme, tietomme evankeliumista ja rakkautemme taivaallista Isäämme ja Vapahtajaamme kohtaan lohduttaa ja tukee meitä ja tuo iloa sydämeemme, kun vaellamme oikeamielisesti ja pidämme käskyt. Tässä maailmassa ei ole mitään, mikä voi voittaa meidät.

Rakkaat veljeni ja sisareni, älkää pelätkö. Olkaa rohkealla mielellä. Tulevaisuus on yhtä kirkas kuin uskonne.”26

Varmuus sydämessäni ja iankaikkinen kiitollisuus sielussani Jeesuksen Kristuksen palautetun evankeliumin totuudesta saanen toistaa itse neuvon, jonka Jumala on antanut meille pyhissä kirjoituksissa yli sata kertaa – älkää pelätkö, olkaa rauhallisella ja rohkealla mielellä. Tämä on sanomani teille ja sanoma, jonka pyydän teitä välittämään oppilaillenne.

”Totisesti – – te olette pieniä lapsia, ettekä te ole vielä ymmärtäneet, kuinka suuria siunauksia Isällä on – – valmistettuna teille.”27

”Älkää pelätkö, – – sillä te olette minun, ja minä olen voittanut maailman, ja te olette niitä, jotka minun Isäni on minulle antanut.”28

”[Te ette] voi kestää kaikkea nyt; olkaa kuitenkin rohkealla mielellä, sillä minä johdatan teitä. Valtakunta on teidän, ja sen siunaukset ovat teidän, ja iankaikkisuuden rikkaudet ovat teidän.”29

”Ja nyt, minä olen teidän keskellänne, ja minä olen hyvä paimen ja Israelin kallio. Se, joka rakentaa tälle kalliolle, ei sorru milloinkaan.

Ja päivä tulee, jolloin te kuulette minun ääneni ja näette minut ja tiedätte, että minä olen.”30

Tuon maailman Vapahtajan lausuman siunauksen minä toistan tänä iltana ja julistan teille jokaiselle, aivan kuin käteni olisivat päänne päällä. Niin kuin Jumala on todistajani tämän työn jumalallisuudesta, samoin minä olen Hänen todistajansa siitä. Tämä on totuus. Tässä kirkossa te ja minä olemme mukana Jeesuksen Kristuksen evankeliumin lunastavassa työssä, jota joudutetaan. Oppi on täällä, toimitukset ovat täällä, ilmoitukset ovat täällä, tulevaisuus on täällä. Tämä on ainoa varma, turvallinen polku kuljettavaksi Jumalan lapsille, myös Hänen kirkkonsa koululaitoksen opettajille ja heidän oppilailleen. Iloitsen etuoikeudesta kulkea eteenpäin teidän rinnallanne näin varmalla, lujalla, pyhällä maaperällä. ”Älä pelkää, vaan usko.”31 Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Viitteet

  1. ”A New Hope”, Tähtien sota, Episodi IV – Uusi toivo, ohjaus George Lucas, 1977; Los Angeles, CA: 20th Century Fox Video, 2004, DVD.

  2. Mark Twain, The Diaries of Adam and Eve, 2000, s. 199.

  3. Mark. 5:36.

  4. Ks. Mark. 5:36.

  5. Ks. Dan. 2:45.

  6. Kirkon presidenttien opetuksia: Joseph Smith, 2007, s. 192.

  7. Kirkon presidenttien opetuksia: Joseph Smith, s. 192.

  8. Ks. Gordon B. Hinckley, ”Elämme aikojen täyttymisen aikaa”, Liahona, tammikuu 2002, s. 6.

  9. OL 1:37–39, kursivointi lisätty.

  10. ”Pian aikamme päättyy”, MAP-lauluja, 174.

  11. Ks. Hepr. 4:12 ja OL 6:2.

  12. Ks. Matt. 14:27.

  13. ”Päättäkää juoksu ja säilyttäkää usko”, Valkeus, tammikuu 1996, s. 72.

  14. OL 128:19, 22.

  15. James E. Faust, ”Älkää pelätkö”, Liahona, lokakuu 2002, s. 6.

  16. Artikkelissa ”Thurber”, Life, 14. maaliskuuta 1960, s. 108.

  17. 1. Nefi 12:18.

  18. Ks. Mark. 5:36.

  19. OL 50:22.

  20. Ks. Alma P. Burton, Karl G. Maeser: Mormon Educator, 1953, s. 22.

  21. Hel. 5:12.

  22. Hel. 5:12.

  23. OL 88:118.

  24. Room. 3:3.

  25. Ks. ”Jumala on peräsimessä”, Valkeus, heinäkuu 1994, s. 57.

  26. ”Olkaa rohkealla mielellä”, Liahona, toukokuu 2009, s. 92.

  27. OL 78:17.

  28. OL 50:41.

  29. OL 78:18.

  30. OL 50:44–45.

  31. Mark. 5:36.

Tulosta