Lahja Isältä – otammeko vastaan vai hylkäämmekö sen?
Miten kaunista musiikkia ja miten suurenmoinen sanoma sisar Eubankilta. Kuinka ihmeellinen tuo enkelin ilmoittama suuri koittanut riemu onkaan! No, nyt on joulukuu. Ilma on kylmä ja luntakin on vähän. Useimmille se tarkoittaa sitä, että joulu on tulossa. Se ei kuitenkaan kuvaa minun ajatuksiani joulusta.
Kaikkina vuosinani maan päällä joulun lähestyminen on tarkoittanut pitkiä, helteisiä päiviä ja leutoja öitä. Se johtuu siitä, että Australiassa joulukuussa on kesä. Ja Länsi-Afrikassa, missä vaimoni ja minä olemme asuneet viimeiset viisi vuotta, on aina kuuma.
Niinpä joulukuu on tavallisesti merkinnyt päiviä uimarannalla, lainelautailua ja grillaamista. Jouluna meidän kotonamme tuoksuu mangoilta ja nauru raikuu. Mutta joulun henki on sama kaikkialla. Olimmepa Sydneyssä, Salt Lake Cityssä tai Sierra Leonessa; olimmepa Nuku’alofassa, Newfoundlandissa tai Nigeriassa, Vapahtajamme syntymä innoittaa ihmisiä tekemään hyvää.
Useimmissa paikoissa ihmiset antavat ja saavat lahjoja, käyvät kylässä ja tekevät ystävällisiä tekoja juhlistaakseen joulun henkeä. Ystävillämme Samoassa on tapana, että joulun jälkeisenä päivänä he pakkaavat ruokaa ja muita herkkuja laatikoihin ja antavat ne köyhimmille perheille paitsi omassa seurakunnassaan myös muille paikkakunnalla. Heillä on myös miltei hehtaarin kokoinen vihannestarha, jonka sadosta suurin osa annetaan puutteenalaisille ihmisille.
Eräs hyvin rakas ystävämme Länsi-Afrikassa sijaitsevasta Senegalista on kertonut, että hänen kotikylässään Norsunluurannikolla lahjojen sijaan kyläläiset vievät joka jouluaatto kaikki ratkaisemattomat ongelmansa johtajiensa eteen. Nuo johtajat käyttävät sitten koko päivän siihen, että he pyrkivät yhdessä perheiden kanssa ratkaisemaan nuo ongelmat. Kyläläiset vaativat, että jouluna kylän joka kodissa vallitsee rauha ja sopusointu, koska he juhlivat Kristuksen syntymää – Hänen, joka syntyi nimenomaan tuomaan rauhan maailmaan.
Aiemmin tänä vuonna tapasimme nuoren lähetyssaarnaajan, sisar Jeanne Ingabiren Ruandasta. Hän palvelee lähetystyössä Liberiassa. Hän kertoi minulle sydäntä raastavasti, kuinka Ruandassa vuonna 1994 tapahtunut kansanmurha oli vaikuttanut häneen. Hänen isänsä kuului hutuihin, jotka vihasivat syvästi tutsiheimoon kuuluvia. Mutta hänen äitinsä oli tutsi. Pelastaakseen vaimonsa ja heidän neljän tyttärensä hengen tuo rohkea isä piilotti perheensä kauas ja palasi kylään yksin. Vaimo ja tyttäret eivät enää koskaan nähneet häntä ja joutuivat ponnistelemaan kovasti pysyäkseen hengissä. He palasivat vihdoin yhdeksän vuotta myöhemmin osallistuakseen hallintoviranomaisten järjestämään sovintokokoukseen, jossa he saivat kuulla aviomiehen ja isän saaneen itse surmansa heti kylään palattuaan. Uskomatonta kyllä, sisar Ingabiren äiti ja tämän lapset antoivat anteeksi niille, jotka olivat surmanneet heidän aviomiehensä ja isänsä.
Aikana, jolloin Joseph Smith olisi voinut kihistä vihasta jouduttuaan syyttömänä virumaan Libertyn vankilassa kuukausia vuoden 1838 joulun yli, Herra ilmoitti Opin ja liittojen luvun 121. Tässä ilmoituksessa Herra auttaa Josephia voittamaan luvun alussa ilmaistut turhautumisen tunteensa ja opettaa profeetalle, että ystävällisyys, pitkämielisyys, lempeys, sävyisyys ja vilpitön rakkaus ovat Kristuksen kaltaisia ominaisuuksia, jotka ovat välttämättömiä opetuslapseudelle.
Jouluna vaalin kallisarvoisia muistoja perheestäni. Kaikki nuo muistot eivät kuitenkaan ole hyviä. Kun olin hyvin pieni poika, muistan saaneeni isältäni vihreän pikkuauton, jota pidin suuressa arvossa. Olimme melko köyhiä, ja rakastin sitä lahjaa. Eräänä päivänä kuitenkin heitin sen auton jonkin vähäpätöisen asian aiheuttaman lapsellisen suuttumuksen vallassa tiheään sinisadepensaaseen, joka kietoutui aitamme ylle. Kaduin sitä heti, en ainoastaan siksi, että olin heittänyt leluni pois, vaan koska koin tekoni kuvaavan isäni rakkaudenilmaisun hylkäämistä. Etsin autoa pitkään, mutta turhaan. Talven koittaessa pensas tiputti lehtensä ja etsin autoa jälleen, tuloksetta. Muistan yhä tuskan, jota koin loukattuani isääni. Se satuttaa vieläkin.
Tiedättehän, vähän samalla tavalla hylkäämme joskus taivaallisen Isämme rakkauden ja Hänen lahjansa meille, joista suurin on se, että Hän lähetti Poikansa kärsimään meidän puolestamme ja sovittamaan meidän syntimme. Mikä murhenäytelmä se onkaan, jos me hylkäämme Hänen sovitusuhrinsa tai Hänen evankeliuminsa liitot ja toimitukset!
Voi, kunpa voisimmekin aina olla enemmän niiden kaltaisia, jotka ponnistelevat osoittaakseen rakkautta muita kohtaan. Viime aikoina monet ovat ahkeroineet auttaakseen Floridan sekä Etelä- ja Pohjois-Carolinan asukkaita, jotka ovat kokeneet tuhoisia myrskyjä, ja avustaakseen niitä, jotka ovat kärsineet Kalifornian maastopaloissa, tai menneet auttamaan muita samalla tavoin kärsiviä eri puolilla maailmaa.
Australian Pohjoisterritorion pääkaupunki tuhoutui joulukuun 25. päivänä 1974. Tuon joulupäivän varhaisina tunteina hirmumyrsky Tracy iski Darwinin kaupunkiin. Monet kuolivat, ja suurin osa Darwinin asukkaista joutui kodittomiksi. Kuvat äskettäisestä tuhosta Floridassa muistuttavat Darwinin tapahtumia. Mutta joulun henki voitti epätoivon. Lahjoituksia tulvi ihmisiltä kaikkialta Australiasta, ja monet ihmiset lähtivät saman tien Darwiniin auttamaan jälleenrakennustöissä.
Monta vuotta sitten, kun vanhin tyttäremme oli vasta kaksivuotias, hänen jalkansa meni poikki juuri ennen joulua ja hän joutui viettämään monta viikkoa sairaalassa jalka vedossa. Se oli hyvin vaikea joulu. Eräs vähävarainen perhe seurakunnastamme tuli käymään hänen luonaan joulupäivänä. Jokainen heidän pienistä lapsistaan antoi tyttärellemme lahjaksi oman lempilahjansa, jonka he olivat itse saaneet juuri sinä aamuna. Vaimoni Kay ja minä liikutuimme kyyneliin asti tuon suoran ja aidon hyväsydämisyyden vuoksi, jota nuo lapset ja heidän vanhempansa osoittivat.
Tämä on joulun todellista henkeä – yksittäiset ihmiset auttamassa toisiaan. Olihan tärkeä osa Vapahtajan perintöä se, kuinka Hän palveli ”sitä yhtä”. Tämä on varmasti periaate, joka on omaksuttu ja jota toteutetaan Hänen kirkkonsa jäsenten joukossa Afrikassa, ja sitä Hän vaatii meiltä täälläkin.
Presidentti M. Russell Ballard on sanonut, että sovitus on äärimmäisin osoitus siitä, mitä Vapahtaja teki meidän kunkin, ”sen yhden”, puolesta. Presidentti Ballard sanoi:
”Jos todella ymmärtäisimme sovituksen ja jokaisen sielun iankaikkisen arvon, etsisimme – – jokaisen – – eksyneen Jumalan lapsen. Auttaisimme heitä tietämään Kristuksen rakkaudesta heitä kohtaan. Tekisimme kaiken voitavamme auttaaksemme heitä niin, että he valmistautuisivat ottamaan vastaan evankeliumin pelastavat toimitukset.
Jos Kristuksen sovitus olisi päällimmäisenä seurakunnan johtohenkilöiden mielessä, ketään uutta tai uudelleen aktivoitua jäsentä ei varmasti milloinkaan lyötäisi laimin. – –
Niin uskomatonta kuin se onkin, vaikka sovitus on ääretön ja iankaikkinen, sitä sovelletaan kuitenkin yksilöllisesti, henkilökohtaisesti. – –
Veljet ja sisaret, älkää milloinkaan, milloinkaan aliarvioiko yhden arvoa.”1
Eikö olisikin ihmeellistä, jos me kaikki noudattaisimme tätä neuvoa sekä rakkaan profeettamme, presidentti Russell M. Nelsonin antamaa neuvoa elää kahden suurimman käskyn mukaan korkeammalla ja pyhemmällä tavalla. Ja jos epäilette kykyänne vaikuttaa asioihin tekemällä niin, miettikää tätä afrikkalaista sananlaskua: ”Jos luulet olevasi liian pieni vaikuttamaan asioihin, et ole koskaan viettänyt yötä hyttysen kanssa.”
Meidän ei tarvitse matkustaa pyhään maahan vaikuttaaksemme asioihin tai lähestyäksemme Vapahtajaamme. Joulu on aikaa, jolloin voimme keskittyä henkilökohtaiseen lahjaamme Vapahtajalle rakastamalla ja auttamalla muita jatkuvasti. Siten matka Betlehemiin ei ole kovin pitkä kenellekään meistä. Meidän tehtävämme on tehdä Kristuksesta osa elämäämme – ottaa vastaan Hänen meille tarjoamansa lahjat ja antaa Hänelle lahjana oma sydämemme. Rakastan Häntä ja todistan Hänen kuolemattomasta rakkaudestaan meitä kaikkia kohtaan. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.