Riemuitse, maa, kun Kuningas Jo saapuu kansojen
Ensimmäisen presidenttikunnan jouluhartaus 2022
Sunnuntai 4. joulukuuta 2022
Avaamme sydämemme vastaanottamaan
Innoitetun musiikin rauha ja lämpö aivan täyttää sielumme.
Hyvää joulua!
Oli joulukuu vuonna 1943, ja maailma oli toisen maailmansodan pyörteissä. Kaikki olivat huolissaan kaukaisilla rannoilla olevista rakkaistaan, ja huolta kotona lisäsivät rahan ja ruoan puute. Koska perheen varoja oli pakko säännöstellä, oli hämmästyttävää, että isäni Harold Hillam, silloin yhdeksänvuotias, sai ihmeellisen lahjan – junaradan. Siinä ei ollut mikä tahansa juna – tämä juna liikkui raiteilla aivan itsekseen. Sitä ei tarvinnut itse liikuttaa. Tuntui mahdottomalta, että niin mahtava lahja oli todellinen. Voi, kuinka kallisarvoisena Harold pitikään tuota junaa.
Muutama vuosi myöhemmin joulun lähestyessä maailma oli nousemassa jälleen sodan jälkeen. Taloudelliset olosuhteet pienessä St. Anthonyssa Idahossa eivät silti olleet parantuneet, ja isäni perheen kohdalla ne olivat itse asiassa huonontuneet. Haroldin isä oli ollut vakavasti sairaana ja oli vähällä menettää henkensä. Sinä jouluna ei olisi lahjoja kenellekään – ei edes Haroldille ja hänen pikkuveljelleen Arnoldille.
Muutama päivä ennen joulua isä tuli Haroldin luo ja kysyi hiljaa: ”Harold, haluaisitko antaa junasi Arnoldille, jotta hän voi tänä vuonna saada joululahjan?”
Oliko hän kuullut isän sanat oikein? Hänen kallisarvoinen junansa? Tämä oli mitä vaikein pyyntö.
Jouluaamu koitti, ja Arnold kiljahti ilosta saadessaan aivan samanlaisen junan kuin Haroldilla.
Arnold huomasi pian, ettei Harold enää leikkinyt junallaan. Ajan myötä Arnold tajusi, ettei hänen vaalimansa lahja ollut aivan samanlainen kuin Haroldin juna – se oli Haroldin juna! Kun Arnold ymmärsi lahjaan liittyvän merkityksen, junasta tuli korvaamaton.
Minusta tämä perhekertomus on lahja sinällään – eikä pelkästään siksi, että se muistuttaa minua rakkaasta isästäni ja hänen suuresti rakastamastaan veljestä. Mikä tärkeämpää, se muistuttaa minua uhrista – Jumalan rakkaan Pojan uhrista ja rakkaudesta – Hänestä, jonka syntymää me juhlistamme.
Jeesus Kristus oli ja on meidän ensimmäinen ja ikuinen joululahjamme. Todistan tästä totuudesta: Hän syntyi, Hän eli ja Hän kuoli meidän vuoksemme ja Hän elää – vieläkin!
Kuinka siunattuja me olemmekaan, kun saamme riemuita tällaisesta lahjasta. Rakkaan joululaulun sanoin: ”Riemuitse, maa, kun Kuningas Jo saapuu kansojen!”1
Vanhin Neal A. Maxwell opetti: ”Kun ottaa huomioon kaiken sen, mitä Jumala on meille antanut, meidän pitäisi olla aika hyviä vastaanottamaan, mutta emme ole. Me, jotka koemme olevamme varsin omavaraisia ja itsenäisiä, pidämme usein vastaanottamista kiusallisena, jopa vaikeana. – –
[Kuitenkin] toisin kuin kausiluonteiset lahjat, Jumalan lahjat ovat iankaikkisia ja katoamattomia, muodostaen jatkuvan joulun, joka ei koskaan pääty!”2
Kuinka me siis asiaankuuluvasti vastaanotamme näin hienon lahjan? Kuinka me valitsemme päivittäin Vapahtajamme antaman lahjan, Hänen rakkautensa ja Hänen äärettömän sovituksensa?
Siirtäkäämme syrjään huurteiset ikkunat ja värikkäät karkkikepit ja ottakaamme oppia niiltä, jotka ensimmäisinä ottivat vastaan pienoisen Vapahtajan nöyrinä ja vaatimattomina.
Otamme vastaan Hänen pyhyytensä
Kun Vapahtajan syntymä lähestyi, Maria ja Joosef pyrkivät kulkemaan läpi Betlehemin hälinän, mutta majatalot olivat täynnä. Eikö kenelläkään ollut tilaa heille? Eikö kukaan antaisi heille leposijaa? Maria tiesi, millaista lahjaa hän kantoi, mutta kenelläkään ei ollut tilaa ottaa sitä vastaan, ottaa vastaan Häntä.
Emme voi todella tietää, mitä Maria ja Joosef tunsivat tässä vaiheessa, mutta olen aina kuvitellut, että he kulkivat eteenpäin tuntien hiljaista voimaa ja luottamusta. Noudattaessaan enkelin kehotusta ”älä pelkää”3 ja valmistautuessaan nyt Jeesuksen syntymään he pystyivät päästämään irti mahdollisista odotuksista, jotka koskivat mukavaa majoitusta, ja sen sijaan he asettuivat hiljaiseen, vaatimattomaan talliin. Mutta se, mikä on varmasti tuntunut karulta ympäristöltä, ei pysyisi sellaisena. Herra täyttäisi pian tuon onttouden pyhyydellä.
Kuten jakeessa Luuk. 2:7 tunnetusti kerrotaan: ”Ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.”
Vapahtajamme, tuo elämän, toivon ja lupauksen loistava lahja, oli tullut maan päälle.
Voimmeko valmistaa sydämessämme tilaa ottaa vastaan Kristuksen ja antaa Hänen pyhyytensä täyttää meidän ontot paikkamme? Marian ja Joosefin tavoin voimme luottaa Häneen jopa toisinaan ylivoimaisissa olosuhteissa. Saamamme ohjaus – jopa ihmeet, joita elämäämme tulee, ei todennäköisesti tule hälinässä eikä näyttämöillä tai stadioneilla, vaan niissä hiljaisissa paikoissa, joissa elämme ja työskentelemme – paikoissa, joihin menemme saadaksemme apua. Missä tahansa nöyriä tarpeitamme ilmaantuukin, voimme saada ja saamme vastauksia kuiskaamiimme rukouksiin.
Vastaanotamme Hänen kutsunsa toimia
Eikö olekin ihmeellistä, että jotkut ensimmäisistä, jotka vastaanottivat Jumalan Karitsan, olivat paimenia?
Yön peittäessä maan hämmästyneet paimenet kokoontuivat kirkkaan valopatsaan alle, kun taivas ja maa kohtasivat Vapahtajan syntymän ylimaallisessa tapahtumassa.
”Enkeli sanoi heille: ’Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon – –.
Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.’”4
On hienoa, etteivät nämä hartaat paimenet viivytelleet vastaanottamistaan vaan kiirehtivät kohtaamaan Kuninkaansa. Heiltä me opimme, että vastaanottaminen on teonsana. Luukas kertoo meille, että paimenet ”lähtivät kiireesti ja löysivät – – lapsen, joka makasi seimessä”5.
Monesti niitä hiljaisia, pieniä vaikutelmia, joita saamme Herralta, ei oteta vastaan, koska ne eivät sovi helposti kalenteriimme, suunnitelmiimme tai aikatauluumme. Joulukertomus muistuttaa meitä siitä, että meidän tulisi olla kuin nämä hartaat paimenet, jotka eivät viivytelleet, vaan tekivät sen, mitä tarvittiin ottaakseen vastaan Kuninkaansa.
Huomasitteko, että Luukas liitti joulukertomukseen iloisen kehotuksen, jonka mukaan Hänen vastaanottamisensa merkitsee Hänestä kertomista, ja selittää: ”[Jeesuksen] nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu”6? Nämä paimenet saivat taivaasta tämän sanoman, he lähtivät kiireesti ja niin heti ja myöhemminkin heistä tuli taivaan sanansaattajia, jotka kehottivat ”Riemuitse, maa” ja kutsuivat kaikkia vastaanottamaan kansojen kuninkaan.7
Vastaanotamme osoittaen kestävää uskoa
Siirtäkäämme nyt huomiomme tietäjiin. He ovat historian suurimpia Jeesuksen Kristuksen etsijöitä. He käyttivät uutterasti elämänsä taivaallista ilmestystä odottaen, ja kun se tuli, he jättivät taakseen tutut paikat, työn, perheen ja ystävät seuratakseen tähteä ja löytääkseen Kuninkaansa.
Toisin kuin paimenilla, heidän matkansa oli jatkuva ja aikaa vievä. Heidän oli etsittävä, kysyttävä, odotettava ja mentävä ja sitten tehtävä niin uudelleen, kunnes he lopulta näkivät pienen lapsen sekä Marian, Hänen äitinsä. He antoivat lahjoja, jotka olivat mitä kallisarvoisimpia, ja lankesivat maahan ja kumarsivat Häntä.8
Olen usein pohtinut, että kun otamme vastaan Kristuksen, etsimmekö me Häntä uutterasti ja annammeko me sitten Hänen johtaa matkaamme tuntemattomiin paikkoihin ja meille tuntemattomien ihmisten luo? Kuinka voimme ilmaista kiitollisuutemme antamillamme lahjoilla ja jumalanpalveluksellamme?
Siunattuja ovat ne, jotka ottavat vastaan
Siinä se on – suurenmoinen joulukertomus.
Rakkaat ystäväni, siunattuja ovat ne, jotka ottavat vastaan. Niin rakkaita kuin isäni lahjaksi saama juna ja kaikkialla perheissä hellästi annetut ajan lahjat ja aarteet ovatkaan, nuo lahjat kalpenevat verrattuna joulun todellisen lahjan – Jeesuksen Kristuksen – vastaanottamiseen.
”Sillä mitä hyödyttää ihmistä, jos hänelle suodaan lahja eikä hän ota lahjaa vastaan?”9
Pohtikaapa tuota pyhien kirjoitusten kohtaa tämän iankaikkisen totuuden valossa: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”10
Rakastan lupausta siitä, että jokainen, joka todella ottaa vastaan tuona pyhänä yönä annetun Kristuksen lahjan, saa ikuisen elämän!
Huomaamme, että päivittäisillä pyrkimyksillämme ottaa Kristus vastaan täydemmin, me tulemme, kuten profeettamme, presidentti Russell M. Nelson, on meitä kehottanut, ”[kansaksi], joka on kykenevä, valmis ja kelvollinen vastaanottamaan Herran, kun Hän tulee jälleen – [kansaksi], joka on jo valinnut Jeesuksen Kristuksen”11.
Kuinka mahtavaa onkaan kuvitella päivää, jolloin julistamme jälleen yhdessä: ”Riemuitse, maa [ja aivan jokainen meistä], kun Kuningas Jo saapuu kansojen!”12 Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.