Herra auttaa meitä rakentamaan valtakuntaansa
Maailmanlaajuinen hartaustilaisuus nuorille aikuisille
12. tammikuuta 2020
Kiitos, kuoro, tuosta kauniista esityksestä. Se on yksi suosikeistamme. Kiitos, että lauloitte niin kauniisti. Rakkaat veljeni ja sisareni, olen hyvin onnellinen siitä, että voin puhua teille tänä iltana. Olen pohtinut viime aikoina paljon niitä asioita, jotka ovat vahvistaneet uskoani elämäni aikana. Yksi asia, jonka olen oppinut tietämään, on se, että meidän Isämme taivaassa todella auttaa meitä, varsinkin kun pyrimme tekemään kaiken voitavamme pitääksemme Hänen käskynsä ja rakentaaksemme Hänen valtakuntaansa täällä maan päällä.
Profeetta Nefi osoitti tätä uskoa koko elämänsä ajan. Vaikka hän kärsi monia ahdinkoja ja vastustusta, hän pysyi aina lujana ja kiitti aina Jumalaa Hänen antamistaan siunauksista. Nefi sanoi näin, kun he olivat vaeltaneet kahdeksan vuotta autiossa erämaassa:
”Jos ihmislapset pitävät Jumalan käskyt, hän kyllä ravitsee heidät ja vahvistaa heitä ja järjestää keinot, niin että he voivat täyttää sen, mitä hän on käskenyt heidän tehdä; sen vuoksi hän järjesti meille keinot ollessamme erämaassa.”1
Tiedän, että tämä periaate on tosi. Saanen esittää kertomuksen kirkon historiasta. 1830-luvun loppupuolella useimmat kirkon jäsenet kokoontuivat Missourin osavaltioon, minne he toivoivat perustavansa Siionin. Mutta vuonna 1839 mellakoivat väkijoukot pakottivat heidät lähtemään osavaltiosta. Heidän talonsa tuhottiin ja heidän karjansa ja taloustavaransa varastettiin, ja he matkasivat koilliseen Illinoisin osavaltioon, missä he asettuivat soiselle maaperälle Mississippijoen rantamille. He kuivattivat suon ja perustivat hienon kaupungin, jolle he antoivat nimeksi Nauvoo. Mutta kielteiset asenteet kirkkoa kohtaan eivät hellittäneet, ja profeetta Joseph Smith kuoli marttyyrina veljensä Hyrumin kanssa vain viisi vuotta myöhemmin. Kirkon jäsenet olivat tuskin saaneet temppelinsä valmiiksi, kun heidät pakotettiin jälleen lähtemään helmikuussa 1846 ja pakenemaan sydäntalvella Mississippijoen yli. Heidän joukossaan oli mies nimeltä Benjamin F. Johnson, minun isoisäni isoisä, sekä hänen perheensä, jossa oli pieniä lapsia. Hän kuvaili sitä aikaa omaelämäkerrassaan:
”Siinä me nyt olimme, lähdössä keskitalvella ilman rahaa matkalle, jonka pituudesta tai kestosta meillä ei ollut mitään tietoa, – – mukanamme elintarpeita, jotka riittäisivät meille korkeintaan muutamaksi viikoksi, ja kärsien heikosta terveydestä, joka viime vuoden ajan tai pidempäänkin oli ollut äärimmäisen epävakaa. Kärsin usein äkillisistä, viiltävistä kivuista vatsassani, ja aika ajoin ne saivat hien kihoamaan jokaisesta huokosesta. – – Tämän ja muiden ruoansulatusongelmien vuoksi en soveltuisi niin rasittavaan uurastukseen. Pelkästään valjakoista huolehtimisen velvollisuudet ja muut leirielämään liittyvät tehtävät näyttivät minusta todella suurilta. – –
Oltuamme leiriytyneinä muutaman päivän jotkut alkoivat valittaa vaikeuksista ja kehnosta ruoasta, mutta presidentti Brigham Young jyrisi heille kuin leijona ja sanoi, että kaikkien niiden, jotka eivät voineet silloin alkaa tulla toimeen keitetyillä pavuilla ja maissilla, tulisi luottaa Jumalaan ja olla kiitollisia siitä, mitä he saivat, tai heidän pitäisi lähteä heti takaisin, sillä pyhien leiri olisi heille kehno paikka. Tämä tuli minulle Herran sanana, mutta mitä minun piti tehdä? En ollut pitkään aikaan pystynyt syömään maissileipää tai papuja, koska ne aiheuttivat minulle niitä sietämättömiä vatsakipuja. Miten voisin siis jatkaa, sillä enimmäkseen meillä oli ruokana maissia ja papuja? Minusta tuntui, että omalla kohdallani oli kyse elämästä tai kuolemasta.”
Keskeytän tässä vaiheessa kertoakseni, että joitakin vuosia aiemmin hänen 22-vuotias siskonsa oli kuollut samanlaisiin vatsaongelmiin, joten luultavasti hän ei liioitellut pelkojaan. Hän jatkoi sanomalla:
”Puhuin asiasta perheeni kanssa. Sanoin heille, että aion luottaa Herraan, ja ellei Hän olisi meidän kanssamme, Hän ei varmastikaan olisi meidän takanamme, enkä aikonut mennä takaisin. Olin halukas syömään sitä ruokaa, jota meillä oli, ja olemaan siitä kiitollinen. Ja ellei Herra pitäisi meistä huolta nyt, niin mitä nopeammin me kaikki kuolisimme, sitä parempi, sillä me emme pystyisi itse huolehtimaan itsestämme tai suojelemaan henkeämme tällä matkalla.”
Kuukausi myöhemmin hän kirjoitti päiväkirjaansa näin:
”Papuja ja maissia, joita en aiemmin pystynyt syömään, pystyn nyt syömään hyvällä ruokahalulla, eivätkä vanhat vaivat ole sen jälkeen palanneet minulle matkan aikana. Olin kertonut Herralle Hänen palvelijansa sanoneen, että Hänen avullaan täyttäisin jokaisen vaatimuksen, ja että jos oli Hänen tahtonsa, että jäisin henkiin ollakseni Hänen palvelijansa, niin Hänen täytyy saada ruokani sulamaan vatsassani hyvin, ja tiedän Hänen tehneen niin.”
Esivanhempieni usko ja profeettojen esimerkki ovat vahvistaneet minua elämässäni ja auttaneet minua luottamaan Herraan myös vaikeina aikoina. Muistan ajan avioliittomme alkuvaiheessa, kun rahamme olivat erityisen tiukassa. Saimme kaksi pientä lasta niiden kolmen vuoden aikana, jolloin vanhin Christofferson oli yliopistossa suorittamassa maisteriopintoja. Kun perustimme perheen, päätimme, että minä en olisi töissä kodin ulkopuolella, joten yritin kotona tehdä voitavani ansaitakseni hieman rahaa elatuksemme avuksi. Aviomiehelläni oli myös pari osa-aikaista työtä ja kesätöitä, joista saimme suurimman osan tuloistamme. Siltikään meillä ei ollut paljon. Meillä oli tapana sanoa, että ellei kyse ollut ruoasta, vuokrasta tai vanhan automme polttoaineesta, meidän ei tarvinnut ostaa sitä.
Eräänä sunnuntaina vain pari kuukautta ennen vanhin Christoffersonin valmistumista piispamme esitteli rakennusrahastosuunnitelman iäkkään seurakuntakeskuksemme remontoimiseksi. Se vaatisi, että jokainen perhe maksaisi jonkin tietyn summan kulujen kattamiseksi. Enää meillä ei ole rakennusrahastomaksuja, mutta niihin aikoihin seurakunnat ja vaarnat auttoivat seurakuntakeskusten rakentamis- tai remontointikuluissa kymmenyslahjoitusten lisäksi, jotka me myös maksoimme.
Muiden seurakunnan jäsenten tavoin mekin istuimme piispan kanssa keskustelemaan siitä, mitä voisimme lahjoittaa tulojemme perusteella. Meille ehdotettu summa ei ollut iso, mutta siihen aikaan meillä oli hyvin vähän ylimääräistä rahaa. Jotkut opiskelijat, jotka olivat samassa tilanteessa ja muuttamassa pian pois, olivat sitä mieltä, ettei ollut reilua, että heidän pitäisi maksaa rakennusrahastoon, koska he eivät enää asuisi paikkakunnalla, kun remontti olisi valmis. Me päätimme silti maksaa lahjoituksen rakennusrahastoon, vaikka emme tienneetkään, kuinka selviytyisimme kouluvuoden loppuun. Saatatte ajatella, että olisimme voineet vain hankkia luottokortin ja maksaa sillä kuukausittaiset kulumme ja maksaa ne takaisin ajan mittaan, mutta me elimme aivan toisenlaista aikakautta. Niihin aikoihin ei voinut saada luottokorttia, ellei ollut todisteita kokoaikaisesta työpaikasta ja elleivät tulot olleet tietyllä tasolla. Niinpä emme olleet oikeutettuja saamaan luottokorttia. Se saattaa tuntua tylyltä, mutta hieman tiukempi käytäntö siinä, kuka tänä päivänä voi saada luottokortin, voisi pelastaa monia siltä velkakurjuudelta, jossa he nykyään ovat.
Joka tapauksessa vain pari viikkoa sen jälkeen olimme eräänä iltana ajamassa erästä hiljaista tietä ja pysähdyimme stop-merkin kohdalla. Juuri silloin kuulimme takanamme jarrujen kirskuntaa ja vanhan automme takaosaan törmättiin. Vanhin Christofferson nousi autosta tutkimaan tilannetta, kun taas minä pysyin autossa. Jonkin ajan kuluttua mieheni tuli takaisin autoon, ja kysyin häneltä, mitä oli tapahtunut. Hän sanoi, että ainoastaan puskuri oli vaurioitunut. Meihin törmännyt mies oli matkusteleva myyntimies, joka asui toisessa kaupungissa. Mies oli huomannut, että hänen autossaan oli huonot jarrut, mutta ei ollut tiennyt, että ne olivat niin huonot. Hän tarvitsi autoaan työssä ja toivoi, että voisimme sopia asian keskenämme, niin etteivät hänen liikennevakuutusmaksunsa nousisi eikä hän saisi sakkolappua, joka hänen pitäisi myös maksaa. Eihän kukaan ollut loppujen lopuksi loukkaantunut. Luulen, että mies oli itsekin aika tiukalla rahojen suhteen. Hän sanoi, että jos hankkisimme kirjallisen arvion korjauskustannuksista ja toisimme sen hänelle hänen motellihuoneeseensa kaupungin laidalla, hän maksaisi meille itse.
Minähän en ole mikään eilisen teeren poika. Mielestäni rakas mieheni, johon olin luottanut täysin, oli tässä tilanteessa varsin hyväuskoinen. Uskoiko hän todella, että tämä mies pitäisi sanansa? Millä todennäköisyydellä tämä tyyppi ei vain poistuisi kaupungista? No, vanhin Christofferson hankki korjauskustannusarvion, ja hän meni siihen motelliin ja löysi miehen. Mies kirjoitti sekin sille summalle, ja arvatkaapa mitä? Saimme lunastettua sekin!
Nyt kertomuksen loppuosa. Se sekki oli miltei samalle summalle kuin se maksu, jonka olimme maksaneet rakennusrahastoon. Pystyisimme varmastikin odottamaan, kunnes mieheni saisi säännöllisen palkan, ennen kuin korjauttaisimme puskurin, ja sillä välin rahamme riittivät kuluihimme, mitä olimme hieman epäilleet. Tämä oli meille todistuksena siitä, että Herra tosiaankin Nefin sanojen mukaisesti ”järjestää keinot, niin että [me voimme] täyttää sen, mitä hän on käskenyt [meidän] tehdä”2. Olen oppinut, että usko tarkoittaa usein astumista pimeään, mutta kun me teemme niin, tiedän, että silloin Herra valaisee tien edessämme. Olen kiitollinen rakastavasta taivaallisesta Isästä, joka varjelee meitä ja välittää meistä. Tiedän, että tämä on Hänen kirkkonsa ja että meidän Vapahtajamme elää. Kiitän Herraa siunauksista, joita evankeliumi on tuonut elämäämme. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.