2:3

Valitseminen ja sitoutuminen

Maailmanlaajuinen hartaustilaisuus nuorille aikuisille

Vanhin D. Todd Christofferson

kahdentoista apostolin koorumi

12. tammikuuta 2020

Kiitän taivaallista Isääni etuoikeudesta olla teidän kaikkien kanssa tänä iltana. Ja haluan kiittää vaimoani ja tukea hänen ajatuksiaan. Ja aivan erityinen kiitos tälle erinomaiselle kuorolle. He ovat yksi lisätodiste instituutin arvosta. Minä rakastan instituuttia. Toivon, että teillä kaikilla on tilaisuus paitsi ilmoittautua myös osallistua instituuttiin ja olla aktiivisesti mukana sen toiminnassa. Se on yksi parhaista asioista, mitä teemme kirkossa. Kuoron hetki sitten laulama laulu, kuten jotkut teistä ehkä tietävätkin, on presidentti Russell M. Nelsonin kirjoittama. Sanat ovat hänen, ja laulun tunne ja ilmaisu tavoittavat sydämeni, kuten uskon niiden tavoittavan teidänkin sydämenne. Ja välitän teille hänen rakkautensa ja tervehdyksensä. Saanen myös lisätä kiitoksen sanan rehtori Astrid Tuminezille sekä Utah Valleyn yliopiston hallinnolle ja henkilökunnalle heidän ystävällisestä vieraanvaraisuudestaan tässä tilaisuudessa.

Useita vuosia sitten vanhin L. Tom Perry ja minä hoidimme yhdessä erästä tehtävää New York Cityssä. Siellä ollessamme vierailimme Brooklynissa eräässä historiallisessa synagogassa. Tämä synagoga oli arvokas rakennus alueella, joka oli ollut ja luultavasti oli yhä yksi kaupunginosan kalleimmista alueista. Nainen, joka palveli siellä reformoidun juutalaisseurakunnan rabbina, tervehti meitä kohteliaasti ja esitteli meille historiallista rakennusta. Aikanaan se oli ollut hieno rakennus, mutta nyt se oli selvästi ison remontin tarpeessa. Rabbi kertoi meille, että seurakunnan jäsenmäärä oli vähentynyt eivätkä varat riittäneet synagogan ja sen ohjelmien kuten koulun ylläpitämiseen.

Kun juttelimme lisää, hän totesi, että yleisesti ottaen nuoret aikuiset olivat sitoutuneita juutalaiseen perintöönsä, mutta syystä tai toisesta he olivat haluttomia liittymään seurakuntaan ja tulemaan synagogan sitoutuneiksi jäseniksi. Siitä huolimatta he varasivat rakennuksen säännöllisesti sosiaalisiin toimintoihin. Se oli heille tavallaan kokoontumispaikka, ja he tekivät aika ajoin lahjoituksia kattaakseen osaltaan rakennuksen käytöstä koituvia kuluja, mutta harvat olivat halukkaita tulemaan jäseniksi seurakuntaan, joka palveli siellä Herraa.

Vanhin Perry ja minä keskustelimme rabbin kanssa siitä, miksi näin mahtoi olla. Keskusteltuaan monien näiden nuorten aikuisten kanssa, joista useimmat olivat naimattomia, rabbi oli huomannut, että nämä eivät asettaneet uskontoa elämässään kovinkaan tärkeälle sijalle. Toiset eivät yksinkertaisesti halunneet sitoutua tähän tai mihinkään muuhunkaan synagogaan. Vanhin Perry mietti, oliko tämä ilmentymää kuuluisasta (tai surullisen kuuluisasta) ”FOMOsta” – paitsi jäämisen pelosta – että jos sitoutuu tähän, saattaa jäädä ilman jotakin muuta.

Ja tämä on aihe, josta pohjimmiltaan haluaisin puhua teille tänä iltana – valitsemisesta ja sitoutumisesta.

Huomatkaamme aluksi, että ”paitsi jäämisen pelko” on jossakin määrin varsin järkevä tunne. Siinä määrin kuin mahdollista, me kaikki haluamme kokea parhaita asioita ja tavoitella parhaita vaihtoehtoja elämän kaikilla osa-alueilla. Mutta se, että viivyttelemme ilmeisen ikuisesti tehdessämme jotakin valintaa tai sitoumusta, koska valinta voi tarkoittaa jäämistä paitsi jostakin muusta, mahdollisesti paremmasta, ei ole järkevää. Jokainen valinta sulkee pois muita mahdollisuuksia: Jos aamulla teette valinnan mennä työhön tai kouluun, te ette voi samaan aikaan katsoa elokuvaa Netflixistä (vai voitteko?). Jos lähdette opiskelemaan ja valitsette pääaineeksenne maa- ja vesirakentamisen, te ette voi opiskella pääaineena historiaa, taidetta, biologiaa ettekä mitään muutakaan (paitsi jos aina vain jatkatte opiskelua). Jos nyt matkustatte Afrikkaan Victorian putouksille, te ette voi matkustaa samanaikaisesti mihinkään muualle, ja teiltä saattaa jäädä näkemättä muita paikkoja, joissa ehkä haluaisitte käydä. Jos teette valinnan palvella lähetystyössä, te luovutte monista sosiaalisista toiminnoista sinä aikana, ja niin edelleen. Mutta mikäli ette tee valintaa ja sitoudu johonkin tiettyyn suuntaan, niin teidän elämänne on varsin epävakaata ja lopuksi jäätte itse asiassa paitsi useimmista kaikkein parhaimmista asioista.

Kuten vaimoni aika ajoin huomauttaa: ”Ei kaikkea voi saada – mihin sen edes laittaisi?” Emme voi saada kaikkea, mitä olisi mukava saada, emmekä voi tehdä kaikkea, mitä olisi mukavaa tai mielenkiintoista tehdä. Vaikka rajoittaisitte valintanne vain sellaiseen, mikä on hyvältä kuuluvaa tai kiitettävää¹, niin ette siltikään voi saada tai kokea kaikkea. Aika, varat tai tila eivät yksinkertaisesti riitä siihen kenenkään elämässä kuolevaisuudessa. Niinpä meidän täytyy sitoutua tiettyihin valintoihin tietoisina siitä, että niin tehdessämme me väistämättä luovumme muista, niin hyviä kuin ne ovatkin. Meidän tulee myös pitää mielessä, että jonkin valinnan aiheeton lykkääminen voi itsessään olla valinta.

Avioliitto on tyypillinen esimerkki. Valitsemalla yhden kumppanin me luovumme kaikista muista. Herra sanoo: ”Rakasta vaimoasi koko sydämestäsi ja liity häneen äläkä kehenkään muuhun.”² Valinnan lopullisuuden vuoksi jotkut vastustavat sitoutumista henkilöön, josta he pitävät oikein kovasti, jota he rakastavat ja jonka kanssa he voisivat edistyä onnellisina ja iankaikkisesti – kantaen huolta siitä, että jossakin saattaa olla vieläkin täydellisempi sielunkumppani, jota he eivät haluaisi menettää. Muistan tuttavieni joukossa vuosia sitten erään sellaisen nuoren miehen, joka torjui erään suurenmoisen mahdollisen kumppanin, koska ajatteli, että tällä oli liikaa paikkoja hampaissa. Minun suhtautumiseni oli: Haluat täydellisyyttä, jota ei ole, ja sivumennen sanoen oletko pysähtynyt miettimään, ettet itsekään ole lähimainkaan täydellinen valinta?

Tämä on nuorten aikuisten kokoontuminen. Ja useimmat teistä tähdentävät sanaa aikuinen. Teillä on tai te tavoittelette aikuisten vastuita, aikuisten saavutuksia ja aikuisten osallistumista vastakohtana aikuisuuden lykkäämiselle ja ainaisen juhlimisen jatkumiselle. Kymmenen vuotta sitten kirjailija ja tiedemies Charles Murray puhui siitä, mitä tarkoittaa ”hyvin eletty elämä”. Hän sanoi: ”Puhun sellaisista asioista, joita muistelemme vanhalla iällä ja joiden ansiosta voimme olla ylpeitä siitä, millaisia olemme olleet ja mitä olemme saaneet aikaan.”³

Murray muisteli puhuneensa Zürichissä kuulijakunnalle syvästä tyytyväisyydestä, joka tulee hyvin eletystä elämästä. Hän sanoi: ”Puheen jälkeen muutamat parikymppiset kuulijat tulivat luokseni ja sanoivat yksinkertaisesti, että ilmauksella ’hyvin eletty elämä’ ei ollut heille mitään merkitystä. He viettivät mahtavaa aikaa senhetkisen seksikumppaninsa kanssa, heillä oli uusi BMW ja vapaa-ajan asunto Mallorcalla, eivätkä he nähneet elämässään mitään tyhjiötä, joka kaipaisi täyttämistä.” Murray sanoi: ”Oli kiehtovaa kuulla se sanottuna päin naamaa, mutta ei mitenkään yllättävää. – – Tuo asenne kuuluu jotakuinkin näin: Ihmiset ovat kokoelma kemikaaleja, jotka aktivoituvat ja jonkin ajan kuluttua deaktivoituvat. Elämän tarkoituksena on kuluttaa väliin jäävä aika mahdollisimman miellyttävällä tavalla.”⁴

Puheensa lopuksi Murray esitti tämän tarkkanäköisen ajatuksen: ”Ikivanha ihmisviisaus on oivaltanut, että hyvin eletty elämä edellyttää kanssakäymistä ympärillämme olevien kanssa.”⁵ Todelliset aikuiset ymmärtävät tämän. He käsittävät, ettei henkilökohtainen mielihyvä koskaan toimi elämän keskipisteenä eikä se riitä elämän tarkoitukseksi. Tämän totuuden perustana on kaksi suurta käskyä: rakasta Jumalaa koko sydämestäsi, sielustasi ja mielestäsi ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.⁶ Kuten Jeesus sanoi: ”Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.”⁷ Evankeliumin liitto⁸, joka lupaa iankaikkisen elämän, perustuu näille kahdelle suurelle käskylle annetussa tärkeysjärjestyksessä: ensimmäinen ja toinen. Uskollisuus näille kahdelle suurelle käskylle määrittelee hyvin eletyn elämän ja sen, mitä aikuisena oleminen tarkoittaa.

Loppujen lopuksi kuljettavaksi ei ole mitään puolueetonta, sitoutumatonta polkua, ainakaan mitä tulee asioihin, joilla on iankaikkisia seurauksia. Alma teki tämän selväksi, kun hän opetti, että Kristus, hyvä paimen, kutsuu meitä seuraamaan Häntä pitkin opetuslapseuden ja onnellisuuden polkua:

”Katso, minä sanon teille, että hyvä paimen kutsuu teitä; niin, ja hän kutsuu teitä omassa nimessään, joka on Kristuksen nimi; ja jos te ette halua kuunnella hyvän paimenen ääntä, sitä nimeä, jolla teitä kutsutaan, katso, te ette ole hyvän paimenen lampaita.

Ja nyt, jos te ette ole hyvän paimenen lampaita, mistä laumasta te olette? Katso, minä sanon teille, että Perkele on teidän paimenenne ja te olette hänen laumastaan; ja nyt, kuka voi kieltää tämän?”⁹

Alma opettaa, että todellisuudessa on vain kaksi vaihtoehtoa ja että Kristus on ainoa hyvä vaihtoehto. Ellet valitse Kristusta, seuraat vääjäämättä epäjumalaa, väärää polkua, joka johtaa vähintäänkin lopulliseen ja jopa iankaikkiseen pettymykseen. Mikäli siis et seuraa Vapahtajaa, sinä torjut Hänet.¹⁰

Tämän tietäen meidän ei pitäisi tuntea haluttomuutta sitoutua Herraan ja pyrkiä olemaan yhtä Hänen kanssaan. Kuten Hän rukoili viimeisellä aterialla apostoliensa ja kaikkien niiden puolesta, jotka uskoisivat näiden sanoihin: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme.”¹¹ Emmekö me pyri juuri siihen? Miksi sitten epäröisimme sitoutua täydesti ja varauksetta? Miksi empisimme ottaa Hänen ikeensä kantaaksemme tietäessämme, että Hänen ikeensä on hyvä kantaa ja Hänen kuormansa on kevyt¹²?

Epäonnistumisen pelko

Vastaten omaan kysymykseeni huomaan, että loogisuudesta huolimatta ja Hengen meille esittämistä pyynnöistä huolimatta on pari syytä, joiden vuoksi joku saattaa yhä tuntea haluttomuutta. Yksi on huoli siitä, ettemme kykene pitämään niin kauas ulottuvaa sitoumusta. Voimmeko todella pitää sen ja eikö meidän olisi parempi olla sitoutumatta, jos saattaisimme epäonnistua?

Tämä on ymmärrettävä huoli, mutta vastauksena siihen huomautan, että hyvin tärkeässä mielessä te olette jo ylittäneet sen sillan. Kun kuolevaisuutta edeltävässä maailmassa teitte valinnan hyväksyä pelastussuunnitelman ja korotuksen, jonka Isä on valmistanut ja jota Poika puolustaa, te valitsitte Kristuksen. Teidän fyysinen syntymänne on todiste siitä tosiseikasta, että te olette jo sitoutuneet. Te pysyitte uskollisina ”ensimmäisessä asemassanne”¹³, ja nyt kyse on siitä, pidätteko te sitoumuksenne tässä ”toisessa asemassanne” ja annetaanko ”lisää kirkkautta [teidän päänne] päälle aina ja ikuisesti”¹⁴. Meidän ei pitäisi pelätä kuolevaisuutta edeltävän sitoumuksemme vahvistamista, varsinkaan kun mietimme, miten kehno on sen vaihtoehto.

Eikä meidän tarvitse elää epäonnistumisen pelossa. Me emme ole yksin. Me emme jää vaille apua. Kukaan, joka todella sitoutuu Kristukseen, täyteen opetuslapseuteen, ei voi epäonnistua. Jos olemme sitoutuneet Häneen, joka laskeutui kaiken alapuolelle, joka on voittanut kaiken ja jolla nyt on kaikki valta, me emme voi epäonnistua.¹⁵ Taivaallinen Isämme ja Vapahtajamme eivät ole pelkästään välinpitämättömiä tarkkailijoita, jotka ovat uteliaita näkemään, sujuvatko asiat meidän kohdallamme vai eivät. Voitteko kuvitella, että He katsoisivat taivaasta alas ja sanoisivat: ”Katsohan Sakua. Viimeksi kun hän joutui tällaiseen tilanteeseen, hän mokasi. Takuulla hän mokaa jälleen.” Tai: ”Hei, katsopa. Saanan kaverit ovat ajaneet hänet pahaan jamaan. Onpa mielenkiintoista nähdä, selviytyykö hän siitä.” Tietenkin tuo on naurettavaa. He ovat aktiivisesti mukana meidän puolellamme, antavat jatkuvaa apua, johdatusta ja voimavaroja, ja He antaisivat luultavasti meille enemmän, jos vain ottaisimme sen vastaan.

Sanoin aiemmin, että kun kunnioitamme liittoja, jotka sitovat meidät Kristukseen ja Hänen voimaansa, me emme voi epäonnistua. Se on loppujen lopuksi totta, mutta myönnän, että aika ajoin me kaikki koemme epäonnistumista – omien virheidemme ja syntiemme vuoksi sekä sen vaikutuksen vuoksi, joka muiden virheillä ja synneillä joskus on meihin. Mutta parannuksen ja anteeksiannon lahjojen myötä kaikki nämä epäonnistumiset ja heikkoudet voivat olla korkeintaankin väliaikaisia. Yksikään niistä ei voi riistää meiltä iankaikkista elämää ilman että itse myönnymme siihen. Miksi? Koska kun teemme voitavamme selviytyäksemme, niin meillä on pääsy Kristuksen armoon, jonka avulla selvittää ja korjata kaikki, mihin emme itse pysty. Muistakaa, että Kristuksen sovittava voima eli armo paitsi poistaa synnin ja virheen aiheuttaman syyllisyyden myös pyhittää ja tekee meistä pyhiä olentoja, jotka kykenevät asumaan Jumalan luona.¹⁶

En väitä, että kaikki tämä olisi helppoa. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että elämä on täynnä vastoinkäymisiä ja hyvin vaikeitakin asioita, jopa murhenäytelmiä. Ja Jeesuksen Kristuksen uskollisena opetuslapsena oleminen on paljon helpommin sanottu kuin tehty. Jeesukselle oli kaikkea muuta kuin helppoa olla Isänsä opetuslapsi ja juoda Hänelle annettu ”katkera malja”¹⁷. Mutta Hän joi sen, ja Hän osaa auttaa meitä kulkemaan menestyksekkäästi opetuslapseuden polkua. Lisäksi Vapahtajalla on voima ja aulius auttaa. Hän pysyy meidän luonamme ja auttaa niin paljon kuin tarvitsemme ja niin pitkään kuin tarvitsemme. Hän sanoo: ”Niin, ja niin usein kuin minun kansani tekee parannuksen, minä annan sille anteeksi sen rikkomukset minua vastaan.”¹⁸ Epäonnistumisen pelko ei ole mikään syy olla sitoutumatta täysin ja kokonaisvaltaisesti Kristukseen. Pyrkikää vain edelleen tekemään parannusta ja tekemään parhaanne ollaksenne hyviä – se riittää.

Uhraus

Mieleeni tulee yksi toinenkin syy, jonka vuoksi joku saattaa olla haluton vastaamaan hyvän paimenen kutsuun liittyä Hänen laumaansa: kutsuun mahdollisesti liittyvän uhrauksen pelko. Muistatte kaikki nuoren miehen, joka kysyi Jeesukselta aivan vilpittömästi: ”Mitä vielä puuttuu?” jotta hän saisi iankaikkisen elämän.¹⁹ Markus kertoo, että ”Jeesus katsahti häneen, rakasti häntä [tämä on mielestäni merkityksellistä] ja sanoi: ’Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua.’”²⁰ Muistatte, miten mies suhtautui vastaukseen: ”Mies synkistyi näistä sanoista. Hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta.”²¹

Toivon, että asiaa mietittyään tämä rikas nuorukainen koki sydämenmuutoksen ja otti myöhemmin vastaan Vapahtajan kutsun. Joka tapauksessa me kaikki tunnustamme, että Kristukseen sitoutumiseen liittyy uhrauksia. Yksi uhrattava asia on ”paitsi jäämisen pelko”, koska tiedämme, että me tosiaankin jäämme paitsi monista asioista. Hyvin monet vaihtoehdot elämässä eivät sovi yhteen opetuslapseuden kanssa, ja jopa monet hyvätkin asiat saattavat sulkeutua pois, kun opetuslapseus asettaa vaateita ajallemme ja voimavaroillemme parempien tai parhaiden asioiden hyväksi.

Vilpitön nuori aikuinen, joka kysyi Vapahtajalta ”Mitä vielä puuttuu?”, on kuollut. Mitä rikkauksia hänellä olikin, niitä ei luultavasti enää ole, ja ainakaan niitä ei ole hänellä eikä hän niistä mitenkään hyödy. Niin suurelta uhraukselta kuin Mestarin kutsu on hänestä ehkä tuntunutkin sillä hetkellä, niin oliko hänellä parempaa vaihtoehtoa kuin hyväksyä se kutsu? Voisiko mikään, mitä hänellä oli tai mitä hän voisi rikkauksillaan hankkia, olla sen vertaista, mitä Herralla oli lopulta hänelle tarjottavana? Tiedämme, että kaikki, mitä Vapahtaja meiltä pyytää – myös itse elämämme – on vähäpätöistä verrattuna korotukseen. Emme osaa edes kuvitella: ”Mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, [sen] Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat.”²²

Sen sijaan että pelkäisimme opetuslapseuden vaatimia uhrauksia, meidän tulee ottaa innostuneesti vastaan mahdollisuus kasvaa hengellisessä voimassa, kokea syvempää iloa ja löytää itse kukin todellinen merkitys elämässämme. Uhraus, varsinkin Kristuksen asialla tehty uhraus, tarkoittaa vakavuutta – me todellakin aiomme pitää kaksi suurta käskyä rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. Uhraus tarkoittaa, että me tosiaan aiomme tehdä hyvää maailmassa.

Taivaallisen Isämme ja Hänen rakkaan Poikansa rakastaminen sydämestämme, väkevyydestämme, mielestämme ja voimastamme vahvistaa meidän sielullemme, mitä ja keitä me olemme. Se antaa turvallisuutta, jonka avulla pystymme lopettamaan yksinomaan itseemme keskittymisen ja katsomaan ulospäin, näkemään muut oikealla tavalla – heidän tarpeensa ja heidän kohtaamansa todellisuuden sekä tuntemaan halua ymmärtää ja auttaa heitä. Vertauksessa laupiaasta samarialaisesta pappi ja leeviläinen näkivät haavoittuneen matkamiehen tien ohessa, mutta he eivät oikeasti nähneet häntä. Ainoastaan samarialainen todella näki haavoittuneen muukalaisen, ja sen vuoksi ”hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo – – ja sitoi [miehen haavat].”²³ Hyvin monet tuntevat alituista yksinäisyyttä. Varmastikin meidän uhrauksillamme voi olla vaikutusta.

Sitoutuminen

Kaikenkattava sitoutuminen, joka takaa ilon täällä ja tuonpuoleisessa, on sitoutuminen Jumalaan, iankaikkiseen Isäämme, ja Hänen Poikaansa, Herraan Jeesukseen Kristukseen. Omnin kirjassa on tämä kaunopuheinen pyyntö:

”Minä tahdon teidän tulevan Kristuksen luokse, joka on Israelin Pyhä, ja pääsevän osallisiksi hänen pelastuksestaan ja hänen lunastuksensa voimasta. Niin, tulkaa hänen luoksensa ja uhratkaa koko sielunne uhriksi hänelle ja paastotkaa ja rukoilkaa jatkuvasti ja kestäkää loppuun asti; ja niin totta kuin Herra elää, te pelastutte.”²⁴

Tarina kertoo isästä, joka laittoi pienen poikansa vuoteeseen. Huoneesta lähdettyään isä kuuli mätkähdyksen. Hän palasi huoneeseen, näki poikansa lattialla ja kysyi, miten tämä oli pudonnut vuoteesta. Poika vastasi: ”En ollut siellä vielä kunnolla.” Pitäkää huoli siitä, että te olette sitoutuneet Jumalaan kunnolla.

Te olette osa Kristuksen ruumista.²⁵ Te kuulutte siihen. Olkaa täysillä mukana, antakaa ja vastaanottakaa auliisti. Todella nähkää ympärillänne olevat ja antakaa heidän nähdä teidät, jotta elämänne olisi hyvin elettyä elämää täynnä palvelemista, siunaamista ja tyydytyksen kokemista. Elämää, jonka Vapahtaja siunaa ja pyhittää – Vapahtaja, joka on voittanut kaiken ja jonka armosta tekin tulette voittamaan kaiken.

Temppeliaukion tabernaakkelikuoron ja orkesterin viime kesän pioneeripäivän konsertissa esiintyi hyvin lahjakas norjalainen laulaja Sissel. Yleisöä – myös minua – kosketti syvästi hänen kunnioittava tulkintansa laulusta nimeltä ”Slow Down”, joka toi mieleen erään psalmin sanat: ”Lakatkaa te huolehtimasta! Tietäkää, että minä olen Jumala.”²⁶

Haluaisin näyttää videotallenteen Sisselin laulusta siinä tilaisuudessa, ja kun kuuntelette, pyydän teitä pohtimaan sen sanomaa – luottaa täysin Jumalaan ja Hänen ihmeelliseen rakkauteensa ja halukkuuteensa siunata ja tukea meitä, tapahtuipa mitä tahansa. Ja pohtikaa, kuinka pyhää on omistaa elämänsä ja itsensä Hänelle, tapahtuipa mitä tahansa.

Hämmennyksein keskellä,
äärimmäisen hädän hetkellä,
kun hämärtyä tahtoo mieleni,
vieno ääni sanoo näin:

Hiljennä, hiljennä, levollinen oo,
levollinen oo ja oota Herran Henkeä.
Hiljennä ja kuule Hänen äänensä
ja tiedä, että Hän on Jumala.

Koettelemusten aikoina,
kun epävarmuus mua vaivaa,
kun seikka moni mua painaa,
äänen levollisen, puhtaan kuulla saan.

Hiljennä, hiljennä, oo levollinen, lapseni,
levollinen oo ja oota Herran Henkeä.
Hiljennä ja kuule Hänen äänensä
ja tiedä, että Hän on Jumala,
ja tiedä, että Hän on Jumala.27

Hiljentäkää tahtia. Päättäkää mielessänne, että valitsette Jumalan, ja antakaa sen painua sydämeenne. Etsikää hiljainen hetki, jolloin voitte polvistua yksinäisyydessä ja sanoa taivaalliselle Isällenne Jeesuksen Kristuksen nimessä, että te olette Hänen, että te omistatte ruumiinne ja sielunne Hänelle, Hänen Pojalleen ja evankeliumin polulle. Seuratkaa sitten, minne Hän johtaa, nyt ja loppuelämänne ajan. Älkää epäröikö älkääkä estelkö enää kauempaa vaan ryhtykää tekemään työtä tarkoituksenne ja elämäntehtävänne hyväksi. Kuolevaisuus on hyvin lyhyt. Tehkää tästä ajasta arvokasta, jotta iankaikkisuutenne tulee olemaan täynnä iloa, ei katumusta. Ettekö tunnekin Hengen kertovan teille, että tämä on oikein? Kulkekaa sitten luottavaisina eteenpäin.

Lupaan teille, että Herran palkinto teille siitä, että annatte kaikkenne, on kaikki, mitä Hänellä on annettavana – ”runsas mitta, tiiviiksi paineltu, ravisteltu ja kukkurainen”²⁸. Hänen ylösnousemuksensa todellisuus on todiste siitä, että Hänellä on kaikki valta, että Hän voi täyttää lupauksensa ja että Hän todellakin pelastaa. Hän on elämä, ja Hän on tullut, jotta me voisimme saada elämän ja saada sen yltäkylläisenä²⁹. Sanon teille niin, koska minä tiedän, että Jeesus Kristus on ylösnoussut Lunastaja. Tällä tosiseikalla on ratkaiseva vaikutus maailmaan ja iankaikkisuuteen. Annan teille Hänen siunauksensa ja oman todistukseni. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.