Uljaana, jalona ja riippumattomana
Maailmanlaajuinen hartaustilaisuus nuorille aikuisille • 11. syyskuuta 2022 • Suolajärven tabernaakkeli
Vanhin Dale G. Renlund: Kiitos. Olemme kokoontuneet historialliseen Suolajärven tabernaakkeliin, mutta yleisömme on maailmanlaajuinen. Kaikkialla pyhissä kirjoituksissa Herra pyytää meitä muistamaan. Se, että muistamme yhteisen uskon, omistautumisen ja sinnikkyyden perintömme, antaa meille perspektiiviä ja voimaa kohdatessamme aikamme haasteet.
Neliosainen kirjasarja Saints: The Story of the Church of Jesus Christ in the Latter Days [Pyhät – kertomus Jeesuksen Kristuksen kirkosta myöhempinä aikoina] on syntynyt halusta muistaa ”kuinka armollinen Herra on ollut ihmislapsille”1. Kolme osaa on jo julkaistu. Tähän kerronnalliseen historiaan sisältyy aiemmin eläneiden uskollisten myöhempien aikojen pyhien kertomuksia. Se antaa meille tosielämän esimerkkejä ihmisistä, jotka rakastivat Jeesuksen Kristuksen evankeliumia, solmivat liittoja ja kulkivat liittopolkua tullakseen tuntemaan Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen.
Sisar Ruth L. Renlund: Olemme iloisia voidessamme keskittyä todellisiin elämänkokemuksiin, joita voitte nyt lukea sarjan kolmannesta osasta Saints: Boldly, Nobly, and Independent [Pyhät: uljaana, jalona ja riippumattomana]. Tämä osa kertoo kirkon historiasta Suolajärven temppelin vihkimisestä vuonna 1893 Bernin temppelin vihkimiseen Sveitsissä vuonna 1955. Tänä aikana jatkuva ilmoitus ilmenee kirkossa Herran profeettojen kautta sekä yksittäisille jäsenille. Saints-sarjan osa 3 auttaa meitä ymmärtämään omaa historiaamme ja sitä eläneitä ihmisiä sekä Vapahtajaamme.
Vanhin Renlund: Tänä ajanjaksona kaikki neljä isovanhempaani liittyivät kirkkoon. Vanhempani muuttivat Salt Lake Cityyn, koska he olivat luvanneet solmia avioliiton temppelissä. Vuonna 1950 Euroopassa ei ollut yhtään temppeliä. Molemmat saivat endaumenttinsa Suolajärven temppelissä kuullen opetuksen englanniksi ja ymmärtäen vain vähän. Heidät vihittiin avioliittoon ja sinetöitiin yhteen, ja he pitivät itseään iankaikkisesti siunattuina. Heidän valinnallaan tehdä mitä tahansa, mitä sinetöiminen temppelissä edellyttäisi, on ollut iankaikkinen vaikutus myös minun elämääni.
Saints, osa 3, on meidän perintömme, olimmepa sitten varhaisten pioneerien jälkeläisiä, kuten sisar Renlund, tai myöhempien pioneerien, kuten minä, tai olittepa itse uskon pioneereja. Te olette tärkeä osa tämän kirkon jatkuvaa historiaa. Kiitämme teitä kaikesta, mitä teette rakentaaksenne sille uskon perustukselle, jonka te ja esivanhempanne olette laskeneet. ”Rukoilemme, että tämä [Saints]-teos laajentaa ymmärrystänne menneisyydestä, vahvistaa uskoanne ja auttaa teitä tekemään ja pitämään ne liitot, jotka johtavat korotukseen ja iankaikkiseen elämään.”2
Sisar Renlund: Olen innoissani voidessani kertoa tarinoita Saints-sarjan kolmannesta osasta. Aloitetaan siis!
Vanhin Renlund: Aloitetaan esimerkillä kirkon jatkuvasta palautuksesta. Presidentti Russell M. Nelson opettaa usein, että palautus ”on prosessi, ei yksittäinen tapahtuma, ja se jatkuu, kunnes Herra tulee jälleen”.3 Eräs tapaus presidentti Joseph F. Smithin elämän loppupuolelta on siitä hieno esimerkki.
Joseph F. Smith ja Julina Lambson Smith.
Vuonna 1918 presidentti Smith oli huonossa kunnossa, ja hän todennäköisesti tiesi, ettei hänellä ollut enää kauan elinaikaa. Kuolema tuntui ympäröivän häntä. Ensiksi hänen vanhin poikansa Hyrum sairastui ja kuoli umpilisäkkeen puhkeamiseen. Presidentti Smith vuodatti suruaan päiväkirjaansa: ”Sieluni on revitty rikki. – – Voi! Jumala minua auttakoon.”4 Toiseksi presidentti Smithin surua lisäsi se, että Hyrumin leski Ida kuoli pian tämän jälkeen sydänvikaan.
Kolmanneksi hän luki kauhistuttavia raportteja raivoavasta maailmansodasta. Sodassa kuoli 20 miljoonaa sotilasta ja siviilihenkilöä. Neljänneksi tappava influenssakanta surmasi ihmisiä eri puolilla maailmaa. Kuolonuhrien määrä maailmassa oli vähintään 50 miljoonaa. Nämä kuolemat toivat mittaamatonta murhetta ja sydänsurua perheille. Presidentti Smith murehti ihmishenkien menetystä. Hän oli lisäksi ollut vuoteenomana viisi kuukautta. On kohtuullista sanoa, että kuolema oli profeetan mielessä.
Minulla on tässä presidentti Smithin omistama Raamattu. Hän on saattanut käyttää tätä tai toista samankaltaista saadessaan sysäyksen erittäin tärkeälle ilmoitukselle.
Sisar Renlund: Lokakuun 3. päivänä 1918 hän istui huoneessaan Beehive Housessa, vain korttelin päässä täältä, ”pohtien Jeesuksen Kristuksen sovitusta ja maailman lunastusta. Hän avasi – – Ensimmäisen Pietarin kirjeen kohdalta ja luki siitä, että Vapahtaja saarnasi hengille henkimaailmassa. – – Henki laskeutui [presidentti Smithin] päälle ja avasi hänen ymmärryksensä silmät.” Hän näki henkimaailmaan, jossa valtava määrä ”vanhurskaita naisia ja miehiä, jotka olivat kuolleet ennen Vapahtajan palvelutyötä kuolevaisuudessa, odotti iloisin mielin Hänen tuloaan sinne julistamaan heidän vapautumistaan kuoleman siteistä.
Vapahtaja ilmestyi – –, ja vanhurskaat henget riemuitsivat – –. He polvistuivat Hänen eteensä ja tunnustivat Hänet Vapahtajakseen ja Pelastajakseen kuolemasta ja helvetin kahleista. – –
[Presidentti Smith myös] ymmärsi, ettei Vapahtaja mennyt henkilökohtaisesti niiden henkien luo, jotka eivät olleet kuuliaisia. Sen sijaan Hän järjesti vanhurskaat henget – – viemään evankeliumin sanoman pimeydessä oleville hengille. Tällä tavoin kaikki ihmiset, jotka ovat kuolleet synneissään tai vailla tietoa totuudesta, voisivat saada tietää uskosta Jumalaan, parannuksesta, sijaiskasteesta syntien anteeksisaamiseksi, Pyhän Hengen lahjasta ja kaikista muista evankeliumin keskeisistä periaatteista. – –
Vanhin Renlund: Profeetta ymmärsi sitten, että tämän taloudenhoitokauden uskolliset [pyhät] jatkaisivat työtään seuraavassa elämässä saarnaamalla evankeliumia hengille, jotka olivat pimeydessä ja synnin orjuudessa. [Hän huomautti:] ’Kuolleet, jotka tekevät parannuksen, lunastetaan kuuliaisuuden kautta Jumalan huoneen toimituksille, – – ja sen jälkeen kun he ovat kärsineet rangaistuksen rikkomuksistaan ja heidät on pesty puhtaiksi, he saavat palkan tekojensa mukaan, sillä he ovat pelastuksen perillisiä.’
Sisar Renlund: – – Seuraavana aamuna [jotkut yllättyivät nähdessään hänen osallistuvan] lokakuun yleiskonferenssin ensimmäiseen kokoukseen heikosta terveydestään huolimatta. Hän oli päättänyt puhua yleisölle ja seisoi epävakaasti puhujakorokkeella [tässä rakennuksessa], ja hänen suuri kehonsa tärisi ponnistuksesta. – – Koska hänellä ei ollut voimaa puhua näystään ilman, että tunteet olisivat vallanneet hänet, hän vain viittasi siihen. ’En ole elänyt yksin näitä viittä kuukautta’, hän sanoi yleisölle. ’Olen elänyt rukouksen, anomisen, uskon ja päättäväisyyden hengessä, ja olen ollut yhteydessä Herran Henkeen jatkuvasti. Tämä on minulle tänä aamuna onnellinen kokous’, hän sanoi. ’Kaikkivaltias Jumala siunatkoon teitä.’”5
Presidentti Smith saneli ilmoituksen pojalleen Joseph Fielding Smithille yleiskonferenssin jälkeen. Tämä on yksi kopioista, jotka hän allekirjoitti ja toimitti ensimmäiselle presidenttikunnalle ja kahdentoista apostolin koorumille. He lukivat näyn ja hyväksyivät sen täysin6, ja se on kanonisoitu Opin ja liittojen luvuksi 138. Me ymmärrämme nyt, että Jumala välittää niistä, jotka ovat kuolevaisuuden verhon toisella puolella. Hän välittää heidän lunastuksestaan. ”Kuolleet” eivät ole todella kuolleita. Jatkuva palautus on tuonut meille tämän ymmärryksen ja tuo lohtua ja selvennystä seuraavasta maailmasta.
Vanhin Renlund: Henkilökohtainen ilmoitus vaatii monin tavoin samaa tapahtumasarjaa. Omalla kohdallani minun pitää keskittyä ongelmaan. Minun pitää tutkistella sitä ja miettiä sitä. Minun pitää kehitellä erilaisia ratkaisuja. Näyttää siltä, että vasta silloin henkilökohtaista ilmoitusta voi tulla luotettavasti. Usein ilmoitusta tulee minulle lyhyinä, ytimekkäinä käskyinä, kuten ”Mene”, ”Tee” tai ”Sano!”
Sisar Renlund: Samoin on minun kohdallani. Kun olen pohtinut, tutkinut ja rukoillut, mieleeni tulee usein ajatuksia tai ideoita, joista tiedän, etteivät ne ole omiani. Minua kannustaa aina se, että Jumala on tietoinen minusta ja kehottaa minua Pyhän Hengen kautta tekemään hyvää.
Vanhin Renlund: Usein ilmoitusta tulee, koska on olemassa tietty tarve. Merkittävä esimerkki tästä ilmeni huhtikuun 1894 yleiskonferenssissa. Presidentti Wilford Woodruff ilmoitti neuvonantajilleen ja kahdentoista apostolin koorumille, että hän oli saanut ilmoituksen koskien temppelisinetöintejä. Hän sanoi: ”Herra on sanonut minulle, että on oikein, että lapset sinetöidään vanhempiinsa ja heidät omiin vanhempiinsa niin pitkälle taaksepäin kuin voimme saada tietoja.”7 Tämä ilmoitus tuli yli 50 vuotta sen jälkeen, kun Elia oli palauttanut sinetöimisvaltuudet Kirtlandin temppelissä.
Sisar Renlund: Sunnuntaina vuoden 1894 yleiskonferenssissa presidentti Woodruff julisti: ”’Emme ole saaneet vielä kaikkea ilmoitusta. – – Emme ole vielä tehneet kaikkea Jumalan työtä.’ Hän puhui siitä, kuinka Brigham Young oli jatkanut Joseph Smithin työtä temppelien rakentamisessa ja temppelitoimitusten järjestämisessä. ’Mutta hän ei saanut kaikkia ilmoituksia, jotka kuuluvat tähän työhön’, presidentti Woodruff muistutti yleisöä. ’Ei myöskään presidentti Taylor, eikä Wilford Woodruff. Tälle työlle ei ole loppua, ennen kuin se on täydellinen.’”8
Nauvoon vuosista lähtien jäsenet olivat suorittaneet kasteita kuolleiden puolesta edesmenneiden sukulaisten puolesta. Mutta omiin esivanhempiin sinetöidyksi tulemisen merkitystä ei ollut vielä ilmoitettu. Presidentti Woodruff selitti: ”Haluamme myöhempien aikojen pyhien tästä ajasta eteenpäin jäljittävän sukulinjaansa niin pitkälle kuin mahdollista ja tulevan sinetöidyiksi isiinsä ja äiteihinsä. – – Sinetöikää lapsia vanhempiinsa, ja jatkakaa tätä ketjua niin pitkälle kuin pystytte.”9
Presidentti Woodruff ”muistutti pyhiä Joseph Smithin näystä veljestään Alvinista Kirtlandin temppelissä. ’Kaikki, jotka ovat kuolleet vailla tietoa tästä evankeliumista mutta jotka olisivat ottaneet sen vastaan, jos heidän olisi sallittu jäädä, ovat selestisen valtakunnan perillisiä.
Samoin on teidän isienne laita’, presidentti Woodruff sanoi henkimaailmassa olevista. ’On hyvin harvoja, jos yhtäkään, joka ei ota vastaan evankeliumia.’
Ennen kuin hän päätti saarnansa, hän kehotti pyhiä – – etsimään kuolleita sukulaisiaan. ’Veljet ja sisaret’, hän sanoi, ’jatkakaamme aikakirjojemme pitämistä, täyttäkäämme ne vanhurskaasti Herran edessä ja toteuttakaamme tätä periaatetta, niin Jumalan siunaukset ovat kanssamme, ja ne, jotka lunastetaan, siunaavat meitä tulevina päivinä.’”10 Tämä ilmoitus antoi jäsenille syyn palata temppeliin usein suorittamaan sijaisasettamisia ja toimituksia edesmenneiden esivanhempiensa hyväksi. Perheet alkoivat pitää tarkkaa aikakirjaa toimituksistaan ja tekemästään työstä niiden suorittamiseksi kirjoissa, kuten tämä tässä, josta käy ilmi Jens Peterin ja Marie Damen perheenjäsenten hyväksi tehty työ.
Vanhin Renlund: Nykyään oppi sinetöimisestä sukupolvien yli tuntuu meistä aivan normaalilta ja luonnolliselta, mutta tarvittiin ilmoitus Herralta, jotta perheiden sinetöiminen voitiin järjestää oikein. Tällä ilmoituksella oli suora vaikutus omaan perheeseeni kaukaisella Luodon saarella aivan Suomen länsirannikon tuntumassa. Tätä kertomusta ei ole Saints-sarjan osassa 3, mutta sitä pidetään perheessäni arvossa. Vuonna 1912 isänpuoleiset isovanhempani Lena Sofia ja Matts Leander Renlund kuuntelivat lähetyssaarnaajia, jotka olivat tulleet Ruotsista saarnaamaan palautettua evankeliumia. Lena Sofia ja Leander kastettiin seuraavana päivänä. He löysivät iloa uudesta uskostaan ja kuulumisesta pieneen seurakuntaan, joka oli ensimmäinen Suomessa. Valitettavasti elämän onni kääntyi ja katastrofi iski.
Vuonna 1917 Leander kuoli tuberkuloosiin, ja Lena Sofia jäi leskeksi odottaessaan heidän kymmenettä lastaan. Tuo lapsi – minun isäni – syntyi kaksi kuukautta Leanderin kuoleman jälkeen. Muitakin perheenjäseniä kuoli tuberkuloosiin. Lena hautasi lopulta Leanderin lisäksi kymmenestä lapsestaan seitsemän. Hän oli köyhä maalaisvaimo, joten hänen oli hyvin vaikeaa pitää jäljellä oleva perhe koossa.
Lähes kahteen vuosikymmeneen hän ei saanut kunnon yöunia. Päivisin hän teki tilapäistöitä saadakseen haalittua riittävästi ruokaa pöytään. Öisin hän hoiti kuolevia perheenjäseniä. On vaikea kuvitella, miten Lena Sofia selviytyi.
Tapasin Lena Sofian yhden kerran, joulukuussa 1963. Minä olin 11-vuotias, ja hän oli 87. Hän oli painunut kumaraan raadettuaan koko ikänsä. Hänen kasvojensa ja käsiensä iho oli sään pieksemä – yhtä kova ja karhea kuin kulunut nahka. Kun tapasimme, hän nousi seisomaan ja osoitti seinällä olevaa Leanderin kuvaa ja sanoi minulle ruotsiksi: ”Det här är min gubbe.” ”Tämä on minun mieheni.”
Luulin, että hän oli käyttänyt väärin verbin preesensiä. Koska Leander oli kuollut 46 vuotta aiemmin, huomautin äidilleni tästä ilmeisestä virheestä. Äiti sanoi minulle vain: ”Sinä et ymmärrä.” Minä en ymmärtänytkään. Lena Sofia tiesi, että hänen kauan kuolleena ollut miehensä oli hänen omansa ja pysyisi hänen omanaan kautta iankaikkisuuksien. Iankaikkisia perheitä koskevan opin ansiosta Leander oli pysynyt läsnä hänen elämässään ja osana hänen suurta tulevaisuudentoivoaan.
Lena Sofia Renlund, Dale G. Renlundin isänpuoleinen isoäiti.
Dale G. Renlund nuorena.
Ennen Helsingin temppelin vihkimistä vuonna 2006 siskoni tarkisti, mitä toimitustöitä isämme sukulinjassa piti tehdä. Se, mitä hän löysi, oli loistava vahvistus Lena Sofian uskosta sinetöimisvaltuuteen. Lena Sofia oli toimittanut kuolleiden lastensa, jotka olivat olleet kuollessaan yli kahdeksanvuotiaita, sukuselvitykset, jotta temppelityö voitiin suorittaa vuonna 1938. Nuo asiakirjat ovat ensimmäisiä, joita on lähetetty Suomesta temppelitoimituksia varten.
Lena selviytyi pitämällä mielessä pelastuksen opin. Hänen mielestään yksi Jumalan suurista armoteoista oli, että hän sai tietää perheiden olevan ikuisia ennen kuin nämä katastrofit kohtasivat häntä. Merkkinä hänen syvään juurtuneesta kääntymyksestään Jeesuksen Kristuksen palautettuun evankeliumiin oli hänen työnsä sukututkimuksen parissa, työn, josta ilmoitettiin Joseph Smithin, Wilford Woodruffin ja Joseph F. Smithin kautta. Hän oli niiden kaltainen, jotka ”uskovina – – kuolivat. Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; [mutta] he olivat – – etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten.”11
Sisar Renlund: Koska palautus on jatkuva prosessi, meillä on vielä enemmän odotettavaa. Alle vuosi sitten presidentti Nelson sanoi: ”Nykyiset muutokset temppelin toimintatapoihin ja muut, joita tulee myöhemmin, ovat jatkuvia todisteita siitä, että Herra johtaa aktiivisesti kirkkoaan. Hän tarjoaa meille jokaiselle mahdollisuuksia vahvistaa hengellistä perustustamme tehokkaammin keskittämällä elämämme Häneen sekä Hänen temppelinsä toimituksiin ja liittoihin.”12 Presidentti Nelson selitti, että nämä mukautukset tehdään ”Herran johdolla ja vastauksena rukouksiimme”, koska Herra haluaa meidän ”ymmärtävän hyvin selvästi, mitä [me] tarkalleen [lupaamme] liitoissa tehdä. – – Käsittävän [etuoikeutemme, lupauksemme ja vastuumme] – – [ja] saavan hengellisiä oivalluksia ja heräämisiä.”13
Toisinaan ilmoitusta tulee tietyssä hetkessä. Näin kävi jälleen yhdessä esimerkissä jatkuvasta palautuksesta, kun Lorenzo Snow oli kirkon presidentti. Vuonna 1898 kirkko oli vaikeassa taloustilanteessa. Moniavioisuuden vastaisen kampanjansa huipulla Yhdysvaltain kongressi oli antanut luvan takavarikoida kirkon omaisuutta. Peläten, että hallitus takavarikoisi heidän lahjoituksensa, monet pyhät lopettivat kymmenysten maksamisen, mikä vähensi huomattavasti kirkon tärkeintä rahoituslähdettä. Kirkko otti lainaa, jotta se saisi riittävästi varoja Herran työn jatkamiseen. Kirkko jopa otti lainaa Suolajärven temppelin viimeistelykustannusten kattamiseksi. Tämä taloudellinen tilanne painoi raskaasti 85-vuotiaan profeetan mieltä.14
”Eräänä aamuna toukokuun alussa presidentti Snow istui sängyllä, kun hänen poikansa LeRoi tuli huoneeseen. – – Profeetta tervehti häntä ja ilmoitti: ’Minä lähden St. Georgeen.’
LeRoi oli yllättynyt. St. George oli – – lähes 500 kilometrin päässä.” Sinne päästäkseen heidän oli matkustettava junalla yli 300 kilometriä etelään Milfordiin ja sen jälkeen vielä lähes 170 kilometriä vaunuilla. Se olisi vanhalle miehelle vaikea matka. He lähtivät kuitenkin tuolle pitkälle ja vaativalle matkalle. ”Kun he saapuivat – – pölyisinä ja väsyneinä, – – vaarnanjohtaja kysyi, miksi he olivat tulleet. ’Jaa’, presidentti Snow sanoi, ’en tiedä, miksi olemme tulleet St. Georgeen, mutta Henki käski meidän tulla.’
Seuraavana päivänä, 17. toukokuuta, profeetta tapasi jäseniä St. Georgen tabernaakkelissa, punaisesta hiekkakivestä tehdyssä rakennuksessa, joka oli useiden kortteleiden päässä temppelistä luoteeseen.” Kun presidentti Snow nousi puhumaan pyhille, hän sanoi: ’Voimme tuskin ilmaista syytä, miksi tulimme, mutta oletan, että Herralla on meille jotakin sanottavaa.’
Vanhin Renlund: Saarnan aikana presidentti Snow pysähtyi yllättäen, ja huone hiljeni täysin. Hänen silmänsä kirkastuivat ja hänen kasvonsa loistivat. Kun hän avasi suunsa, hänen äänensä oli voimakkaampi. Jumalan innoitus tuntui täyttävän huoneen. Sitten hän puhui kymmenyksistä. – – Hän pahoitteli sitä, että monet – – pyhät olivat vastahakoisia maksamaan täydet kymmenykset. – – ’Tämä on välttämätöntä valmistautumista Siioniin’, hän sanoi.
Seuraavana iltapäivänä presidentti Snow [opetti:] ’Nyt on koittanut aika, jolloin jokaisen myöhempien aikojen pyhän, joka aikoo valmistautua tulevaisuutta varten ja pitää jalkansa lujasti oikealla perustalla, tulee mennä ja tehdä Herran tahdon mukaan ja maksaa täydet kymmenyksensä. Tämä on Herran sana teille, ja se on oleva Herran sana kaikille uudisasutusalueille Siionin maassa.’”
Presidentti Snow opetti myöhemmin: ”’Olemme pelokkaassa tilassa, ja sen vuoksi kirkko on orjuudessa. Ainoa vapautus on, että pyhät noudattavat tätä lakia.’ Hän haastoi [jäsenet] noudattamaan lakia täysin ja lupasi, että Herra siunaisi heitä heidän ponnisteluistaan. Hän julisti myös, että kymmenysten maksaminen olisi nyt luja edellytys temppelissä käymiselle.”15
Sisar Renlund: Siitä lähtien monet voivat todistaa, että Herra todella vuodattaa rikkaimmat siunauksensa niille, jotka ovat halukkaita noudattamaan tätä yksinkertaista lakia. Veli Alois Cziep palveli Wienin seurakunnan johtajana Itävallassa. Hän säilytti kymmenyksiä ja muita seurakunnan aikakirjoja tässä vaatimattomassa kassalippaassa. Toisen maailmansodan ilmahyökkäysten aikana tämä oli ensimmäinen esine, josta seurakunnanjohtaja Cziep ja hänen perheensä huolehtivat ennen omaa henkilökohtaista omaisuuttaan.
Jotkut ovat todistaneet myös, kuinka lain hyväksyminen on ollut haastavaa ja kuinka he ovat saaneet sen seurauksena merkittäviä siunauksia.
Yanagidan perheen kokemus Japanissa on yksi tällainen esimerkki. Vuonna 1948 ensimmäinen presidenttikunta lähetti jälleen lähetyssaarnaajia Japaniin. Kun Toshiko Yanagida kysyi isältään uskonnosta, tämä kannusti häntä osallistumaan myöhempien aikojen pyhien jumalanpalvelukseen. Isä oli liittynyt kirkkoon vuonna 1915.
Sisar Yanagida tapasi lähetyssaarnaajat, koki kääntymyksen ja hänet kastettiin elokuussa 1949 hänen isänsä ollessa paikalla. Myöhemmin hänen miehensä etsi lähetyssaarnaajat käsiinsä, ja sama lähetyssaarnaaja, joka oli opettanut sisar Yanagidaa, kastoi myös aviomiehen.16
Toshiko Yanagida.
Vanhin Renlund: Veli ja sisar Yanagida kamppailivat kymmenysten maksamisen kanssa. He ”eivät tienanneet kovin paljon rahaa, ja joskus pariskunta mietti, onko heillä riittävästi rahaa poikansa kouluruokaan. He myös toivoivat voivansa ostaa talon. Kerran kirkon kokouksen jälkeen [sisar Yanagida] kysyi eräältä lähetyssaarnaajalta kymmenyksistä. ’Japanilaiset ovat nyt sodan jälkeen hyvin köyhiä’, hän sanoi. ’Kymmenysten maksaminen on meille hyvin vaikeaa. Täytyykö meidän maksaa?’
Vanhin vastasi, että Jumala käskee kaikkia maksamaan kymmenykset, ja hän puhui tämän periaatteen noudattamisen tuomista siunauksista. [Sisar Yanagida] oli epäileväinen – ja vähän vihainenkin. ’Tämä on amerikkalaista ajattelua’, hän sanoi itselleen.
– – Yksi sisarlähetyssaarnaaja lupasi [sisar Yanagidalle], että kymmenysten maksaminen voisi auttaa hänen perhettään saavuttamaan heidän tavoitteensa omistusasunnosta. [Veli ja sisar Yanagida] päättivät maksaa kymmenykset ja luottaa siihen, että siunaukset tulisivat. – –
[He] alkoivat nähdä [noita] siunauksia. – – He ostivat kohtuuhintaisen tontin kaupungista ja laativat talon piirustukset. Sitten he hakivat asuntolainaa hallituksen uuden ohjelman kautta, ja kun he saivat luvan rakentaa, he aloittivat perustustyöt.
Rakentaminen sujui ongelmitta, kunnes rakennustarkastaja huomasi, että palomiehet eivät pääsisi heidän tontilleen. ’Tämä maapala ei sovellu talon rakentamiseen’, hän sanoi heille. ’Ette voi jatkaa rakentamista.’
Koska [veli ja sisar Yanagida] eivät tienneet, mitä tehdä, he puhuivat lähetyssaarnaajille. ’Me kuusi paastoamme ja rukoilemme puolestanne’, eräs vanhin sanoi heille. ’Tehkää te samoin.’ Seuraavien kahden päivän ajan Yanagidat paastosivat ja rukoilivat lähetyssaarnaajien kanssa. Sitten toinen tarkastaja tuli arvioimaan uudelleen heidän tonttiaan. – – Hän ei aluksi antanut Yanagidoille juurikaan toivoa tarkastuksen läpäisemisestä. Mutta kun hän tarkasteli tonttia, hän huomasi ratkaisun. Hätätilanteessa palokunta pääsisi kiinteistölle yksinkertaisesti poistamalla läheisen aidan. Yanagidat voisivat sittenkin rakentaa talonsa.
’Te kaksi olette varmaankin tehneet jotakin poikkeuksellisen hyvää aiemmin’, tarkastaja sanoi heille. ’Kaikkina vuosinani en ole koskaan ollut näin mukautuvainen.’ [Veli ja sisar Yanagida] olivat riemuissaan. He olivat paastonneet ja rukoilleet ja maksaneet kymmenyksensä. Ja aivan kuten [se merkittävä] sisarlähetyssaarnaaja oli luvannut, he saisivat oman kodin.”17
Pyhillä eri puolilla maapalloa on ollut samankaltaisia kokemuksia, kun he ovat maksaneet kymmenykset. Herra siunaa kansaansa, joka on uskollinen ja kuuliainen. Ja uskollisen kymmenysten maksamisen ansiosta temppeleitä on voitu rakentaa ympäri maailman.
Sisar Renlund: Tiedän, että meidän elämäämme on siunattu hienovaraisin ja merkittävin tavoin elämisestä kymmenysten lain mukaan. Joskus siunaukset eivät ole sitä, mitä odotamme, ja ne jäävät helposti huomaamatta. Mutta ne ovat todellisia. Olemme kokeneet sen.18
Yksi lempikertomuksistani kirjassa Saints on se, kuinka ensimmäiset sisaret kutsuttiin palvelemaan kokoaikaisina lähetyssaarnaajina. 1890-luvun lopulla Englannissa liikkui huhuja, joiden mukaan myöhempien aikojen pyhiin kuuluvat naiset olivat hyväuskoisia hölmöjä, jotka eivät osanneet ajatella itsenäisesti. Sitten Salt Lake Citystä kotoisin oleva myöhempien aikojen pyhä Elizabeth McCune ja hänen tyttärensä tulivat Lontooseen pitkälle vierailulle.
Kun he osallistuivat kirkon konferenssiin Lontoossa, Elizabeth koki yllätyksen, kun ”aamukokouksen aikana Joseph McMurrin, neuvonantaja lähetyskentän johtokunnassa, tuomitsi – – vähemmän mairittelevat lausunnot myöhempien aikojen pyhiin kuuluvista naisista [ja ilmoitti]: ’Joukossamme on juuri nyt nainen Utahista – –. Pyydämme sisar McCunea puhumaan tänä iltana ja kertomaan teille kokemuksistaan Utahissa.’ Sitten hän kannusti kaikkia konferenssin osallistujia tuomaan ystävänsä kuulemaan, kun sisar McCune puhuisi.
Kun kokouksen alkamisaika lähestyi, ihmiset täyttivät huoneen äärimmilleen. Elizabeth piti hiljaa rukouksen ja nousi sitten korokkeelle.” Hän puhui yleisölle uskostaan ja perheestään todistaen rohkeasti evankeliumin olevan totta. Hän sanoi myös: ”’Uskontomme opettaa meille, että vaimo seisoo rinta rinnan aviomiehen kanssa.’ Kun kokous päättyi, tuntemattomat puristivat Elizabethin kättä. ’Jos useammat teidän naisistanne tulisivat tänne’, joku sanoi, ’saataisiin aikaan paljon hyvää.’
Nähtyään Elizabethin vaikutuksen yleisöön [lähetysjohtaja McMurrin kirjoitti kirkon presidentille:] ’Jos joukko lahjakkaita ja älykkäitä naisia kutsuttaisiin lähetyssaarnaajiksi Englantiin, – – tulokset olisivat erinomaiset.’ Päätös kutsua naisia kokoaikaisiksi lähetyssaarnaajiksi oli osittain seurausta Elizabeth McCunen saarnaamisesta.”19
Elizabeth McCune.
22. huhtikuuta 1898 Inez Knight ja Jennie Brimhall saapuivat Liverpoolin satamaan Englannissa. He olivat ensimmäiset, jotka erotettiin kirkon ”naislähetyssaarnaajan” tehtävään.
He lähtivät lähetysjohtaja McMurrinin ja muiden lähetyssaarnaajien mukana Liverpoolista itään olevaan kaupunkiin. Illalla lähetyssaarnaajien pitämään katukokoukseen osallistui suuri väkijoukko. ”Lähetysjohtaja McMurrin ilmoitti, että seuraavana päivänä pidettäisiin erityinen kokous, ja hän kutsui kaikkia tulemaan kuulemaan ’ihkaelävien mormoninaisten’ saarnaamista.”20 Tämä on Inez Knightin lähetystyöpäiväkirja. Hän kirjoitti: ”Illalla puhuin peloissani ja vapisten, mutta yllätin itseni.”21 Hän tunnisti saamansa taivaallisen avun, kun hän kirjoitti: ”Puhuin illalla suurelle väkijoukolle, mutta minua siunattiin muiden lähetyssaarnaajien rukouksilla.”22 Nämä ”ihkaelävät mormoninaiset” suoriutuivat hyvin kulkien ovelta ovelle ja todistaen usein katukokouksissa. Pian heidän seuraansa liittyi muita sisarlähetyssaarnaajia, jotka työskentelivät eri puolilla Englantia.
Vanhin Renlund: Sisar Knight ja sisar Brimhall olivat alku. Tällä taloudenhoitokaudella on palvellut satojatuhansia sisarlähetyssaarnaajia.23 Yksi asia, joka tekee minuun vaikutuksen sisarlähetyssaarnaajissa, on se, että he voivat olla tehokkaita olemalla aidosti oma itsensä. He ovat todellisia myöhempien aikojen pyhien naisia. Sisar Knightin ja sisar Brimhallin tavoin he puhuvat ihmisille siitä, keitä he ovat ja miksi he uskovat niin kuin uskovat.
Sisarlähetyssaarnaajien vaikutus Israelin kokoamiseen on ollut poikkeuksellinen. Eräs nuori vanhin kysyi minulta hiljattain kyselytunnilla, miksi seurakunnat hänen lähetyskentällään suosivat sisarlähetyssaarnaajia. Vastaukseni oli yksinkertaisesti: ”Koska sisaret antavat sydämensä ja sielunsa työhön. Jäsenet rakastavat kaikkia lähetyssaarnaajia, jotka tekevät niin eivätkä pidättele mitään.”
Sisarlähetyssaarnaajien vastaus lähetystyökutsuun on ollut ja on edelleen tärkeä osa evankeliumin levittämistä. Presidentti Nelson sanoi huhtikuun yleiskonferenssissa: ”Me rakastamme lähetyssaarnaajasisaria ja toivotamme heidät tervetulleiksi koko sydämestämme. Teidän panoksenne tähän työhön on suurenmoinen!”24
Sisar Renlund: Olen myös vaikuttunut siitä hyvästä, mitä seurasi sisar McCunesta, jota ei ollut kutsuttu ja erotettu lähetyssaarnaajaksi. Mutta tämä hyvä sisar sai asioita tapahtumaan uskonsa ansiosta.25
Tämä tuokin meidät yhteen hämmästyttävään kertomukseen Saints-kirjasarjan osasta 3. Löydämme esimerkkejä pyhistä, jotka osoittivat opetuslapseutensa mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Entiset viholliset voittivat vihamielisyyden ja löysivät ykseyden turvautuessaan Jeesukseen Kristukseen.
Toisen maailmansodan jälkeen ”Alankomaat oli surkeassa tilassa [Saksan natsihallinnon] viiden vuoden miehityksen jälkeen. Yli 200 000 hollantilaista oli kuollut sodan aikana, ja sadattuhannet kodit olivat vahingoittuneet tai tuhoutuneet. Monet pyhät – – Alankomaissa olivat katkeria saksalaisia kohtaan” ja toisiaan kohtaan, koska toiset olivat vastustaneet miehittäjiä ja toiset tehneet yhteistyötä miehittäjien kanssa. Erimielisyys oli käsin kosketeltavaa.
Vanhin Renlund: ”Lähetysjohtaja Cornelius Zappey kannusti kirkon seurakuntia täydentämään ruokavarantojaan aloittamalla perunanviljelyhankkeita käyttäen Alankomaiden hallituksen siemenperunoita.” Tämän rohkaisun ansiosta ”Alankomaiden seurakunnat – – perustivat perunaviljelmiä kaikkialle, mistä he löysivät tilaa, ja kasvattivat perunoita takapihoilla, kukkatarhoissa, tyhjillä tonteilla ja teiden varsilla.
Lähellä sadonkorjuuaikaa [lähetysjohtaja Zappey] piti lähetyskentän konferenssin Rotterdamin kaupungissa.” Hän tiesi Itä-Saksan lähetysjohtajan kanssa käymistään keskusteluista, ”että monet pyhät Saksassa kärsivät vakavasta elintarvikepulasta. [Lähetysjohtaja Zappey] halusi tehdä jotakin auttaakseen, joten hän kysyi paikallisilta johtajilta, olisivatko he halukkaita antamaan osan perunasadostaan pyhille Saksassa.
’Saksalaiset ovat katkerimpia vihollisia, joita te olette kohdanneet tässä sodassa’, hän myönsi. ’Mutta nuo ihmiset ovat nyt paljon huonommassa asemassa kuin te.’
Alkuun jotkut hollantilaiset pyhät vastustivat suunnitelmaa. Miksi heidän pitäisi jakaa perunansa saksalaisten kanssa? [Jotkut olivat menettäneet talonsa] saksalaisten pommitusten takia tai [nähneet] rakkaidensa kuolevan nälkään, koska saksalaiset miehittäjät olivat vieneet heidän ruokansa.”
Lähetysjohtaja Zappey pyysi Pieter Vlamia, entistä sotavankia ja kirkon Amsterdamin seurakunnan johtohenkilöä, ”vierailemaan eri puolilla Alankomaita sijaitsevissa seurakunnissa ja rohkaisemaan niitä tukemaan suunnitelmaa”, tehden eron natsihallinnon ja Saksan kansan välillä. ”Pieter oli kokenut kirkon johtohenkilö, jonka epäoikeudenmukainen vangitseminen saksalaiselle leirille oli hyvin tiedossa. Jos hollantilaiset pyhät rakastivat jotakuta ja luottivat johonkuhun lähetyskentällään, se oli Pieter Vlam.”
Kun Pieter kävi seurakunnissa, ”hän viittasi vaikeuksiinsa vankilassa. ’Olen kokenut tämän’, hän sanoi. ’Te tiedätte, että olen.’ Hän kehotti heitä antamaan anteeksi saksalaisille. ’Tiedän, kuinka vaikeaa on rakastaa heitä’, hän sanoi. ’Jos he ovat veljiämme ja sisariamme, niin meidän tulee kohdella heitä veljinämme ja sisarinamme.’”
Sisar Renlund: ”Hänen sanansa ja muiden seurakunnanjohtajien sanat liikuttivat pyhiä, ja monien viha suli pois, kun he korjasivat perunasatoa saksalaisille [veljilleen ja sisarilleen].” Sen lisäksi myös jäsenten väliset erimielisyydet ja epäluottamus, joita oli ollut seurakunnissa, alkoivat hälvetä. Jäsenet ”tiesivät, että he voisivat työskennellä jatkossa yhdessä.
[Lähetysjohtaja Zappey] työskenteli sillä välin saadakseen luvat perunoiden kuljettamiseksi Saksaan. – – Kun jotkut virkamiehet yrittivät estää kuljetussuunnitelmat, [lähetysjohtaja Zappey] sanoi heille: ’Nämä perunat kuuluvat Herralle, ja jos se on Herran tahto, Hän huolehtii siitä, että ne tulevat Saksaan.’
Cornelius Zappey, hollantilaisia lähetyssaarnaajia ja hollantilaisia pyhiä, jotka lastaavat perunoita kuljetettavaksi.
Lopulta marraskuussa 1947 hollantilaiset pyhät ja lähetyssaarnaajat tapasivat Haagissa ja lastasivat – – yli seitsemänkymmentä tonnia perunoita. Hieman myöhemmin perunat saapuivat Saksaan jaettavaksi pyhien keskuudessa. – –
Tieto perunaprojektista saavutti pian ensimmäisen presidenttikunnan. Hämmästyneenä presidentti David O. McKay sanoi: ’Tämä on yksi suurimmista todellisen kristillisyyden osoituksista, mitä on koskaan tullut tietooni.’”26
Vanhin Renlund: Seuraavana vuonna hollantilaiset jäsenet lähettivät jälleen suuren perunasadon saksalaisille. Ja he lisäsivät mukaan silakkaa, niin että lahja oli vieläkin huomattavampi. Muutama vuosi myöhemmin, vuonna 1953, Pohjanmeri tulvi ja tulvan alle jäi huomattava osa Alankomaista jättäen hollantilaisia jäseniä avuntarpeeseen. Tällä kertaa saksalaiset pyhät lähettivät apua Alankomaihin auttaakseen heitä heidän hädässään. Hollantilaisten pyhien hyväntekeväisyyden vaikutus on heijastunut vuosia, ja heidän tekonsa on kestävä todiste rakkaudesta ja armeliaisuudesta, joka on mahdollista jopa vihollisten välillä, kun tavalliset ihmiset rakastavat ennen kaikkea Jumalaa ja lähimmäistään niin kuin itseään.
Halu antaa anteeksi toi parantumisen hollantilaisille jäsenille. Olen huomannut, että samoin on minun kohdallani. Jos kannan kaunaa, Henki on murheellinen. Jos olen vihainen, olen vähemmän ystävällinen ja Kristuksen kaltainen käyttäytymisessäni muita kohtaan. Tämän totuuden ilmaisee kauniisti eräs hahmo Alan Patonin vuonna 1953 ilmestyneessä romaanissa Liian myöhään vesipääsky, joka sijoittuu Etelä-Afrikan apartheid-aikaan: ”On olemassa kova laki, – – että kun meille on tehty suurta vahinkoa, emme toivu, ennen kuin annamme anteeksi.”27
Sisar Renlund: Saints-kirjasarjan osassa 3 on paljon lisää inspiroivia kertomuksia kirkon historiasta tältä ajanjaksolta joka puolelta maailmaa. Ehkäpä haluaisitte tietää jotain William Danielsista, joka palveli uskollisesti vuosia Etelä-Afrikan Kapkaupungissa, jossa vallitsi rotuerottelu. Vaikka häntä ei ollut asetettu mihinkään pappeuden virkaan, hänellä oli palava todistus.28
Vanhin Renlund: Tai meksikolaisista Rafael Monroysta ja Vicente Moralesista, jotka kuolivat uskonsa marttyyreina. Ja Rafaelin äidistä Jesusitasta ja vaimosta Guadalupesta, jotka johtivat rohkeasti perhettään ja yhteisöään jatkuvista uhkauksista huolimatta.29
Jesusita Monroy.
Sisar Renlund: Tai Alma Richardsista, ensimmäisestä myöhempien aikojen pyhästä, joka voitti olympiamitalin, osittain siksi, että päätti elää viisauden sanan mukaan.30
Vanhin Renlund: Tai Hirini Whaangasta, joka uskollisen vaimonsa Meren tukemana palasi lähetyssaarnaajana kotimaahansa Uuteen-Seelantiin saarnaamaan ja keräämään nimiä temppelityötä varten.31
Sisar Renlund: Tai Helga Meiszusista, joka säilytti uskonsa nuorena myöhempien aikojen pyhiin kuuluvana naisena natsi-Saksassa huolimatta siitä, että entiset ystävät, opettajat ja koulun johtajat kiusasivat häntä.32
Vanhin Renlund: Tai Evelyn Hodgesista, joka työskenteli Apuyhdistyksen palkkaamana sosiaalityöntekijänä auttaen perheitä pääsemään jaloilleen suuren lamakauden aikana.33
Sisar Renlund: Meillä ei ole aikaa nostaa esiin muita, mutta tiedän, että te kaikki haluatte lukea itse tämän Saints-sarjan kolmannen osan.
Vanhin Renlund: Mielestäni täydellinen laulu kuvaamaan tätä ajanjaksoa kirkon historiassa on ”Kansat, te kuulkaa!”34, jonka kuoro laulaa kokouksemme päätteeksi. ”Kansat, te kuulkaa” on saksalaisen Louis F. Mönchin säveltämä laulu. Hän liittyi kirkkoon matkallaan Salt Lake Cityn kautta. Hän palveli myöhemmin kirkon lähetyssaarnaajana Sveitsissä ja Saksassa. Ollessaan lähetystyössä hän julkaisi paljon aineistoa saksaksi, myös laulun ”Kansat, te kuulkaa”. Siitä tuli yksi saksankielisten myöhempien aikojen pyhien rakastetuimmista kirkon lauluista. Se julkaistiin ensiksi Saksassa tässä laulukirjassa vuonna 1890. Se käännettiin muille kielille ja julkaistiin osana nykyään käyttämäämme laulukirjaa. Tuosta versiosta jätettiin pois kolmas säkeistö, jonka kuoro tulee myös laulamaan.
Tämä kolmas säkeistö kuvaa sitä, mitä pyhät, joista olemme puhuneet, tekivät tällä aikakaudella. He kunnioittivat yhtä ja ainoaa elävää Jumalaa. He ottivat kasteen ja pitivät kiinni rautakaiteesta. He antoivat Jumalalle sydämensä, uskoen Hänen Poikaansa Jeesukseen, Pyhään.
Kutsun teitä lukemaan Saints-kirjasarjaa oppiaksenne ja ymmärtääksenne kirkon historiaa ja ottaaksenne oppia sen jäsenten esimerkistä. Saints-kirjasarja on erityisen tarkan tutkimustyön tulos ja luotettava. Se on todistus Jeesuksen Kristuksen kirkon jatkuvasta palautuksesta. Historiamme on innoittava. Tämä historia on yhteinen perintömme, olimmepa sitten varhaisten pioneerien tai myöhempien pioneerien jälkeläisiä, tai olimmepa itse uskon pioneereja.
Miksi tällä on merkitystä? Miksi haluamme käyttää niin paljon aikaa kertoen näitä kertomuksia? Siksi, että nämä kertomukset antavat meille tosielämän esimerkkejä voimasta, joka koituu siitä, että tulemme tuntemaan Vapahtajamme. Tiedän, että Jeesus Kristus elää ja johtaa tätä kirkkoa ja varjelee liittokansaansa, joka on varustettu Jumalan voimalla suuressa kirkkaudessa. Rukoilen teille siunausta, että tunnette Vapahtajan rakkauden elämässänne , kun lähestytte Häntä ja Hänen kirkkoaan. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.