”Raina yrittää uudelleen”, Ystävä, heinäkuu 2024, sivut 36–37.
Raina yrittää uudelleen
”Tämä oli viimeinen kerta, kun enää koskaan kokeilen mitään uutta”, Raina sanoi.
Tämä kertomus tapahtui Yhdysvalloissa.
Raina luki koulussa mainoslehtisen sanat uudelleen. Esseekilpailu: Voita ilmainen matka New York Cityyn!
Se oli kilpailu oppilaille monissa alueen kouluissa. Raina ajatteli itseään New York Cityssä, ympärillään kohoavia pilvenpiirtäjiä ja Vapaudenpatsasta lähistöllä. Hän halusi mennä!
”Sinun pitäisi osallistua”, Sydney sanoi. ”Sinä olet paras kirjoittaja meidän luokallamme!”
Sydneyn sanat saivat Rainan tuntemaan olonsa hyväksi. Hän ei tiennyt paljoakaan esseen kirjoittamisesta. Mutta hän halusi yrittää.
Koulun jälkeen Raina istui pöytänsä ääressä. Naps, naps, naps. Hän naputti kynäänsä paperiin miettiessään ideoitaan. Viimein hän alkoi kirjoittaa.
Rainalta kesti kokonaisen viikon saada esseensä valmiiksi. Mutta äidin avulla hän tunsi viimein olevansa valmis lähettämään esseensä.
Kului muutama viikko. Rainaa jännitti nähdä, kuka voitti. Ehkä hän olisi pian menossa New Yorkiin!
”Kilpailuun osallistui yli sata oppilasta”, opettaja Wright sanoi luokan edessä. ”Kiitos kaikille teille, jotka kirjoititte esseen.”
Rainan sydän jyskytti jännityksestä.
”Vaikka yksikään oppilaistamme ei voittanut kilpailua, Raina oli kaikista kilpailijoista viiden parhaan joukossa. Onnittelut, Raina”, opettaja Wright sanoi.
Raina hymyili, kun hänen luokkatoverinsa taputtivat. Mutta sisimmässään hän oli pettynyt. Viiden parhaan joukossa oleminen ei ollut yhtä hyvää kuin voittaminen. Hänen unelmansa New Yorkin näkemisestä oli mennyttä.
Kun Raina tuli kotiin, hän lysähti keittiössä tuolille vanhempiensa viereen. ”Minä hävisin sen kilpailun”, hän sanoi. ”Tämä oli viimeinen kerta, kun enää koskaan kokeilen mitään uutta. Teen vain sitä, missä tiedän olevani hyvä.” Hän nojasi päätään käsiinsä.
”Olen pahoillani, ettet voittanut. Äiti ja minä olemme kumpikin hyvin ylpeitä siitä, että sinä yritit”, isä sanoi. Hän istahti Rainan viereen. ”Muistatko, kun olin työttömänä pari vuotta sitten?”
Raina nyökkäsi.
”Hain monia työpaikkoja, eikä minua palkattu mihinkään niistä”, isä sanoi. ”Olin aika lannistunut.”
Raina kohotti päänsä. ”Ihanko totta?”
Isä nyökkäsi. ”Mutta en antanut periksi. Pitkän ajan kuluttua löysin työpaikan, joka oli täydellinen. Mutta niin ei olisi tapahtunut, jos olisin lakannut yrittämästä.”
Äiti kosketti kädellään lohduttavasti Rainan selkää. ”Tiedätkö, kuinka monta kertomusta lähetän eri lehtiin?” hän kysyi. ”Ja kuinka monta hylätään? Mutta en voi antaa periksi, jos haluan, että töitäni julkaistaan. Kirjoittaminen on minulle tärkeää, joten jatkan yrittämistä.”
Raina oli aina ajatellut, että hänen vanhempansa olivat hyviä kaikessa, mitä he tekivät. Hän ei tiennyt, että heidätkin oli torjuttu.
Hän oli yhä surullinen, mutta tuntui typerältä, ettei enää koskaan kokeilisi mitään uutta. Ei taivaallinen Isä sitä halunnut hänelle. Raina päätti, ettei hän antaisi periksi. Hän voisi kokeilla enemmänkin asioita, jopa sellaisia, joita hän ei heti tehnyt hyvin.
”Taidan osallistua kilpailuun taas ensi vuonna”, Raina sanoi. Kilpailun häviämisen ei tarvinnut olla hänen unelmiensa loppu.
Raina meni pöytänsä ääreen ja otti kynänsä. Kirjoittaminen oli ollut aika hauskaa. Naps, naps, naps. Mitä uutta hän siis voisi kirjoittaa seuraavaksi?
Kuvitus Vivian Mineker