Kaksi periaatetta kenen tahansa elämään
Usein juuri vastoinkäymisten koetuksissa saamme ratkaisevimmat opetukset, jotka kehittävät luonnettamme ja muovaavat kohtalomme.
Vieraillessamme matkoillamme kirkon jäsenten luona eri puolilla maailmaa ja vakiintuneiden pappeuskanavien avulla me saamme ensi käden tietoa jäsentemme olosuhteista ja haasteista. Jo vuosia maailmanlaajuiset onnettomuudet – sekä luonnonkatastrofit että ihmisten aiheuttamat – ovat vaikuttaneet jäseniimme. Ymmärrämme myös, että perheiden on täytynyt kiristää vyötään ja että he ovat huolissaan siitä, miten he kestävät nämä haasteelliset ajat.
Veljet, tunnemme teidät hyvin läheisiksi. Rakastamme teitä ja rukoilemme alinomaa puolestanne. Olen nähnyt elämäni aikana kylliksi myötä- ja vastoinkäymisiä tietääkseni, että talvi väistyy varmasti uuden kevään lämmön ja toivon tieltä. Suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti. Veljet, meidän tulee omalta osaltamme pysyä järkkymättöminä toivossa, tehdä työtä kaikin voimin ja luottaa Jumalaan.
Olen viime aikoina ajatellut sellaista aikaa elämässäni, jolloin huolten taakka ja levottomuus epävarmasta tulevaisuudesta näyttivät olevan lakkaamatta läsnä. Olin 11-vuotias ja asuin kotiväkeni kanssa erään maatalon ullakolla lähellä Frankfurtia Saksassa. Olimme pakolaisia, toista kertaa vain muutaman vuoden kuluessa, ja ponnistelimme kotiutuaksemme uuteen paikkaan kaukana aiemmasta kodistamme. Voisin sanoa, että olimme köyhiä, mutta se olisi varovainen ilmaus. Me kaikki nukuimme samassa huoneessa, joka oli niin pieni, että sänkyjen välissä pystyi tuskin kävelemään. Toisessa pienessä huoneessa oli muutama vaatimaton huonekalu sekä hella, jolla äiti valmisti ruoan. Päästäksemme huoneesta toiseen meidän täytyi kulkea varastotilan läpi, jossa maanviljelijä säilytti maataloustarvikkeita ja työkaluja sekä monenlaisia lihoja ja makkaroita, jotka riippuivat kattoparruista. Niiden tuoksu sai minut aina hyvin nälkäiseksi. Meillä ei ollut kylpyhuonetta mutta meillä oli ulkokäymälä – portaat alas ja noin 50 jalkaa (15 m) ulos – vaikka se tuntui talvella paljon pitemmältä.
Koska olin pakolainen ja minulla oli puheessa itäsaksalainen korostus, muut lapset pitivät minua usein pilkkanaan ja nimittelivät minua, mikä loukkasi minua syvästi. Luulen, että kaikista nuoruuteni ajanjaksoista se oli kenties kaikkein lannistavin.
Nyt vuosikymmeniä myöhemmin pystyn muistelemaan noita aikoja kokemuksen pehmentävän suodattimen läpi. Vaikka yhä muistan loukkaukset ja epätoivon, pystyn nyt käsittämään sellaista, mitä en silloin kyennyt käsittämään: se oli suuren henkilökohtaisen kasvun aikaa. Tänä aikana perheemme kasvoi yhteen. Katselin vanhempiani ja opin heiltä. Ihailin heidän päättäväisyyttään ja myönteisyyttään. Opin heiltä, että vastoinkäymiset voidaan voittaa, kun ne kohdataan uskon, rohkeuden ja sinnikkyyden turvin.
Koska tiedän, että jotkut teistä kokevat parhaillaan omaa ahdistuksen ja epätoivon aikaansa, halusin tänään puhua kahdesta tärkeästä periaatteesta, jotka tukivat minua tänä elämääni muovaavana aikana.
Ensimmäinen periaate: tehkää työtä
Syvälle mieleeni on painunut aina tähän päivään asti se, kuinka toisen maailmansodan jälkeen meidän perheemme teki työtä menetettyään kaiken! Muistan, että isäni – koulutukseltaan ja kokemukseltaan valtion virkamies – otti tehdäkseen monia vaikeita töitä, muun muassa hiili- ja uraanikaivostyöläisenä, mekaanikkona ja kuorma-autonkuljettajana. Elättääkseen perheemme hän lähti varhain aamulla ja palasi usein myöhään illalla. Äitini perusti pesulan ja teki lukemattomia tunteja väheksyttyä työtä. Hän pestasi liikkeeseensä sisareni ja minut. Minä hoidin pyörälläni nouto- ja jakelupalvelua. Minusta tuntui hyvältä, kun kykenin auttamaan perhettäni omalla vähäisellä tavallani, vaikken tiennytkään silloin, että ruumiillinen työ osoittautuisi myös siunaukseksi terveydelleni.
Se ei ollut helppoa, mutta työ esti meitä miettimästä liiaksi olosuhteidemme aiheuttamia vaikeuksia. Vaikka tilanteemme ei muuttunut hetkessä, se kuitenkin muuttui. Siitä työssä on kyse. Jos yksinkertaisesti aherramme sitkeästi – vakaasti ja uskollisesti – asiat menevät varmasti parempaan suuntaan.
Kuinka ihailenkaan miehiä, naisia ja lapsia, jotka osaavat tehdä työtä! Kuinka Herra rakastaakaan työntekijää! Hän sanoi: ”Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi”1 ja ”Työmies on palkkansa ansainnut.”2 Hän antoi myös lupauksen: ”Pane – – sirppisi työhön koko sielustasi, niin sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.”3 Ne, jotka pelottomasti käärivät hihansa ja unohtavat itsensä tavoitellessaan arvokkaita päämääriä, siunaavat perhettään, asuinpaikkakuntaansa, kansakuntaansa ja kirkkoa.
Herra ei odota meidän tekevän työtä uutterammin kuin kykenemme. Hän ei vertaile (eikä meidänkään pitäisi vertailla) ponnistelujamme muiden ponnisteluihin. Taivaallinen Isämme edellyttää ainoastaan, että teemme parhaamme – että teemme työtä täyden kykymme mukaan, olipa se kuinka suuri tai pieni tahansa.
Työ on vastalääkettä ahdistukseen, palsamia murheeseen ja portti mahdollisuuteen. Olivatpa olosuhteemme elämässä millaiset hyvänsä, rakkaat veljeni, tehkäämme parhaamme ja hankkikaamme erinomainen maine kaikessa, mitä teemme. Keskittäkäämme mielemme ja kehomme loistavaan tilaisuuteen tehdä työtä, jonka jokainen uusi päivä tarjoaa.
Kun vankkurimme juuttuvat mutaan, Jumala auttaa paljon todennäköisemmin miestä, joka menee työntämään, kuin miestä, joka pelkästään korottaa äänensä rukoukseen – olipa sanamuoto kuinka kaunopuheinen hyvänsä. Presidentti Thomas S. Monson ilmaisi sen tällä tavoin: ”Ei riitä, että haluaa nähdä vaivaa ja sanoo, että me näemme vaivaa. – – Juuri tekemällä eikä vain ajattelemalla me saavutamme tavoitteemme. Jos jatkuvasti siirrämme tavoitteitamme, emme koskaan näe niiden täyttyvän.”4
Työ voi jalostaa ja tuottaa tyydytystä, mutta muistakaa Jaakobin varoitus olla tuhlaamatta vaivannäköänne ”sellaiseen, millä ei ole arvoa”5. Jos paneudumme tavoittelemaan maailman rikkauksia ja julkisten kunnianosoitusten loistokkuutta perheemme ja hengellisen kasvumme kustannuksella, huomaamme ennen pitkää, että olemme tehneet hölmöläisen kaupat. Vanhurskas työ, jota teemme oman kotimme seinien sisäpuolella, on kaikkein pyhintä, sillä sen hyödyt ovat luonteeltaan iankaikkisia. Sitä ei voi antaa muiden tehtäväksi. Se on perustana työllemme pappeudenhaltijoina.
Muistakaa, että olemme vain läpikulkumatkalla tässä maailmassa. Älkäämme käyttäkö Jumalalta saamiamme lahjoja ja voimia yksinomaan maallisten ankkureiden laskemiseen vaan käyttäkäämme päivämme pikemminkin kasvattaen hengellisiä siipiä. Sillä Korkeimman Jumalan poikina meidät luotiin liitämään kohti uusia horisontteja.
Nyt muutama sana meille varttuneille veljille. Eläkkeelle jääminen ei kuulu Herran onnensuunnitelmaan. Pappeustehtävistä ei pääse sapattivapaalle tai eläkkeelle – huolimatta iästä tai fyysisestä suorituskyvystä. Vaikka sanonta ”olen jo nähnyt ja tehnyt kaiken” voi käydä verukkeesta vältellä rullalautailua, kieltäytyä kutsusta moottoripyöräajelulle tai olla nauttimatta tulista currya ravintolassa, se ei ole hyväksyttävä selitys karttaa liiton alaisia velvollisuuksia pyhittää aikamme, kykymme ja varamme Jumalan valtakunnan työlle.
On ehkä niitä, jotka vuosikaudet kirkossa palveltuaan luulevat olevansa oikeutettuja lepojaksoon sillä aikaa kun toiset vetävät kuormaa. Suoraan sanoen, veljet, tällainen ajattelu on sopimatonta Kristuksen opetuslapselle. Suuri osa työstämme tämän maan päällä on kestämistä iloiten loppuun asti – jokaisena elämämme päivänä.
Nyt muutama sana myös nuoremmille Melkisedekin pappeuden veljillemme, jotka pyrkivät vanhurskaisiin päämääriin hankkia koulutus ja löytää iankaikkinen aviopuoliso. Nämä ovat oikeita tavoitteita, veljeni, mutta muistakaa: uuttera työskentely Herran viinitarhassa nostaa suuresti ansioluettelonne arvoa ja lisää todennäköisyyttänne menestyä näissä molemmissa arvokkaissa pyrkimyksissä.
Olitpa diakoneista nuorin tai ylipapeista vanhin, työtä on tehtävänä!
Toinen periaate: hankkikaa oppia
Sodanjälkeisen Saksan vaikeassa taloudellisessa tilanteessa mahdollisuudet hankkia koulutusta eivät olleet niin yltäkylläiset kuin nykyään. Mutta huolimatta rajallisista vaihtoehdoista tunsin aina intoa oppia. Muistan, kun eräänä päivänä kuljettaessani pyörälläni pyykkiä menin erään luokkatoverini kotiin. Yhdessä huoneessa oli seinän vieressä sievästi kaksi pientä kirjoituspöytää. Kuinka ihmeellinen näky se olikaan! Kuinka onnekkaita nuo lapset olivatkaan, kun heillä oli omat kirjoituspöydät! Pystyin kuvittelemaan heidät istumassa avointen kirjojen ääressä lukemassa läksyjään ja tekemässä kotitehtäviään. Minusta tuntui, että oma kirjoituspöytä olisi maailman ihmeellisin asia.
Minun täytyi odottaa kauan ennen kuin tämä toive toteutui. Vuosia myöhemmin sain työn tutkimuslaitoksessa, jossa oli suuri kirjasto. Muistan, että vietin paljon vapaa-aikaani siinä kirjastossa. Siellä sain vihdoin istua kirjoituspöydän ääressä – yksin – ja nauttia täysin siemauksin kirjojen antamista tiedoista ja taidoista. Kuinka rakastinkaan lukemista ja oppimista! Noina päivinä käsitin omakohtaisesti, mitä merkitsee vanha sanonta: Kasvatus ei ole niinkään astian täyttämistä kuin tulen sytyttämistä.
Kirkon jäsenille koulutus ei ole pelkästään hyvä ajatus – se on käsky. Meidän on määrä oppia ”siitä, mikä on niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla; siitä, mikä on ollut; siitä, mikä on; siitä, minkä täytyy pian tapahtua; siitä, mikä on kotimaassa; siitä, mikä on ulkomailla”6.
Joseph Smith rakasti oppimista, vaikka hänellä oli vain vähän mahdollisuuksia saada muodollista koulutusta. Päiväkirjoissaan hän kertoi tyytyväisyyttä tuntien päivistä, jotka olivat kuluneet opiskellen, ja hän ilmaisi usein halunsa oppia.7
Joseph opetti pyhille, että tieto on välttämätön osa matkaamme kuolevaisuudessa, sillä ”ihminen ei pelastu sen nopeammin kuin hän saa tietoa”8, ja että ”jokainen älyn periaate, jonka me saavutamme tässä elämässä, nousee meidän kanssamme ylösnousemuksessa”9. Haasteellisina aikoina opin hankkiminen on vieläkin tärkeämpää. Profeetta Joseph opetti: ”Tieto hälventää pimeyden, [pelon] ja epäilyksen, sillä ne eivät voi vallita siellä, missä vallitsee tieto.”10
Veljet, velvollisuutenne on hankkia niin paljon oppia kuin voitte. Kannustakaa perheitänne, kooruminne jäseniä ja kaikkia opiskelemaan ja hankkimaan parempi koulutus. Jos muodollista koulutusta ei ole saatavilla, älkää antako sen estää teitä hankkimasta kaikkea sitä tietoa, minkä voitte. Sellaisissa olosuhteissa parhaista kirjoista voi tavallaan tulla ”yliopistonne” – luokkahuone, joka on aina avoinna ja hyväksyy jokaisen hakijan. Pyrkikää lisäämään tietoanne kaikesta siitä, mikä on ”hyveellistä, rakastettavaa tai hyvältä kuuluvaa tai kiitettävää”11. Etsikää tietoa ”tutkimalla sekä uskon kautta”12. Etsikää nöyrin mielin ja murtunein sydämin.13 Kun sovellatte opiskeluunne – jopa ajallisten asioiden opiskeluun – uskon hengellistä ulottuvuutta, voitte lisätä älyllistä käsityskykyänne, sillä ”jos teidän silmämääränänne on vain [Jumalan kunnia], koko teidän ruumiinne täytetään valolla – –; ja se –– käsittää kaiken”14.
Älkäämme opiskelussamme laiminlyökö ilmoituksen lähdettä. Pyhät kirjoitukset ja nykypäivän apostolien ja profeettojen sanat ovat viisauden, jumalallisen tiedon ja henkilökohtaisen ilmoituksen lähteitä, jotka auttavat meitä saamaan vastauksen kaikkiin elämän haasteisiin. Oppikaamme Kristuksesta, etsikäämme sitä tietoa, joka ohjaa rauhaan, totuuteen ja iankaikkisuuden yleviin salaisuuksiin.15
Päätös
Veljet, muistelen sitä 11-vuotiasta poikaa Frankfurtissa Saksassa, joka oli huolissaan tulevaisuudestaan ja tunsi ilkeiden huomautusten aiheuttamaa jatkuvaa tuskaa. Muistan nuo ajat jonkinlaisella surumielisellä kiintymyksellä. Vaikken olisikaan innokas elämään noita koettelemusten ja vaikeuksien päiviä uudelleen, en ensinkään epäile, etteivätkö ne opetukset, jotka sain, olisi olleet välttämätöntä valmistautumista tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Nyt monia vuosia myöhemmin tiedän tämän aivan varmasti: usein juuri vastoinkäymisten koetuksissa saamme ratkaisevimmat opetukset, jotka kehittävät luonnettamme ja muovaavat kohtalomme.
Rukoilen, että tulevina kuukausina ja vuosina voimme täyttää tuntimme ja päivämme vanhurskaalla työllä. Rukoilen, että pyrimme oppimaan ja kehittämään mieltämme ja sydäntämme ammentamalla runsain mitoin puhtaan totuuden lähteistä. Jätän teille rakkauteni ja annan siunaukseni. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.