Pysykää minun rakkaudessani
Jumalan rakkaus on ääretöntä ja kestää ikuisesti, mutta se, mitä se tarkoittaa meidän kunkin kohdalla, riippuu siitä, kuinka me vastaamme Hänen rakkauteensa.
Raamatussa meille kerrotaan, että ”Jumala on rakkaus”. Hän on rakkauden täydellinen henkilöitymä, ja me turvaamme lujasti tuon rakkauden pysyvyyteen ja sen yleismaailmalliseen ulottuvuuteen. Kuten presidentti Thomas S. Monson on ilmaissut: ”Jumalan rakkaus on teitä varten, tunsittepa te ansaitsevanne rakkautta tai ette. Se on yksinkertaisesti olemassa aina.”
On monia tapoja kuvata jumalallista rakkautta ja puhua siitä. Yksi ilmauksista, joita nykyään usein kuulemme, on se, että Jumalan rakkaus on ”ehdotonta”. Vaikka yhdessä mielessä se onkin totta, tätä kuvaavaa sanaa ehdoton ei löydy mistään pyhistä kirjoituksista. Sen sijaan pyhissä kirjoituksissa kuvataan, että Hänen rakkautensa on ”suurta ja ihmeellistä”, täydellistä rakkautta, lunastavaa rakkautta ja ikuista rakkautta. Nämä ovat sopivampia ilmauksia, koska sana ehdoton voi välittää erheellisiä käsityksiä jumalallisesta rakkaudesta, kuten että Jumala suvaitsee ja oikeuttaa kaiken mitä teemme, koska Hänen rakkautensa on ehdotonta, tai että Jumala ei vaadi meiltä mitään, koska Hänen rakkautensa on ehdotonta, tai että kaikki pelastuvat Jumalan taivaalliseen valtakuntaan, koska Hänen rakkautensa on ehdotonta. Jumalan rakkaus on ääretöntä ja kestää ikuisesti, mutta se, mitä se tarkoittaa meidän kunkin kohdalla, riippuu siitä, kuinka me vastaamme Hänen rakkauteensa.
Jeesus on sanonut:
”Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä. Pysykää minun rakkaudessani.
Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan.”
”Pysyminen” Vapahtajan rakkaudessa tarkoittaa Hänen armonsa vastaanottamista ja tulemista täydelliseksi sen avulla. Ottaaksemme vastaan Jeesuksen Kristuksen armon meidän täytyy uskoa Häneen ja pitää Hänen käskynsä kuten tehdä parannus synneistämme, tulla kastetuiksi syntien anteeksisaamiseksi, ottaa vastaan Pyhä Henki ja jatkaa kuuliaisuuden polulla.
Jumala rakastaa meitä aina, mutta Hän ei voi pelastaa meitä meidän synneissämme. Muistakaa, kuinka Amulek sanoi Seesromille, ettei Vapahtaja pelastaisi kansaansa sen synneissä vaan sen synneistä, sillä synti tekee meistä epäpuhtaita eikä ”mikään epäpuhdas voi periä taivaan valtakuntaa” eikä asua Jumalan luona. ”Ja [Kristus] on saanut Isältä vallan lunastaa [kansansa] heidän synneistään parannuksen tähden; sen tähden hän on lähettänyt enkelinsä julistamaan sanomaa sen parannuksen ehdoista, joka johdattaa Lunastajan voimaan, heidän sielujensa pelastukseksi.”
Mormonin kirjasta me opimme, että Kristuksen kärsimyksen – Hänen rakkautensa äärimmäisen osoituksen – tarkoitus oli ”saada aikaan sydämellinen armo, joka voittaa oikeudenmukaisuuden ja saa aikaan keinon, jolla ihmiset voivat saada parannukseen johtavan uskon.
Ja näin armo voi tyydyttää oikeudenmukaisuuden vaatimukset ja sulkee heidät turvallisten käsivarsien suojaan, kun se, joka ei osoita parannukseen johtavaa uskoa, on koko oikeudenmukaisuuden vaatimusten lain alainen; sen tähden suuri ja iankaikkinen lunastussuunnitelma toteutuu vain sen kohdalla, jolla on parannukseen johtava usko.”
Parannus on siis Hänen lahjansa meille, ja se on hankittu hyvin kalliilla hinnalla.
Jotkut väittävät, että Jumala siunaa jokaista tekemättä mitään eroa – vedoten esimerkiksi Jeesuksen sanoihin vuorisaarnassa: ”[Jumala] antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.” Jumala todellakin antaa sataa kaikille lapsilleen kaikki ne siunaukset, jotka Hän voi antaa – kaikki ne siunaukset, jotka rakkaus, laki, oikeudenmukaisuus ja armo sallivat. Ja Hän käskee meidän olla yhtä anteliaita:
”Minä sanon teille: Rakastakaa vihamiehiänne, siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka vahingoittavat teitä ja vainoavat teitä;
että olisitte taivaallisen Isänne lapsia.”
Siitä huolimatta Jumalan suurempien siunausten ehtona on kuuliaisuus. Presidentti Russell M. Nelson on selittänyt: ”Jumalan rakkauden häikäisevä kukkavihko – johon sisältyy iankaikkinen elämä – sisältää siunauksia, joihin meidän täytyy olla oikeutettuja; se ei sisällä oikeutuksia, joita voisi odottaa saavansa kelvottomana. Synnintekijät eivät voi taivuttaa Hänen tahtoaan omaansa ja vaatia Häntä siunaamaan heitä synnissä [ks. Alma 11:37]. Jos he haluavat nauttia Hänen kauniin kukkavihkonsa jokaisesta kukasta, heidän täytyy tehdä parannus.”
Sen lisäksi, että katuvan suodaan tulla syyttömäksi ja tahrattomaksi ja hänelle luvataan, että hänet ”ylennetään viimeisenä päivänä”, Jumalan rakkaudessa pysymisessä on toinenkin tärkeä puoli. Kun pysymme Hänen rakkaudessaan, me pystymme saavuttamaan täydet mahdollisuutemme, tulemaan sellaisiksi kuin Hän on. Kuten presidentti Dieter F. Uchtdorf on sanonut: ”Jumalan armo ei pelkästään palauta meitä aiempaan viattomuuden tilaamme. – – Hän tähtää paljon korkeammalle: Hän haluaa, että Hänen pojistaan ja tyttäristään tulee Hänen kaltaisiaan.”
Tässä mielessä pysyminen Jumalan rakkaudessa tarkoittaa täydellistä alistumista Hänen tahtoonsa. Se tarkoittaa tarvittaessa Hänen ojennuksensa hyväksymistä, sillä ”jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa”. Se tarkoittaa sitä, että rakastamme ja palvelemme toisiamme, niin kuin Jeesus on rakastanut ja palvellut meitä. Se tarkoittaa sitä, että me opimme ”[pysymään] selestisen valtakunnan laissa”, jotta me voimme ”kestää selestistä kirkkautta”. Jotta taivaallinen Isämme siis voi tehdä meistä sellaisia, mitä meistä voi tulla, Hän pyytää meitä ”[taipumaan] Pyhän Hengen kutsuun ja [riisumaan päältämme luonnollisen ihmisen] ja [tulemaan] pyhäksi Kristuksen, Herran sovituksen kautta ja [tulemaan] lapsen kaltaiseksi, alistuvaksi, sävyisäksi, nöyräksi, kärsivälliseksi, sellaiseksi, joka on täynnä rakkautta ja halukas alistumaan kaikkeen, mitä Herra näkee hyväksi panna hänen kannettavakseen, niin kuin lapsi alistuu isänsä tahtoon”.
Vanhin Dallin H. Oaks on huomauttanut: ”Viimeinen tuomio ei ole vain lopullinen arvio hyvistä ja pahoista teoistamme – kaikesta siitä, mitä olemme tehneet. Se on tekojemme ja ajatustemme lopullisen vaikutuksen tunnustamista – sitä, mitä meistä on tullut.”
Kertomus Helen Kelleristä on tavallaan vertaus, joka havainnollistaa, kuinka jumalallinen rakkaus voi muuttaa aulista sielua. Helen syntyi Alabaman osavaltiossa Yhdysvalloissa vuonna 1880. Kun hän oli vuoden ja 7 kuukauden ikäinen, hän sairastui tautiin, jota ei osattu määrittää ja jonka seurauksena hänestä tuli sekä kuuro että sokea. Hän oli äärimmäisen älykäs ja turhautui yrittäessään ymmärtää ympäristöään ja ottaa siitä selvää. Kun Helen tunsi perheenjäsentensä huulten liikkuvan ja oivalsi, että he käyttivät suutaan puhumiseen, ”hän raivostui, [koska] hän ei kyennyt liittymään keskusteluun”. Siihen mennessä kun Helen oli kuusivuotias, hänen tarpeensa kommunikoida ja hänen turhautumisensa olivat voimistuneet siinä määrin, että hänen ”tunteenpurkauksiaan ilmeni päivittäin, joskus tunneittain”.
Helenin vanhemmat palkkasivat tyttärelleen opettajan, naisen nimeltä Anne Sullivan. Aivan kuten Jeesus Kristus ymmärtää meidän vajavuuksiamme, Anne Sullivan oli kamppaillut omien vakavien vaikeuksiensa kanssa ja ymmärsi Helenin vajavuuksia. Viisivuotiaana Anne oli sairastunut tautiin, joka aiheutti tuskallista sarveiskalvon arpeutumista ja sokeutti hänet miltei täysin. Kun Anne oli kahdeksanvuotias, hänen äitinsä kuoli, hänen isänsä hylkäsi hänet ja hänen pikkuveljensä Jimmien ja heidät lähetettiin ”köyhäintaloon”, jossa olot olivat niin kurjat, että Jimmie kuoli vain kolmen kuukauden kuluttua. Omalla hellittämättömällä sinnikkyydellään Anne pääsi Perkinsin sokeiden ja heikkonäköisten kouluun, jossa hän menestyi loistavasti. Leikkauksen ansiosta hänen näkönsä parani niin, että hän pystyi lukemaan painettua tekstiä. Kun Helen Kellerin isä otti yhteyttä Perkinsin kouluun etsien jotakuta, joka voisi tulla hänen tyttärensä opettajaksi, tehtävään valittiin Anne Sullivan.
Kokemus ei ollut alussa miellyttävä. Helen ”löi, nipisti ja potki opettajaansa ja iski häneltä irti yhden hampaan. [Anne] sai lopulta tilanteen hallintaan siirtymällä [Helenin] kanssa pieneen mökkiin Kellerien maatilalla. Kärsivällisyydellä ja tiukalla johdonmukaisuudella hän viimein voitti lapsen sydämen ja luottamuksen.” Kun me samalla tavoin opimme luottamaan jumalalliseen Opettajaamme sen sijaan että tekisimme vastarintaa, Hän voi tehdä työtä kanssamme valistaen meitä ja kohottaen meidät uuteen todellisuuteen.
Auttaakseen Heleniä oppimaan sanoja Anne kirjoitti tuttujen esineiden nimet kirjain kirjaimelta sormellaan Helenin kämmeneen. ”[Helen] nautti tästä ’sormileikistä’, mutta hän ei ymmärtänyt sitä ennen tuota kuuluisaa hetkeä, jolloin [Anne] kirjoitti ’v-e-s-i’ samalla kun pumppasi vettä [Helenin] kädelle. [Helen] kirjoitti myöhemmin:
’Äkkiä tunsin utuisen tietoisuuden kuin jostakin unohdetusta – – ja jollakin tavoin kielen arvoitus selvisi minulle. Tiesin silloin, että ’v-e-s-i’ tarkoitti sitä jotakin ihanan viileää, joka virtasi kädelleni. Tuo elävä sana herätti sieluni, antoi sille valoa, toivoa, iloa, päästi sen vapaaksi! – – Kaikella oli nimi, ja jokainen nimi synnytti uuden ajatuksen. Kun palasimme taloon, jokainen esine, – – jota kosketin, näytti värähtelevän elämää.’”
Kun Helen Keller varttui aikuiseksi, hänet tultiin tuntemaan rakkaudestaan kieleen, kyvykkyydestään kirjailijana ja kaunopuheisuudestaan esiintyvänä puhujana.
Helen Kellerin elämää kuvaavassa elokuvassa hänen vanhempiensa esitetään olevan tyytyväisiä Anne Sullivanin työhön sen jälkeen kun tämä oli kesyttänyt heidän villin tyttärensä siinä määrin, että Helen istuu kohteliaana päivällispöydässä, syö normaalisti ja taittelee ruokaliinansa aterian päätteeksi. Mutta Anne tiesi, että Helen pystyi paljon, paljon muuhunkin ja että tällä oli huomattavan paljon annettavaa. Myös me saatamme olla aivan tyytyväisiä siihen, mitä olemme tehneet elämässämme, ja siihen, että olemme yksinkertaisesti sitä, mitä olemme, kun taas Vapahtajamme ymmärtää loistavat mahdollisuudet, jotka me näemme vain ”kuin kuvastimesta, kuin [arvoituksena]”. Jokainen meistä voi kokea sitä hurmiota, kun nuo jumalalliset mahdollisuudet tulevat meissä esiin – paljolti samaa kuin se ilo, jota Helen Keller tunsi, kun sanat heräsivät eloon antaen valoa hänen sielulleen ja päästäen sen vapaaksi. Jokainen meistä voi rakastaa ja palvella Jumalaa ja saada voimaa siunata lähimmäistämme. ”Niin kuin on kirjoitettu, mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, [sen] Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat.”
Miettikäämme Jumalan kallisarvoisen rakkauden hintaa. Jeesus kertoi, että sovittaakseen syntimme ja lunastaakseen meidät sekä fyysisestä että hengellisestä kuolemasta Hän kärsi niin, että se sai Hänet, ”tosiaankin Jumalan, suurimman kaikista, vapisemaan tuskasta ja vuotamaan verta joka huokosesta ja kärsimään sekä ruumiissa että hengessä – ja [Hän toivoi], ettei [Hänen] tarvitsisi juoda katkeraa maljaa ja kavahtaa”. Hänen kärsimyksensä Getsemanessa ja ristillä olivat enemmän kuin yksikään kuolevainen voisi kestää. Siitä huolimatta, rakkaudesta Isäänsä ja meitä kohtaan, Hän kesti, ja sen seurauksena Hän voi tarjota meille sekä kuolemattomuuden että iankaikkisen elämän.
On sydämeenkäyvän vertauskuvallista, että ”veri [tihkui] jokaisesta huokosesta” Jeesuksen kärsiessä Getsemanessa, öljypusertimen paikassa. Kun Vapahtajan aikaan valmistettiin oliiviöljyä, oliivit murskattiin ensin kierittämällä suurta kiveä niiden ylitse. Siitä saatu ”mäski” pantiin pehmeisiin, löyhästi sidottuihin koreihin, jotka pinottiin päällekkäin. Niiden paino pusersi esiin ensimmäisen ja parhaimman öljyn. Sitten puristusta lisättiin asettamalla suuri parru tai tukki pinottujen korien päälle, mikä tuotti lisää öljyä. Lopulta aivan viimeisten pisaroiden pusertamiseksi parrun toiseen päähän laitettiin painoksi kiviä, jotta saatiin aikaan mahdollisimman suuri, musertava puristus. Ja öljy on alussa todellakin verenpunaista virratessaan puristimesta.
Ajattelen Matteuksen kertomusta Vapahtajan saapumisesta Getsemaneen tuona kohtalokkaana iltana – että ”murhe alkoi nyt ahdistaa häntä, ja hän joutui tuskan valtaan. – –
Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi kasvoilleen maahan ja rukoili: ’Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.’”
Sitten, kun arvelen tuskan muuttuneen vieläkin ankarammaksi, Hän pyysi toisen kerran helpotusta, ja lopulta, kenties kärsimyksensä ollessa pahimmillaan, Hän pyysi kolmannen kerran. Hän kesti tuskan, kunnes oikeudenmukaisuus oli tyydytetty aivan viimeiseen pisaraan saakka. Sen Hän teki lunastaakseen teidät ja minut.
Miten kallisarvoinen lahja onkaan jumalallinen rakkaus! Täynnä tuota rakkautta Jeesus kysyy: ”Ettekö nyt palaa minun luokseni ja tee parannusta synneistänne ja käänny, jotta minä voin parantaa teidät?” Hellästi Hän vakuuttaa: ”Katso, minun armon käsivarteni on ojennettuna teitä kohti, ja jokaisen, joka tulee, minä otan vastaan; ja siunattuja ovat ne, jotka tulevat minun luokseni.”
Ettekö rakastaisi Häntä, joka ensin rakasti teitä? Noudattakaa sitten Hänen käskyjään. Ettekö olisi ystävä Hänelle, joka antoi henkensä ystäviensä puolesta? Noudattakaa sitten Hänen käskyjään. Ettekö pysyisi Hänen rakkaudessaan ja ottaisi vastaan kaiken, mitä Hän suopeasti tarjoaa teille? Noudattakaa sitten Hänen käskyjään. Rukoilen, että me tunnemme täysin Hänen rakkautensa ja pysymme siinä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.