Kunnes taasen kohdataan
Löydä toivoa tulevaisuuteen
Kirjoittaja asuu Arizonassa Yhdysvalloissa.
Samat tuulet, jotka piiskaavat meitä ja uhkaavat painaa meidät maahan, kylvävät myös muutoksen ja kasvun siemeniä.
Syyskuun 12. päivänä 2001 vaimoni ja minä mittailimme lattiaa eräässä sairaalassa Arizonan Tucsonissa Yhdysvalloissa kuluttaen levottomina tunteja odottaessamme poikamme syntymistä. Televisiostamme ja jokaisesta rakennuksessa olevasta televisiosta näimme koko ajan filmiaineistoa edellisestä päivästä New York Cityssä – kuvia kahdesta tornista, jotka kerran olivat ankkuroituneet tuon kaupungin siluettiin ja sortuivat nyt raunioiksi ja tuhkaksi. Kuvat, joita lähetettiin tuntikausia, jättivät meihin epätoivon tunteen. Se vaikutti pahimmalta mahdolliselta hetkeltä saattaa maailmaan vauva – maailmaan, joka vaikutti niin synkältä ja uhkaavalta.
Poikamme syntyi varhain seuraavana aamuna. Kun pidin sylissäni pikkuista lastamme, pohdin muutaman viime päivän järkyttäviä tapahtumia, ja ne saivat minut muistelemaan tulipaloja Yellowstonen kansallispuistossa vuonna 1988. Liekit olivat hävittäneet lähes 325 000 hehtaaria metsää. Vaikutti siltä, että puisto oli tuhoutunut täysin. Uutiskuvissa näkyi vain kärventynyttä maata ja paksua mustaa savua taivaalla. Mikään määrä ihmisten ponnisteluja ei voisi palauttaa nopeasti sitä, mitä oli menetetty. Näytti jopa siltä, ettei edes luonnon väsymätön uusiutuminen ja elinvoima pystyisi vastaamaan tulen hävitysvoimaan.
Silti seuraavana keväänä tapahtui hiljainen ihme – pieniä kasveja ja kukkia alkoi työntyä esiin karrelle palaneesta maasta. Vähitellen maasta nousi yhä enemmän kukkia ja pensaita ja puita. Puiston elpyminen oli hidasta ja täynnä pieniä, ihastuttavia yksityiskohtia, ja ajan mittaan tulokset olivat todella vaikuttavia.
Hetkinä, jolloin pelko näyttää tuhoavan meidät kuin Yellowstonen liekehtivät tulet ja kun uskomme ja toivomme ovat äärirajoillaan, meidän täytyy muistaa, että allamme on hiljainen, liikkumaton perustus, joka on paljon voimakkaampi kuin mikään kohtaamamme pahuuden voima. Helaman selittää, että tämä perustus on Lunastajamme kallio, Hänen, joka on Kristus, Jumalan Poika. Jos me ankkuroimme itsemme Häneen, silloin ”kun Perkele lähettää väkevät tuulensa, niin, nuolensa pyörretuulessa, niin, kun kaikki hänen rakeensa ja hänen väkevä myrskynsä pieksevät teitä, sillä ei ole valtaa teihin vetääkseen teidät alas kurjuuden ja loputtoman onnettomuuden kuiluun, sen kallion tähden, jolle teidät on rakennettu, joka on varma perustus, perustus, jolle rakentaessaan ihmiset eivät voi sortua” (Hel. 5:12).
Kun kohtaamme maailmassa pahuuden ja kiusauksen raivoisat voimat, me saatamme ajatella, että evankeliumin pieni ja vaatimaton vaikutus jää häviölle ja kukistuu. Me saatamme tuntea epävarmuutta ja toivottomuutta, kun odotamme turhaan, että vääryydet oikaistaan, tuska helpottuu ja kysymykset ratkaistaan. Ne samat tuulet, jotka piiskaavat meitä, kylvävät kuitenkin muutoksen ja kasvun siemeniä, ja evankeliumin valtava voima tekee hiljaa työtään maallisen olemassaolon maaperän alla valmistaen lukemattoman määrän pieniä toivon ja elämän siemeniä.