Auringonnousua odottaen

Julia Wagner, Ohio, USA

Varjot kietoivat huoneen pimeään, kun makasin kuunnellen mieheni hengitystä ja yritin päätellä, nukkuiko hän. Oli kulunut vain kaksi päivää siitä, kun 12-vuotias tyttäremme oli kuollut äkillisesti traumaattisessa onnettomuudessa. Suljin jälleen silmäni, mutta en saanut unta. Sydämeni kaipasi kiihkeästi tytärtäni. Edes tieto pelastussuunnitelmasta ei voinut helpottaa hänen menettämisensä tuomaa tuskaa.

Kun aamunkoitto läheni, tunsin yhtäkkiä kovaa ikävää. Aurinko nousisi pian, ja mielessäni näin taivaan täynnä pehmeää vaaleanpunaista valoa. Tyttäremme rakasti vaaleanpunaista väriä. Vaaleanpunainen auringonnousu olisi juuri sitä, mitä tarvitsin tunteakseni, että olin jälleen lähellä häntä.

”Lähdetään katsomaan auringonnousua”, kuiskasin unenpöpperöiselle miehelleni.

Seisoimme pihatiellä katsoen itään ja odotimme… ja odotimme. Vaikka taivas vaaleni, aurinko ei työntynyt matalalla leijuvien pilvien läpi.

Painoin pääni mieheni olkapäätä vasten ja huokaisin yrittäen olla kuin sillä ei olisi väliä. Mutta halusin enemmän. Tarvitsin enemmän. Varmasti taivaallinen Isä olisi voinut suoda minulle tämän toiveen otettuaan suloisen tyttäremme luoksensa kotiin.

Kääntyessään mennäkseen sisään aviomieheni vilkaisi taaksemme kohti länttä ja sanoi: ”Katso!”

Minä käännyin. Takanamme pilvet kylpivät niitä ympäröivässä hennossa vaaleanpunaisessa, kultaisessa valossa. Hengitykseni salpautui ja kyyneleet kihosivat silmiini. Se oli kauniimpaa kuin saatoin kuvitella. Se oli kuin halaus tyttäreltämme. Tiesin, että taivaallinen Isä oli tietoinen särkevästä sydämestäni ja lähetti lupauksen toivosta tulevaisuuteen – lempeän muistutuksen iankaikkisista perheistä ja kaikista vielä tulossa olevista ihanista hetkistä.

Olen usein ajatellut tuota kaunista hetkeä ja sitä uutta näkökulmaa, jonka se minulle antoi. Kuka odottaa auringonnousua lännestä? Ja silti juuri siellä ihmeeni odotti. Kuinka monia siunauksia ja ihmeitä minulta jää huomaamatta, koska ne tulevat odottamattomista paikoista? Kuinka monta kertaa keskityn siihen, miten asioiden pitäisi mielestäni olla, ja minulta jää kokematta se, miten ihanasti ne nyt ovat?

Olimme rukoilleet herkeämättä ihmettä, jota emme saaneet, mutta kun katsoin ympärilleni uudesta näkökulmastani, näin neljän ihmisen elämän kohenemisen ihmeen tyttäremme elinlahjoitusten ansiosta, perheen rakkauden ja seurakunnan ykseyden ihmeen ja palvelemisen ihmeen. Olen tuntenut syvää surua, mutta olen tuntenut myös voimallisen toivon täyttävän sieluni jokaisen vaaleanpunaisen auringonnousun, jokaisen ruusunpunaisen auringonlaskun ja jokaisen heleänpunaisen kukkasen myötä, joita tielleni on osunut.

Aina kun aurinko nousee, minä nykyään katson itään ja sitten käännyn katsomaan länteen. Hymyilen ymmärtäessäni, että aina on olemassa ihmeitä ja siunauksia, joita voi löytää – ja että aurinko auttaa aina meitä surujemme yli, jos annamme sen tehdä niin.