Pioneereja jokaisessa maassa
Filippiinit Hengellistä lujuutta meren saarilla
Lyhyenä 53 vuoden ajanjaksona kirkko on kokenut hämmästyttävää lujuutta ja kasvua Filippiineillä – maassa, joka tunnetaan ”itämaiden helmenä”.
Augusto A. Limille sanoma, jonka esittäjinä oli kaksi Yhdysvalloista tullutta nuorta lähetyssaarnaajaa, tuntui vahvistavan periaatteita, joiden hän jo tiesi olevan totta. Augusto, nuori lakimies ja kristitty, huomautti, että sellaiset opit kuten jatkuva ilmoitus, olivat asioita, joihin ”uskoin jo silloin, kun olin lukiossa ja yliopistossa”1.
Muutaman kuukauden jälkeen Augusto lupautui tulemaan sunnuntain kokouksiin ja otti vastaan haasteen lukea Mormonin kirjaa ja rukoilla sen johdosta. ”Aloin lukea Mormonin kirjaa vakavasti samassa hengessä, jossa Moroni meitä neuvoi [sitä lukemaan]. Kun tein niin ja halusin tietää, onko se totta, niin muutaman rivin jälkeen todistukseni sai alkunsa”, hän muistelee.2
Augusto Lim kastettiin lokakuussa 1964, ja hänestä tuli Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon pioneeri Filippiineillä yhdessä vaimonsa ja perheensä kanssa, jotka liittyivät kirkkoon pian sen jälkeen. Nykyään, palveltuaan uskollisesti kirkossa vuosikymmeniä – mihin sisältyi vuonna 1992 tullut kutsu palvella johtavana auktoriteettina, ensimmäisenä filippiiniläisenä tuossa tehtävässä – veli Lim luo käsityksen ”itämaiden helmessä” asuvien satojentuhansien myöhempien aikojen pyhien uskosta ja omistautumisesta.
Tuottoisa maa
Noin 550 vuotta ennen Jeesuksen Kristuksen syntymää Herra lupasi Mormonin kirjan profeetta Nefille: ”Minä muistan ne, jotka ovat meren saarilla,” ja ”tuon julki sanani ihmislapsille, niin, vieläpä kaikille maan kansakunnille” (2. Nefi 29:7). Monille niistä, jotka ovat lukeneet nämä hienot sanat, tulee mieleen yksi joukko meren saaria: Filippiinit.
Filippiinien tasavalta, jonka asukasluku lähenee sataa miljoonaa, on Aasian kaakkoisrannikolla sijaitseva laaja, noin 7 100 saarta käsittävä saaristo. Se on kaunis trooppinen maa, jossa asuu ystävällisiä, eloisia ja nöyriä ihmisiä. Mutta maa on altis maanjäristyksille, taifuuneille, tulivuorenpurkauksille, vuorovesiaalloille ja muille luonnonkatastrofeille ja kärsii suuresta joukosta sosioekonomisia ongelmia. Laajalle levinnyt köyhyys on jatkuva haaste, ja filippiiniläiset ovat kestäneet poliittisen epävakauden ja taloudellisten kriisien kausia.
Mutta niille, jotka tuntevat Herran tiet, Filippiinit on tuottoisaa maata evankeliumin siementen kylvämiselle. Tagalogin ja muiden alkuperäiskielten lisäksi monet filippiiniläiset puhuvat englantia, joka on myös yksi valtakunnallisista kielistä. Espanjan pitkästä valtakaudesta johtuen yli 90 prosenttia väestöstä on kristittyjä, ja merkittävä osa vähemmistöstä on muslimeja.
Ensimmäisen yrityksen tuoda kirkko Filippiineille tekivät vuonna 1898 Espanjan ja Yhdysvaltain välisen sodan aikana Willard Call ja George Seaman, kaksi utahilaista myöhempien aikojen pyhiin kuuluvaa sotilasta, jotka oli erotettu lähetyssaarnaajiksi ennen kuin he lähtivät kotimaastaan. Tilaisuuden tullen he saarnasivat evankeliumia, mutta yhtään kastetta ei siitä seurannut.
Toisen maailmansodan aikana saarilla liikkui useita myöhempien aikojen pyhiä liittoutuneiden etenevien armeijoiden mukana. Vuosina 1944 ja 1945 sodan päättyessä Filippiineillä oli yhä lukuisia kirkon jäseniä, sekä sotilaita että muuta sotilashenkilöstöä, ja sotilasryhmät pitivät monin paikoin kirkon kokouksia. Heidän joukossaan olivat Maxine Tate ja uusi käännynnäinen Jerome Horowitz. Kumpikin tutustutti osaltaan Aniceta Fajardon evankeliumiin. Auttaessaan Anicetan talon jälleenrakentamisessa pommitetulla alueella Manilassa veli Horowitz kertoi Anicetalle ja tämän tyttärelle Ruthille juuri löytämästään uskosta.
Aniceta sai todistuksen ja halusi mennä kasteelle, mutta kirkko ei antanut tuohon aikaan lupaa filippiiniläisten kastamiseen, koska saarilla ei ollut pysyviä kirkon yksikköjä. Vanhin Harold B. Lee (1899–1973) kahdentoista apostolin koorumista sai tietää Anicetan toiveesta, ja koska hän oli yleisen sotilaskomitean puheenjohtaja, hän antoi luvan kastaa Anicetan. Aniceta Fajardon kastoi pääsiäisaamuna vuonna 1946 varusmies Loren Ferre, ja nyt Aniceta tunnetaan ensimmäisenä filippiiniläisenä, josta on tullut Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen.
Lähetystyön alkaminen
Sodan jälkeen kahteen Yhdysvaltain sotilastukikohtaan – Clarkin lentotukikohtaan ja Subic Bayn laivastotukikohtaan – perustettiin kirkon ryhmiä myöhempien aikojen pyhiin kuuluvien sotilaiden odottaessa innokkaasti kirkon järjestämistä virallisempaan muotoon Filippiineillä. Elokuun 21. päivänä 1955 presidentti Joseph Fielding Smith (1876–1972) pyhitti Filippiinit evankeliumin saarnaamiselle. Lain rajoitukset siirsivät kuitenkin lähetyssaarnaajien tulon vuoteen 1961.
Vuonna 1960 vanhin Gordon B. Hinckley (1910–2008), silloinen kahdentoista apostolin koorumin apulainen, oli Filippiineillä useita päiviä: ”Ilmaisin näkemyksen, että lähetystyö tulee olemaan – – yhtä hedelmällistä kuin se on ollut monissa muissa paikoissa maailmassa.”3 Seuraavana vuonna, kun sellaiset jäsenet kuten Maxine Tate Grimm ja Kaukoidän eteläisen lähetyskentän johtaja Robert S. Taylor sekä kirkkoon kuulumattomat ystävät olivat tehneet paljon valmisteluja ja paperitöitä, vanhin Hinckley palasi saarille pyhittämään Filippiinit uudelleen lähetystyön aloittamiselle.
Huhtikuun 28. päivänä 1961 vanhin Hinckley tapasi eräässä Manilan esikaupungissa pienen joukon kirkkoon kuuluvia sotilaita, maassa asuvia amerikkalaisia ja yhden filippiiniläisen jäsenen – David Lagmanin – ja rukoili erityisesti, ”että monet tuhannet tulevat ottamaan vastaan tämän sanoman ja heitä siunataan sen johdosta”4. Nuo sanat, jotka Herran tosi palvelija lausui, osoittautuivat pian profeetallisiksi.
Muutamia viikkoja myöhemmin Manilaan saapui neljä ensimmäistä lähetyssaarnaajaa – Raymond L. Goodson, Harry J. Murray, Kent C. Lowe ja Nester O. Ledesma. ”Filippiiniläiset ottivat evankeliumin vastaan hyvin auliisti”, vanhin Lowe huomautti. ”Kun perheenpää päätti liittyä kirkkoon, niin hyvin monissa tapauksissa myös koko perhe liittyi kirkkoon.”5
Kirkko kasvaa
Työ eteni siihen pisteeseen, että vuonna 1967 perustettiin Filippiinien lähetyskenttä. Tuon vuoden loppuun mennessä lähetyskentällä oli 3 193 jäsentä, joista 631 oli kokenut kääntymyksen sinä vuonna. Vuoteen 1973 mennessä kirkon jäsenmäärä Filippiineillä oli kasvanut lähes 13 000:een. Manilan vaarna perustettiin 20. toukokuuta 1973, ja sen johtajaksi tuli Augusto A. Lim. Lähetyskenttä jaettiin vuonna 1974 Manilan lähetyskentäksi ja Cebun lähetyskentäksi.
Elokuussa 1975 presidentti Spencer W. Kimball (1895–1985) matkusti Manilaan johtamaan Filippiinien ensimmäisen aluekonferenssin. Elokuu oli myrskyinen kuukausi, joten matkustaminen oli vaikeaa monille Manilan ulkopuolelta tuleville. Yksi bussilastillinen pyhiä Laoag Citystä oli jäädä matkan varrelle, mutta pyhät työnsivät bussinsa ylös mudasta ja pyysivät kuljettajaa olemaan kääntymättä takaisin. Eräs toinen ryhmä pyhiä uhmasi myrskyisää merta jopa kolme vuorokautta, koska millään muulla ei todellakaan ollut väliä – kuten eräs sisar sanoi – kuin nähdä ja kuulla Jumalan elävää profeettaa.
Presidentti Kimball kävi Filippiineillä jälleen vuonna 1980 johtamassa toisen aluekonferenssin ja tapasi myös lyhyesti Filippiinien presidentin Ferdinand Marcosin. Tämä tapaaminen viitoitti tietä niin, että kirkko pystyi viimein avaamaan lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksen Filippiineillä vuonna 1983 ja seuraavana vuonna vihkimään Manilan temppelin. Vuonna 1987 perustettiin Filippiinien ja Mikronesian vyöhyke, jonka keskuspaikka oli Manilassa.
Samana vuonna käännettiin osia Mormonin kirjasta tagalogiksi. Nyt Mormonin kirja on käännetty muutamille Filippiineillä puhutuille kielille, myös cebuksi.
Temppelin siunaukset
Joulukuussa 1980 presidentti Spencer W. Kimball lähetti kirkon kiinteistöosaston johtajan Manilaan etsimään sopivaa paikkaa temppelille. Harkittuaan useita tontteja johtaja lähetti pyynnön 1,4 hehtaarin ostamisesta Quezon Citystä. Tontilta on näköala Marikinan laaksoon, ja sijainti on sellainen, että monien kirkon jäsenten on helppoa tulla sinne. Pyyntö hyväksyttiin ja tontti ostettiin tammikuussa 1981. Kadun nimi muutettiin kirkon pyynnöstä Temple Driveksi [Temppelitie].
Noin kaksituhatta kirkon jäsentä kaikkialta saarilta kokoontui maanmurtotilaisuuteen, joka pidettiin 25. elokuuta 1982. Taifuuniuhkasta huolimatta heitä tuli paikalle veneillä, junilla ja busseilla. Temppelin rakentaminen alkoi pian sen jälkeen, ja se oli valmis vihittäväksi elokuussa 1984.
Temppeliin tutustui ennen sen vihkimistä lähes 27 000 jäsentä ja kirkkoon kuulumatonta. He tulivat, vaikka kaksi taifuunia – vain kahden vuorokauden välein – oli riepotellut Filippiinejä muutama päivä aiemmin. Kaukaisista provinsseista saapuvat pyhät olivat uuvuksissa mutta iloisia. Moni oli joutunut tulemaan Manilaan kiertoteitä, koska tiet olivat veden peitossa ja tulvivat joet olivat vaurioittaneet siltoja.
Temppelin kauneus teki vaikutuksen kävijöihin, joiden joukossa oli monia nimekkäitä filippiiniläisiä. Kirjailija Celso Carunungan kommentoi ”pyhyyden tunteesta, aivan kuin sisälle mennessä kohtaisi Luojansa”. Eversti Bienvenido Castillo, Filippiinien poliisivoimien johtava pappi, sanoi, että temppeli on ”paikka, jossa voi pohtia taivaallisia, koska on sellaisessa ympäristössä”. Kahden nunnan mielestä temppeli oli ”todella Herran huone”. Eva Estrada-Kalaw, Filippiinien parlamentin jäsen, sanoi oppaille: ”Toivoisin teidän rakentavan tänne lisää temppeleitä.”6
Presidentti Hinckley, joka oli tuolloin toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, johti kulmakiven muurausseremoniaa tiistaina 25. syyskuuta 1984. Sen jälkeen selestisessä huoneessa pidettiin yhdeksän vihkimistilaisuutta. Eri tilaisuuksiin osallistui noin 6 500 pyhää 16 vaarnasta ja 22 piiristä Tyynenmeren vyöhykkeeltä.
Heti viimeisen vihkimistilaisuuden päätyttyä 27. syyskuuta 1984 Paulo V. Malit jr. ja Edna A. Yasona olivat ensimmäinen aviopari, joka vihittiin Manilan temppelissä. Avioliittoon vihkimisen toimitti tuon temppelin ensimmäinen johtaja, W. Garth Andrus.
Kirkon jäsenet jonottivat joukoittain saamaan oman endaumenttinsa, toimitustyöntekijöistä alkaen. Temppelityö jatkui läpi yön seuraavaan päivään.
Jäsenet tunsivat yhä suurempaa halua päästä temppeliin. Niiden, jotka asuivat kaukana Manilasta, oli tehtävä paljon uhrauksia matkustaakseen veneellä tai bussilla pitkän matkan temppeliin. Mutta silti he tulivat ja toivat mukanaan kertomuksia uskosta ja päättäväisyydestä.
Bernardo ja Leonides Obedozalle, jotka asuivat General Santosissa, matka temppeliin kaukaiseen Manilaan tuntui mahdottomalta. Mutta kuten se kauppias, joka meni ja myi kaiken, mitä hänellä oli, ostaakseen kallisarvoisen helmen (ks. Matt. 13:45–46), tämä aviopari päätti myydä talonsa maksaakseen matkan, niin että heidät ja heidän lapsensa voitaisiin sinetöidä iankaikkiseksi perheeksi. Kun he olivat myyneet talonsa ja suurimman osan omaisuudestaan, he onnistuivat saamaan kokoon juuri sen summan, jonka venematka Manilaan maksoi heidän yhdeksänhenkiseltä perheeltään. Leonides oli huolissaan, koska heillä ei olisi kotia, johon palata. Mutta Bernardo vakuutti hänelle, että Herra pitäisi heistä huolen. Vuonna 1985 heidät sitten sinetöitiin temppelissä yhteen perheenä ajaksi ja koko iankaikkisuudeksi. Se oli jokaisen heidän tekemänsä uhrauksen arvoinen, sillä temppelistä he löysivät vertaansa vailla olevan ilon – kallisarvoisen helmensä. Ja Bernardon sanojen mukaisesti Herra piti heistä huolen. Kun he palasivat Manilasta, ystävälliset tuttavat antoivat heille asuinpaikkoja. Heidän lapsensa päättivät opintonsa, ja perhe sai viimein hankittua uudesta paikasta oman kodin.
Huhtikuun 18. päivänä 2006 ensimmäinen presidenttikunta ilmoitti Cebun temppelin rakentamisesta. Kuultuaan uutisen monet kirkon jäsenet vuodattivat ilon kyyneliä. ”Me olemme siunattuja, koska Herra on valinnut Cebun seuraavan temppelin paikaksi”, sanoi Cesar Perez jr., Cebun uskontoinstituutin johtaja.
Muutama kuukausi Cebun temppelin vihkimisen jälkeen filippiiniläisillä myöhempien aikojen pyhillä oli jälleen syytä riemuita. Lokakuun 2. päivänä 2010 presidentti Thomas S. Monson ilmoitti yleiskonferenssin avajaispuheessaan Urdanetan temppelin rakentamisesta Pangasinanin provinssiin.
Paras on vielä edessäpäin
Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko Filippiineillä on suhteellisen nuori verrattuna kirkkoon muissa maissa, mutta sen tulevaisuus saarivaltiossa on loistava. Kirkon kasvu on ollut ihmeellistä, ja paras on vielä edessäpäin. Vanhin Michael John U. Teh seitsemänkymmenen koorumista, toinen filippiiniläinen, joka on kutsuttu palvelemaan johtavana auktoriteettina, on sanonut: ”Meidän [filippiiniläisten myöhempien aikojen pyhien] pitää valmistautua hengellisesti enemmän kuin milloinkaan aiemmin, koska työ etenee joko meidän avullamme tai ilman sitä.”7
Todellakin, kun 21. vuosisata vyöryy eteenpäin, palautettu kirkko kasvaa edelleen jäsenmäärältään ja vaikutukseltaan yhä useampien filippiiniläisten ottaessa vastaan sen sanoman ja tullessa siunaukseksi tälle valitulle kansalle meren saarilla. Vanhin Tehin ja filippiiniläisten pyhien kohdalla täyttyvät parhaillaan ”suuret – – Herran lupaukset niille, jotka ovat meren saarilla” (2. Nefi 10:21).
Kirkon jäsenmäärän kasvu Filippiineillä
1967: 3 193
1970: 13 000
1980: 17 424
1990: 237 000
2000: 373 000
2012: 661 598