Putkien siirtämistä mutaisissa kengissä
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
En halunnut siirtää enää yhtäkään kasteluputkea.
Kuvitus Jake Parker
”Kiitos, piispa Rowley. Autamme mielellämme.” Veli Hulet, diakonien koorumimme neuvoja, otti piispan antaman kirjoitusalustan ja ilmoitti: ”Tässä on lista, johon vapaaehtoiset voivat merkitä ilmoittautumisensa työhön kirkon maatilalle. Olen varma, että Herra olisi mielissään, jos me kaikki auttaisimme tällä tulevalla viikolla.”
”Millaista apua tarvitaan?” kysyin epäluuloisena. Tämä kirkon maatilaa koskeva idea ei kuulostanut mitenkään hauskalta.
”Ainoa tehtävämme tällä viikolla on kasteluputkien siirtäminen.”
Putkien siirtäminen! Sanat saivat minussa aikaan kauhun väreitä. Ajatukseni kääntyivät aikaan muutama kuukausi aikaisemmin, jolloin äiti oli vaatinut minua hankkimaan kesätyön. Meidän pikkukaupungissamme se tarkoitti aika lailla yhtä asiaa – putkien siirtämistä. Niinpä koko kesän minä ja serkkuni Scott siirsimme putkia.
Kesätyömme ensimmäisenä päivänä seisoimme tuijottaen valtavaa vihreää sinimailasmaisemaa. Kahdentoista metrin pituiset putket oli liitetty yhteen suoraksi linjaksi, joka näytti ulottuvan kilometrien päähän. Lyhyen koulutuksen jälkeen Scott ja minä irrotimme ensimmäisen putkemme. Scott nosti putken oman puoleisen pään ylös, ja kylmä vesi ryöpsähti tennareilleni kastellen ne läpimäriksi. Kannoimme putkea läpi tahmean mudan ja yhdistimme sen seuraavaan liitoskohtaan. Kun kävelimme takaisin hakemaan seuraavaa putkea, litisevät tossuni kävivät raskaammiksi mudan juuttuessa niihin yhä paksumpina kerroksina. Lopulta vaatteemme ja mielialamme olivat mudan, veden ja hien kyllästämät.
Ajatukseni palasivat vapaaehtoistyöhön kirkon maatilalla. ”Tuota, enpä usko, että pääsen”, takeltelin. ”Minulla on töitä joka aamu.”
”Se ei ole mikään ongelma”, veli Hulet vakuutti. ”Menemme kirkon maatilalle aina iltapäivisin.” Veli Hulet pani ilmoittautumislistan kiertämään. ”Kun kukin teistä asetettiin pappeuteen, teille annettiin voima toimia Jumalan nimessä. Ja kun me palvelemme Häntä palvelemalla muita, me toimimme Hänen nimessään. Sitä paitsi kun me kaikki olemme auttamassa, niin työ ei tunnu ollenkaan vaikealta.”
Lista tuli minun kohdalleni. En ollut uskoa, että tähän mennessä jokainen oli ilmoittautunut menemään joka päivä tällä viikolla. Eivätkö he tienneet, miten kurjaa siitä tulisi? Tunsin raskaana ikätoverieni vanhurskaan painostuksen. Vastahakoisesti kirjoitin nimeni ja annoin listan eteenpäin.
Maanantaina iltapäivällä istuin huoneessani toipumassa aamupäivän työstäni, kun kuulin veli Huletin tuuttaavan ulkona autonsa äänitorvea. Epäröin hetken, ennen kuin vaihdoin päälleni haisevat ja kosteat työvaatteeni.
Pian saavuimme kirkon maatilalle. Minua lukuun ottamatta kaikki ryntäsivät kohti peltoa. Minä tulin jäljessä, pää painuksissa, kiviä potkien, kun yhtäkkiä tunsin käden olallani. ”Kiitos, että tulit kanssamme”, veli Hulet sanoi kannustaen. ”Tiedän, että teit kovasti töitä tänä aamupäivänä.” Kävelimme hetken aikaa yhdessä vaitonaisina. Sitten hän kiiruhti edelle organisoimaan ryhmää.
Katsoin häntä ja mietin, mitä hän oli sanonut minulle. Olin tehnyt kovasti töitä sinä aamupäivänä. Olin väsynyt ja haisin ja halusin mennä kotiin. Mutta entä veli Hulet? Hänkin oli tehnyt kovasti töitä sinä aamupäivänä. Niin olivat tehneet totta puhuen kaikki pojatkin. Miksi he siis näyttivät iloitsevan siellä olemisesta?
Sain muut kiinni, ja aloimme työskennellä. Aluksi yritin piristää itseäni ajattelemalla, miten jaloa uhrausta olin tekemässä. Mutta pian itsekeskeiset ajatukseni haihtuivat ja huomasin, kuinka nopeasti etenimme, kun kaikki olivat auttamassa. Nauroimme ja juttelimme, ja yhtäkkiä oivalsin, että oikeastaan minulla oli hauskaa! Muutaman lyhyen tunnin aikana olimme saaneet työmme tehdyksi.
Kun ajoimme kotiin, käsitin, että se, mitä olin luullut kestämättömäksi uhraukseksi, tuntuikin pieneltä. Kun kaikki olivat auttamassa, se ei itse asiassa tuntunut laisinkaan uhraukselta.
Veli Hulet pysäytti farmariautonsa talomme eteen ja käänsi katseensa minuun päin. ”Kiitos avustasi tänään. Sinun ahkeruutesi helpotti meidän muiden urakkaa.” Hän hymyili ja iski silmää.
Virnistin takaisin. ”Kiitos, mutta kyllä se, että olimme yhdessä auttamassa, teki urakasta helpon.” Kiipesin ulos autosta ja suljin oven.
Veli Hulet laittoi vaihteen päälle jatkaakseen matkaansa. ”Nähdään huomenna, eikö niin?” hän huudahti avonaisesta ikkunasta.
”Joo. Nähdään huomenna”, sanoin.