Valinta: ollako hyvä taiteilija vai hyvä äiti?
Kaikki sanoivat minulle, että olisi mahdotonta olla hyvä kummassakin. Mutta onko asia niin?
Muistan, miten vaivauduin saadessani korkeakoulussa ollessani oppia suurten taiteilijoiden elämästä. Vaikutti siltä, että todella unohtumattomat ja merkittävät taiteilijat olivat tulleet suuriksi laiminlyömällä perheensä ja uhraamalla järkensä. Suuret taiteilijat maalasivat jouluna, kun heidän lapsensa availivat lahjojaan. Yksi oli ollut naimisissa kuusi kertaa. Toinen leikkasi korvansa irti ja lähetti sen rakkaimmilleen. Ja eräs jopa tappoi toisen ihmisen! Aloin ihmetellä, olisiko edes mahdollista tulla suureksi taiteilijaksi ja olla samalla suurenmoinen vaimo ja äiti (ja pysyä vielä järjissänikin!).
Opettajani opettivat, että jos todella haluaisimme tulla suuriksi, meidän olisi tehtävä uhrauksia sen puolesta. Meidän täytyisi tehdä työtä lujemmin kuin kukaan muu. Meidän täytyisi asettaa taide ensimmäiselle sijalle elämässämme. Mieleni kyseenalaisti tämän usein: ”Mutta jos taiteilija pitää käskyt, asettaa tärkeimmät asiat etusijalle ja saa Herran Hengen ohjaamaan työtään, eikö hänestä voisi tulla aivan yhtä suuri ja jopa suurempi taiteilija?” Tämä kysymys pysyi mielessäni koko opiskeluajan.
Kun aviomieheni ja minä valmistuimme, olimme olleet naimisissa vuoden. Vanhin Russell M. Nelson (tuolloin kahdentoista apostolin koorumin jäsen), tuli puhumaan päättäjäisissämme. Sen jälkeen järjestettiin lounastilaisuus, jonne oli kutsuttu vain 16 opiskelijaa. Kummallista kyllä, sekä aviomieheni että minut oli kutsuttu. Kun tilaisuudessa annettiin aikaa kysymyksille ja vastauksille, nostin käteni, katsoin vanhin Nelsonia silmiin ja esitin huoleni siitä, kuinka voisin olla sekä taiteilija että äiti. Olin tehnyt lujasti töitä opiskeluaikanani kehittääkseni kykyjäni ja halusin edelleen työskennellä ahkerasti ja kehittyä, mutta tiesin myös, että äitiys olisi etusijalla. Olisiko mitenkään mahdollista suoriutua kummastakin? Vanhin Nelson vastasi silmät sädehtien: ”Ehdottomasti!” Hän kannusti minua kehittämään kykyjäni ja rukoilemaan taivaalliselta Isältä apua tietääkseni, kuinka voisin suoriutua kummastakin. Hän sanoi myös, että Hänen avullaan voisin tehdä asioita, joita olin joskus pitänyt mahdottomina. Otin nuo neuvot vakavasti.
Sitoutuneena Hänen tarkoituksiinsa
Miehelläni ja minulla on nyt neljä lasta. Olemme oppineet, millaista pyöritystä vanhemmuus on. Alkuaikoina aloitin päiväni useimmiten aamuneljältä saadakseni jotakin maalattua ennen lasten heräämistä. Yritin maalata kuutena päivänä viikossa, vaikka joinakin päivinä siihen oli aikaa vain puoli tuntia. Aloitin jokaisen maalaustuokion rukouksella tietäen, että tuskin pärjäisin ilman Herran apua. Rukoilin paitsi sen puolesta, että kykenisin tekemään taidettani, myös tietääkseni, mikä olisi kaikkein tärkeintä sinä päivänä, ja sitouduin asettamaan Hänen tarkoituksensa ensimmäiselle sijalle. Edistyminen ei ollut nopeaa, mutta se oli vakaata.
Kelataanpa eteenpäin 12 vuoden päähän valmistumisestani. Tunsin silloin lannistuvani. Elämässäni tapahtui liian paljon. Äitiys oli ollut haastavampaa kuin olin ajatellut. Istuin maalaustelineeni ääressä itkien ja miettien, voisinko koskaan tulla sellaiseksi suureksi taiteilijaksi, jollaiseksi olin unelmoinut tulevani. Sain innoitusta ottaa esiin vanhan päiväkirjani. Etsin merkintäni päivämäärältä 30. huhtikuuta 2006, valmistumiseni jälkeiseltä päivältä. Olin kokonaan unohtanut merkittävän kokemukseni presidentti Nelsonin kanssa! Jotenkin elämän hullunmylly oli lähes pyyhkinyt sen muistoistani. Siinä minulla oli edessäni nykyisen profeetan sanat: ”Ehdottomasti!” Kyyneleet muuttuivat kiitollisuuden kyyneleiksi, kun mietin, mitä kaikkea olinkaan saanut aikaan sen jälkeen. Saatoin myös katsoa eteenpäin toiveikkaana.
Mahdottoman tekemistä
Joitakin kuukausia myöhemmin yksi Liahona-lehden suunnittelijoista soitti ja kysyi, voisivatko he käyttää yhtä maalauksistani marraskuun 2018 yleiskonferenssinumeron sisäkannessa. Olin sanaton! Varttuessani olin aina ensimmäiseksi kirkon lehden saadessani tutkinut huolella siinä olevia maalauksia. Nyt yksi omista teoksistani olisi siinä! Kun sain kuulla, että maalaukseni haluttiin yhdistää presidentti Nelsonin sanoihin, saatoin nähdä Jumalan käden kannustamassa minua jatkamaan eteenpäin.
Minulla on vielä pitkä matka edessäni taiteilijana, mutta olen todella kiitollinen siitä toivosta, jota presidentti Nelson tuntee Herraa ja meitä kohtaan. Olen kiitollinen hänen myönteisyydestään ja luottavaisuudestaan. Tiedän, että kun me osoitamme uskoa Herraan, me voimme tehdä suuria asioita – sellaisiakin, joita olemme aiemmin pitäneet mahdottomina. ”Jumalalle ei mikään ole mahdotonta” (Luuk. 1:37).