Taivaallisia lahjoja
Pieni poika
Yksikään pieni poika ei odottanut joulua innokkaammin kuin minä. Rakastin sitä! Ja vanhempani osasivat mestarillisesti muuttaa kotimme kodikkaaksi pieneksi talven ihmemaaksi. Oli joulukoristeita, joulumusiikkia, jouluvaloja, jouluherkkuja ja tietenkin joululahjoja. Voi, miten innolla odotinkaan niitä lahjoja. Laadin joka vuosi uskollisesti toivelistan lahjoista, joita eniten toivoin sydämessäni.
Koska asuimme maatilalla, niin joka jouluaamu ennen lahjojemme avaamista me pukeuduimme lämpimästi pärjätäksemme jäätävässä talvisäässä, kun huolehdimme maatilamme eläimistä. Mikään ei ollut sen parempaa kuin saada työmme tehdyksi ja kiiruhtaa takaisin sisälle paneutumaan jouluaamun taikaan.
Olin vasta alkamassa oppia tästä miehestä, Jeesuksesta Kristuksesta, jonka syntymäpäivää me juhlimme. Mutta homma näytti kohtuullisen hyvältä. Hänellä oli syntymäpäivä, mutta me saimme kaikki lahjat. Kukapa lapsi ei olisi ollut siitä mielissään! Joulu tarkoitti kaikkea hyvää.
Onneksi ajan kuluessa sain lisää ymmärrystä Vapahtajasta – Hänen syntymästään ja syntymäpäivästään, Hänen elämästään ja ihmeteoistaan, Hänen voimastaan ja uhrauksistaan, Hänen sovituksestaan ja ylösnousemuksestaan, mutta ennen kaikkea Hänen majesteettisuudestaan ja Hänen käsittämättömästä rakkaudestaan. Niin, joulu tarkoitti kaikkea hyvää, mutta siihen oli yksinkertaisena syynä se, että Jeesus Kristus tarkoitti kaikkea hyvää. Tai tarkemmin sanoen Jeesus Kristus tarkoitti kaikkea ihmeellistä!
Lähetystyöpalvelu
Monien nuorten tavoin minäkin odotin suurella innolla palvelemista lähetystyössä, mutta ensimmäinen jouluni poissa kotoa oli hienoinen järkytys. Niinä kuukausina, jotka edelsivät 19. syntymäpäivääni, en pystynyt ajattelemaan käytännöllisesti katsoen mitään muuta kuin lähetystyöhön lähtemistäni. Olin nuorempi kuin useimmat luokkatoverini ja ystäväni, ja monet heistä olivat jo lähteneet lähetystyöhön, toisin kuin minä. Tunsin, että minäkin olisin valmis olemaan lähetyssaarnaaja. Ainut asia, joka hidasti asian etenemistä, oli syntymäpäiväni.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen oma hetkeni viimein koitti ja menin lähetyssaarnaajien koulutuskeskukseen. Joulukuun alussa huomasin istuvani lentokoneessa matkalla lähetyskentälleni Santiagoon Chileen. Viimein olin matkalla, ja – mikä vielä parempaa – aivan pian olisi joulu. Olin varma siitä, että olisin valmis elämäni loistavimpaan kokemukseen.
Mutta kun astuin ulos lentokoneesta, huomasin nopeasti, että kaikki oli aivan toisin kuin kotona Utahissa. Kyllä, aivan pian olisi joulu, mutta tuntui ikään kuin olisi keskikesä. Missä oli lumi? Missä olivat talvisaappaat ja talvitakit?
Työn haasteet tempasivat minut nopeasti mukaansa. Kärsin aikaerorasituksesta, ja toisinaan huomasin nukahtelevani opetussopimuksilla. Kulttuuri oli erilainen, kieli oli mysteeri – ainakaan se ei kuulostanut lainkaan siltä, jota olin opiskellut lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksessa – ja ruoka oli erikoislaatuista. Ja mitä ruokaan tulee, toverini ja minä olimme varmaankin syöneet jotakin pilaantunutta, koska me kumpikin tulimme kamalan kipeiksi. Sitten kaiken muun lisäksi yhtenä niistä ensimmäisistä öistä, jotka olin Chilessä, koimme maanjäristyksen.
Se oli ensimmäinen jouluni poissa kotoa, ja olin hyvin sairas. Makasin vuoteella oudossa maassa, yritin ymmärtää kieltä, jota pystyin hädin tuskin käsittämään, asuin henkilön kanssa, jota en vielä juurikaan tuntenut. Tätäkö lähetystyö oli, ja miksi minulla olikaan ollut niin kiire sinne?
Kaikista näistä haasteista huolimatta aloin rakastaa chileläisiä koko sydämestäni. He olivat niin suurenmoisia ja heitä oli niin helppo rakastaa – ja monet heistä janosivat sanomaa Vapahtajasta. Jotenkin karussa todellisessa maailmassa, missä ihmiset kaipasivat kipeästi sanomaa Vapahtajasta, joulukuuset ja täyteen ahdetut joulusukat eivät olleet läheskään yhtä tärkeitä kuin ne olivat olleet aiemmin. Jos Kristus oli lähtenyt taivaallisesta kodistaan ja tullut maan päälle kärsimään ja kuolemaan meidän puolestamme, niin varmasti minä voisin lähteä kodistani ja sietää joitakin pieniä epämukavuuksia, jotta voisin jakaa Hänen ihmeellistä sanomaansa.
Se joulu opetti minulle puhdasta iloa, joka tulee, kun auttaa muita saamaan taivaallisen Isän kaikkein suurimman lahjan – Hänen loistavan onnensuunnitelmansa – ja huomasin, että onnellisuus onkin se, mitä jokainen haluaa eniten – ei ainoastaan jouluna vaan aina.
Nuori leski ja avioliitto
Muutama vuosi lähetystyöni jälkeen huomasin kohdanneeni uuden haasteen. Olin masentunut, uupunut ja yksinäinen. Useita kuukausia aikaisemmin vaimoni, jonka kanssa olin solminut avioliiton alle kaksi vuotta aiemmin, oli yllättäen kuollut auto-onnettomuudessa, ja minä olin jäänyt seitsemän kuukauden ikäisen tyttäremme kanssa kahden.
Opiskelin yliopistossa, tein työtä ja yritin kovasti opetella, mitä on yksinhuoltajana oleminen. Joulu oli tulossa, ja kun muut olivat tekemässä lähtöä koteihinsa joulunpyhiksi perheidensä ja rakkaidensa luo, minun piti työsitoumusteni vuoksi jäädä yliopistolle. Tunsin itseni yksinäiseksi ja hyvin surulliseksi. Joulu tuli ja meni, ja aika jatkoi vääjäämätöntä kulkuaan.
Miltei vuosi myöhemmin, kun joulu oli jälleen tulossa, huomasin olevani yhä ilman puolisoa. Pyhissä kirjoituksissahan sanotaan, ettei ihmisen ole hyvä olla yksinään (ks. 1. Moos. 2:18), ja olin koko sydämestäni samaa mieltä. Tarvitsin kumppania, ja pieni tyttäreni tarvitsi äitiä.
Järkeilin: ”En ehkä ole kummoinenkaan naimakauppa, mutta kukapa nainen ei haluaisi joululahjaksi oikeaa elävää pikkutyttöä? Ei pelkästään nukkea – vaan ihan oikean lapsen?” Ja onneksi, jos joku haluaisi sen pikkutytön, no, minä kuuluisin samaan pakettiin.
Olin iskenyt silmäni erääseen Nancy-nimiseen nuoreen neitokaiseen biologian kurssillani, mutta lukukauden loppu lähestyi enkä ollut vieläkään kerännyt kylliksi rohkeutta puhua hänelle. Taivas oli varmaankin puolellani, koska eräänä päivänä – aivan sattumalta – olimme samaan aikaan poistumassa eräästä tentistä. Siinä oli tilaisuuteni. Aloitin keskustelun ja sitten myöhemmin samana iltana soitin Nancylle ja pyysin häntä treffeille. Menimme treffeille ja sitten toisille treffeille ja sitten kolmansille. Tiesin kuitenkin, että joulu oli tulossa ja Nancy menisi kotiin. Mitä voisin tehdä, jotta tämä pieni kipinä, joka oli vasta kehkeytymässä välillemme, pysyisi elossa ja vahvistuisi?
Keksin suunnitelman. Nancyn siskon ja tämän poikaystävän avulla halusin salaa yllättää Nancyn lahjalla kahtenatoista joulua edeltävänä päivänä.
Suunnitelmani toimi. Nancy sai lahjoja, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mistä niitä tuli. Siitä tuli arvoitus, jota koko hänen perheensä yritti ratkaista. Nancyn sisko ja tämän poikaystävä lupasivat, etteivät he paljastaisi omaa osallisuuttaan. Se oli todellinen salaliitto – vaikkakin kelpo motiivein.
Eräänä iltana perhe kuitenkin keksi yhden vihjeen. Ovikello soi, perhe ryntäsi ovelle, ja he ehtivät nähdä, kun eräs auto kaahasi pois paikalta. He ottivat rekisterinumeron muistiin, ja seuraavana päivänä he soittivat autorekisterikeskukseen ja kysyivät, kuka on auton omistaja. He saivat selville, että auto kuului Nancyn siskon poikaystävän eräälle sukulaiselle. Salaisuus oli paljastunut. Nancyn sisko ja tämän poikaystävä päättivät myöntää olleensa osallisina minun suunnitelmassani. Salaa olin onnellinen siitä, että olin paljastunut, koska Nancy ja minä saimme viettää joulupäivän yhdessä, ja siitä jatkui meidän seurustelumme.
Ja juuri kuten olin toivonut, Nancy tosiaan halusi joululahjaksi oikean elävän pikkutytön. Hän rakasti tytärtäni aivan kuin omaansa. Ja onneksi minä kuuluin siihen samaan pakettiin. Meidät vihittiin seuraavana kesänä. Se oli yksi parhaista lahjoista, mitä olen koskaan saanut.
Sain kokea taivaallisen Isän suurta onnensuunnitelmaa. Minulla oli iankaikkinen perhe, ja meidät oli sinetöity yhteen ikuisesti. Iankaikkisen avioliiton ja perheen lahja on sellainen, jonka kaikki uskolliset saavat, joko tässä elämässä tai tulevassa. Mikä voisi olla sen suurempi lahja?
Kun muistelin yksinäisyyden ja surun aikojani, ymmärsin, että Jeesus Kristus oli Hänkin kerran tuntenut olevansa hylätty ja yksinäinen. Hän tunsi minun tuskani paremmin kuin kukaan muu. Suurenkaan yksinäisyyteni hetkinä en ollut koskaan tuntenut Hänen hylänneen minua. Hän on paitsi minun Vapahtajani, Hän on myös veljeni ja paras ystäväni.
Nuori isä
Pieni perheemme alkoi kasvaa, ja muutama vuosi myöhemmin jouduin kohtaamaan jälleen yhden suuren huolenaiheen. Kun joulu oli lähestymässä, Nancy ja minä katsoimme toisiamme ja ymmärsimme, ettei meillä ollut sinä vuonna yhtään ylimääräistä rahaa joululahjojen hankkimiseen pienille lapsillemme.
Olin hiljattain valmistunut yliopistosta, ja olimme yhä yrittämässä päästä jaloillemme. Vaikka olin saanut hyvän työpaikan, kävi pian ilmeiseksi, etteivät korkeat elinkustannukset sopineet kukkarollemme. Ainoa meille suosiollinen seikka oli se, että olimme aina maksaneet täydet kymmenykset. Vaikka kukaan muu ei tiennyt meidän ahdingostamme, niin taivaallinen Isä ja Vapahtaja tiesivät, ja He alkoivat lähettää pieniä jouluihmeitä.
Eräänä päivänä ovikello soi. Ovella oli naapuri, jolla oli laatikollinen leluja. Hän sanoi: ”Olemme siivonneet taloamme, ja löysimme nämä lelut, joita lapsemme eivät enää kaipaa. Mietimme, että ehkäpä teidän lapsenne pitäisivät niistä.” Kyllä, ehdottomasti!
Toisena päivänä ovikello soi jälleen. Tällä kertaa siellä oli muutamia jäseniä seurakunnastamme. He seisoivat siellä mukanaan pieni tyttöjen polkupyörä. He kysyivät: ”Emme enää tarvitse tätä polkupyörää, ja ajattelimme teidän perhettänne. Luuletteko, että teidän tyttärenne voisi tarvita tätä?” Olimme ikionnellisia!
Muutama viikko aikaisemmin poikamme oli osallistunut eräässä paikallisessa myymälässä värityskilpailuun. Eräänä päivänä meille soitettiin ja kerrottiin jännittävä uutinen, että hän oli voittanut kilpailun. Hän voitti palkintona erään suositun lasten videon. Olimme ällistyneitä!
Kaikki nämä pienet ihmeet – lapsemme saisivat sittenkin muutamia joululahjoja. Olimme maksaneet kymmenyksemme, ja taivaallinen Isä ja Vapahtaja olivat avanneet taivaan ikkunat ja vuodattaneet siunauksiaan – suoraan syliimme.
Mietin sitä, että Kristus-lapsikin syntyi hyvin vaatimattomiin oloihin, ja silti muut löysivät Hänet ja toivat kallisarvoisia lahjoja. Maallisena isänä halusin niin kiihkeästi antaa lapsilleni kaiken, mitä pystyin.
Taivaallinen Isämme tuntee samoin. Hänen rakkautensa on kuitenkin täydellistä. Hän haluaa antaa meille kaiken, mitä Hänellä on. Se on käsittämätön lahja.
Lopuksi
Veljet ja sisaret, aika ajoin me kaikki olemme tunteneet tai tulemme tuntemaan yksinäisyyttä, sairautta, masennusta, köyhyyttä tai sitä, että olemme kaukana kotoa. Onneksi meillä on iankaikkinen Isä ja Vapahtaja, jotka ymmärtävät meitä. Kun käännymme Heidän puoleensa, He tarttuvat käteemme ja auttavat meitä selviytymään jokaisesta haasteesta.
Ja veljet ja sisaret, aika ajoin me kaikki tunnemme jonkun muun, joka on yksinäinen, sairas, masentunut, köyhä tai kaukana kotoa. Isämme ja Vapahtaja saattavat ohjata meitä auttamaan muita, ja meidän etuoikeutenamme on auttaa.
Lapsena luulin, että joulu tulee vain yhtenä päivänä vuodesta. Aikuisena käsitän nyt, että joulu on joka päivä. Rakastavan taivaallisen Isän ja rakkaan Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen hyväntahtoisuuden ansiosta me saamme jatkuvasti vastaanottaa taivaallisia lahjoja – joka päivä. Taivaallisia lahjoja, joita on liian monia mainittavaksi.
Kiitollisuuteni Isää ja Poikaa kohtaan on niin valtavaa ja niin syvällistä, että muinaisen Ammonin tavoin ”en voi sanoa pienintäkään osaa siitä, mitä tunnen” (Alma 26:16).
Kyllä, me juhlimme joka joulu Jeesuksen Kristuksen syntymää, mutta Isän ja Pojan hyvyyden ansiosta saamme kuitenkin kaikki lahjat. Tästä todistan Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.