Sabrina löytää todistuksen
Kirjoittaja asuu Pohjois-Carolinassa Yhdysvalloissa.
Sabrina ei ollut varma, oliko hänellä todistusta.
”Näistä asioista me tiedämme, että taivaassa on Jumala” (Oppi ja liitot 20:17).
Sabrina ja äiti selailivat Sabrinan kastekirjan sivuja. Sabrina oli juuri täyttänyt kahdeksan, ja hän menisi kasteelle kahden viikon kuluttua. Hän odotti innokkaana – ja vähän jännittyneenäkin – kastettaan.
”Katso, miten paljon me olemme jo tehneet!” äiti sanoi. Hän selasi kirjan sivuja. Kirjan oli tarkoitus auttaa Sabrinaa valmistautumaan kasteeseen. He olivat täyttäneet sivut, joilla kysyttiin hänen lempiasioitaan, ja sivun, jolla kysyttiin hänen perheestään. Sitten he tulivat sivulle, jonka yläreunassa olivat sanat ”Minun todistukseni”.
”En halua täyttää tätä”, Sabrina sanoi.
”Selvä”, äiti sanoi ja käänsi sivua. ”Voimme täyttää sen myöhemmin.”
”En usko, että haluan täyttää sitä ollenkaan”, Sabrina sanoi.
”Miksi et?” äiti kysyi.
”Koska minä en tiedä, mitä todistus on.” Sabrina tunsi, miten hänen kasvonsa muuttuivat punaisiksi ja niitä alkoi kuumottaa.
Äiti oli hetken hiljaa. ”Se tarkoittaa, että tiedät taivaallisen Isän rakastavan sinua.”
”Mutta taivaallinen Isä ei ole vastannut rukouksiini.” Kyyneleet kirvelivät Sabrinan silmissä. ”Olen rukoillut koko kuukauden, että löytäisin vilttini, mutta en ole vieläkään löytänyt sitä!”
Viltti oli Sabrinalle rakas. Se oli suloisen pehmeä ja vaaleanpunainen. Hänen isoäitinsä oli tehnyt sen hänelle, kun hän syntyi. Hän oli nukkunut sen kanssa joka yö, kunnes se katosi.
Äiti kietoi kätensä Sabrinan ympärille. ”Toisinaan taivaallinen Isä ei vastaa rukouksiimme heti. Ja toisinaan Hänen vastauksensa on kielteinen. Mutta se ei tarkoita, etteikö Hän kuulisi rukouksiamme tai etteikö Hän rakastaisi meitä.”
Sabrina niiskutti. ”Niin kai.”
Sunnuntaina Sabrinan Alkeisyhdistyksen opettaja sisar Lee luki tarinan Ystävästä. Se kertoi pojasta, joka oli poissa tolaltaan, koska hän kuuli bussissa rumia sanoja. Hän rukoili ongelmaan apua. Sitten hän sai ajatuksen, että hän voisi kuunnella bussissa musiikkia kuulokkeilla. Se ajatus oli vastaus hänen rukoukseensa.
”Ai? Siinäkö kaikki?” Sabrina kysyi. ”Minä luulin, että vastaukset rukouksiin olisivat jotakin suurempaa! Kuten äänen kuuleminen tai enkelin näkeminen.”
”Joskus se onkin niin”, sisar Lee vastasi. ”Mutta useimmiten Pyhä Henki vastaa meidän rukouksiimme hiljaisilla tavoilla. Vastaus voi olla vaikka jokin ajatus tai lämmin tunne.”
Sabrina katseli kuvaa bussissa istuvasta pojasta. Hän ajatteli sitä kevyttä, iloista tunnetta, jonka kasteelle meneminen hänessä herätti. Ehkä se oli Pyhä Henki, joka kertoi hänelle, että se oli hyvä valinta.
Ehkä hänellä sittenkin oli todistus.
Sabrinan kastepäivä koitti. Isä otti häntä kädestä, ja hän astui lämpimään veteen. Noustessaan ylös vedestä hän tunsi itsensä onnelliseksi. Ja kun isä laittoi kätensä hänen päänsä päälle antaakseen hänelle Pyhän Hengen lahjan, lämmin tunne valtasi hänet kokonaan.
Seuraava sunnuntai oli paastosunnuntai. Ihmiset nousivat ylös lausumaan todistuksensa. Sabrina pomppasi ylös tuolistaan ja käveli kappelin etuosaan. Hän veti syvään henkeä ja hymyili. Hän tiesi nyt, mitä aikoi sanoa. Ja hän tiesi, mitä kirjoittaisi kastekirjansa tyhjälle sivulle myöhemmin.
Hän ei ollut vielä löytänyt vilttiään, mutta hän oli löytänyt todistuksensa.
Kuvitus Amanda Smith