”Sen ei tarvitse olla kiusallista”, Nuorten voimaksi, huhtikuu 2024.
Sen ei tarvitse olla kiusallista
Hannah ei ollut kirkon jäsen. Natalie oli. Ja he auttoivat toisiaan pääsemään lähemmäksi Jeesusta Kristusta.
Kuvitus Gabriele Cracolici
Hannahin kertomus
Tapasin Natalien kuudennen luokan ensimmäisenä päivänä. Huomasin, ettei hän sunnuntaisin hengaillut ulkona ja että hän kantoi pyhiä kirjoituksiaan mukanaan koulussa. Eräänä päivänä olin Natalien kanssa tivolissa ja sanoin: ”Haluan liittyä teidän kirkkoon.” En ole varma, mitä Natalie ajatteli tuolloin, koska se tuli kuin tyhjästä. Mutta siitä lähtien hän alkoi kertoa minulle enemmän uskostaan.
Myöhemmin samana vuonna menin Natalien kanssa nuorisokonferenssiin. Yksi viimeisiä toimintoja nuorisokonferenssissa oli todistuskokous. Natalie lausui erityisen todistuksen, joka kannusti minua haluamaan oppia lisää.
Kun tutkin evankeliumia, rukoilin taivaallista Isääni, että saisin todistuksen. Pian tiesin, että se, mitä olin oppinut, oli totta. Sinä kesänä minusta tuli Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen.
Myöhemmin eräs ystävä kysyi minulta, mitä kaste on. Kerroin hänelle asioista, joita rakastan Jeesuksen Kristuksen evankeliumissa, ja onnellisuudesta, jonka olen löytänyt Vapahtajasta. Ystäväni rakastaa jalkapalloa, joten suunnittelin luokkani johtokunnan kanssa jalkapallotoiminnan, johon kutsuin ystäväni. Ja Natalie ja minä tutkimme Mormonin kirjaa hänen kanssaan FaceTimessa.
Alkuun ystäväni auttaminen tuntui suurelta vastuulta – sanoa oikeat asiat, jotta hän ymmärtäisi, tai kutsua hänet oikeanlaisiin toimintoihin. Mutta tajusin, ettei kyse ole käännyttämisestä vaan ennemminkin rakastamisesta. Jos sinulla on hyvät aikomukset ja vanhurskaat halut, niin kaikkea, mitä teet osallistuaksesi taivaallisen Isän työhön, voidaan pitää onnistumisena. Kun pyrit rakastamaan ystäviäsi Vapahtajan tavalla, kutsut heitä tulemaan Hänen luokseen.
Natalien kertomus
Kun siirryin uuteen kouluun kuudennella luokalla, eräs tyttö nimeltä Hannah oli kanssani ruokatunnilla ja esitteli minut uusille ystäville. Mutta en koskaan ymmärtänyt, että samaan aikaan tutustutin häntä evankeliumin periaatteisiin.
Eräänä päivänä Hannah ja minä olimme yhdessä tivolissa. Yhtäkkiä hän kertoi minulle haluavansa liittyä kirkkoon. Se, että sanoisin yllättyneeni, on vähättelyä. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”En ole varma, tietääkö hän, kuinka suuri sitoumus se on.”
En ollut varma, mitä tehdä, mutta vanhempani sanoivat: ”Hän on kiinnostunut evankeliumista. Sinun pitäisi kutsua hänet seurakunnan leirille.” Ajattelin, että Hannahille voisi olla liikaa viettää koko viikko kanssamme ja tavata niin paljon uusia ihmisiä. Mutta noudatin vanhempieni neuvoa ja kutsuin Hannahin leirille ja nuorisokonferenssiin.
Nuorisokonferenssin todistuskokouksessa minusta tuntui, että Hannahin piti kuulla todistukseni, vaikka julkisesti puhuminen on yksi suurimmista peloistani. Hannah tiesi, että minua pelotti, ja hän ihaili sitä, että olin halukas lausumaan todistukseni, koska uskoin evankeliumiin.
Ajattelen yleensä liikaa, joten aina kun mietin Hannahin kutsumista jonnekin, ajattelin: ”Hän luulee, että painostan häntä liittymään kirkkoon.” Tiesin kuitenkin, että se oli järjenvastainen pelko. Ihmiset pitävät siitä, että heidät kutsutaan tapahtumiin. Ajan mittaan minun oli helpompi kertoa, miltä minusta tuntui. Opin, että evankeliumista kertomisessa on kyse rakkaudesta.
Se, että kertoo asioista, joita rakastaa ja arvostaa eniten, tuo hyvin paljon iloa. Hannahin matka on paitsi muuttanut hänen elämäänsä, se on muuttanut myös minun elämääni ja vahvistanut todistustani. Näin, miten Vapahtaja vaikutti Hannahiin, ja se on auttanut minua huomaamaan, miten Hän vaikuttaa minuun.
Kirjoittajat ovat Havaijista Yhdysvalloista.