Jokaista, jota rakastan, minä nuhtelen ja kuritan
Vanhin D. Todd Christofferson
kahdentoista apostolin koorumista
Itse kurituksen kestämisen kokemus voi jalostaa meitä ja valmistaa meitä suurempiin hengellisiin etuoikeuksiin.
Taivaallinen Isämme on korkeiden odotusten Jumala. Hänen meitä koskevat odotuksensa on Hänen Poikansa Jeesus Kristus ilmaissut näillä sanoilla: ”Minä tahdon, että te olisitte täydellisiä, niin kuin minä tai teidän taivaallinen Isänne on täydellinen” (3. Nefi 12:48). Hän aikoo tehdä meistä pyhiä, niin että me voisimme elää selestisessä kirkkaudessa (ks. OL 88:22) ja asua Hänen edessään (ks. Moos. 6:57). Hän tietää, mitä se vaatii, ja niinpä tehdäkseen muuttumisemme mahdolliseksi Hän on antanut käskynsä ja liittonsa, Pyhän Hengen lahjan ja, mikä tärkeintä, rakkaan Poikansa sovituksen ja ylösnousemuksen.
Kaikessa tässä Jumalan tarkoitus on, että me Hänen lapsensa kykenisimme kokemaan suurinta iloa, olemaan Hänen kanssaan ikuisesti ja vieläpä tulemaan sellaisiksi kuin Hän on. Joitakin vuosia sitten vanhin Dallin H. Oaks selitti: ”Viimeinen tuomio ei ole vain lopullinen arvio hyvistä ja pahoista teoistamme – kaikesta siitä, mitä olemme tehneet. Se on tekojemme ja ajatustemme lopullisen vaikutuksen tunnistamista – sitä, mitä meistä on tullut. Ei riitä, että tekee vain sen, mitä on tehtävä. Evankeliumin käskyt, toimitukset ja liitot eivät ole luettelo talletuksista, joita edellytetään tehtäviksi jollekin taivaalliselle tilille. Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on suunnitelma, joka osoittaa meille, kuinka me voimme tulla sellaisiksi kuin taivaallinen Isä haluaa meidän tulevan.”1
Surullista kyllä, suuri osa nykyajan kristikunnasta ei tunnusta, että Jumalalla on mitään todellisia vaatimuksia niitä kohtaan, jotka uskovat Häneen, vaan pitää Häntä pikemminkin kuin hovimestarina, ”joka kutsuttaessa täyttää heidän tarpeensa”, tai terapeuttina, jonka tehtävänä on auttaa ihmisiä ”ajattelemaan hyvää itsestään”.2 Se on uskonnollinen ajattelutapa, joka ”ei väitä muuttavansa ihmisten elämää”3. ”Sen sijaan”, kuten yksi kirjoittaja toteaa, ”sekä heprealaisissa että kristillisissä pyhissä kirjoituksissa kuvattu Jumala pyytää paitsi sitoutumista myös itse elämäämme. Raamatun Jumala käy kauppaa elämällä ja kuolemalla, ei mukavuudella, ja vaatii uhrautuvaa rakkautta, ei lepsua hällävälismiä.”4
Haluaisin puhua yhdestä tietystä asenteesta ja tavasta, joka meidän on omaksuttava, jos aiomme vastata taivaallisen Isämme korkeisiin odotuksiin. Se on tämä: ottaa auliisti vastaan ja jopa tavoitella ojennusta. Ojennus on elintärkeää, jos haluamme mukauttaa elämämme täydellisen ihmisen mukaan, Kristuksen täyteyden koon mitan mukaan (ks. Ef. 4:13). Paavali sanoi jumalallisesta ojentamisesta eli kurituksesta: ”Jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa” (Hepr. 12:6). Vaikka ojennusta on usein vaikea kestää, meidän pitäisi todellakin riemuita siitä, että Jumala pitää meitä siihen tarvittavan ajan ja vaivan arvoisina.
Jumalallisella kurituksella on ainakin kolme tarkoitusta: 1) taivutella meidät tekemään parannus, 2) jalostaa ja pyhittää meitä ja 3) toisinaan ohjata elämämme suunta tielle, jonka Jumala tietää paremmaksi.
Pohtikaa ensinnäkin parannusta, joka on anteeksisaamisen ja puhdistumisen välttämätön edellytys. Herra on julistanut: ”Jokaista, jota rakastan, minä nuhtelen ja kuritan. Tee siis parannus, luovu penseydestäsi.” (Ilm. 3:19.) Edelleen Hän on sanonut: ”Ja kansaani täytyy kurittaa, kunnes se oppii kuuliaisuutta siitä, mitä se kärsii, jos niin täytyy olla” (OL 105:6; ks. myös OL 1:27). Myöhempien aikojen ilmoituksessa Herra antoi neljälle korkea-arvoiselle johtohenkilölle kirkossa käskyn tehdä parannus (kuten Hän saattaisi antaa monille meistä) siitä, etteivät he olleet opettaneet lapsiaan riittävästi käskyjen mukaan eivätkä olleet uutterampia ja toimeliaampia kotona (ks. OL 93:41–50). Jeredin veli Mormonin kirjassa teki parannuksen, kun Herra seisoi pilven sisässä ja puhui hänen kanssaan ”kolmen tunnin ajan – – ja nuhteli häntä, koska hän ei ollut muistanut huutaa avuksi Herran nimeä” (Et. 2:14). Koska Jeredin veli otti niin auliisti vastaan tämän ankaran nuhteen, hän sai myöhemmin etuoikeuden nähdä Lunastajan tämän kuolevaisuutta edeltävässä tilassa ja saada tältä opetusta (ks. Et. 3:6–20). Jumalan kurituksen hedelmä on vanhurskauteen johtava parannus (ks. Hepr. 12:11).
Parannukseen kannustamisen lisäksi itse kurituksen kestämisen kokemus voi jalostaa meitä ja valmistaa meitä suurempiin hengellisiin etuoikeuksiin. Herra on sanonut: ”Minun kansaani on koeteltava kaikessa, jotta se olisi valmis ottamaan vastaan sen kirkkauden, joka minulla on sitä varten, nimittäin Siionin kirkkauden; ja se, joka ei kestä kuritusta, ei ole arvollinen minun valtakuntaani” (OL 136:31). Eräässä toisessa kohdassa Hän sanoi: ”Sillä ne, jotka eivät tahdo kestää kuritusta vaan kieltävät minut, eivät voi tulla pyhitetyiksi” (OL 101:5; ks. myös Hepr. 12:10). Kuten vanhin Paul V. Johnson sanoi tänä aamuna, meidän tulisi huolehtia tarkoin siitä, ettemme pahastu juuri niistä asioista, jotka auttavat meitä saamaan jumalallisen luonnon.
Alman seuraajat perustivat Helamiin Siionin yhteisön, mutta joutuivat sitten orjuuteen. He eivät todellakaan ansainneet kärsimystään, mutta aikakirja kertoo:
”Mutta Herra näkee hyväksi kurittaa kansaansa; niin, hän koettelee sen kärsivällisyyttä ja uskoa.
Kuitenkin, jokainen, joka panee turvansa häneen, ylennetään viimeisenä päivänä. Ja näin oli tämän kansan laita.” (Moosia 23:21–22.)
Herra vahvisti heitä ja kevensi heidän kuormiaan siinä määrin, että he tuskin tunsivat niitä selässään, ja sitten aikanaan vapautti heidät (ks. Moosia 24:8–22). Heidän kokemuksensa vahvisti mittaamattomasti heidän uskoaan, ja sen jälkeen he nauttivat aina erityisestä suhteesta Herraan.
Jumala käyttää muunkinlaista kuritusta tai ojentamista johdattaakseen meitä tulevaisuuteen, jota emme nyt näe tai voi nähdä, mutta jonka Hän tietää olevan meille parempi tie. Presidentti Hugh B. Brown, entinen kahdentoista koorumin jäsen ja neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, kertoi erään oman kokemuksensa. Hän kertoi ostaneensa monta vuotta aiemmin huonosti hoidetun maatilan Kanadasta. Kun hän raivasi ja kunnosteli tilaansa, hän löysi herukkapensaan, joka oli kasvanut parimetriseksi eikä tuottanut marjoja, joten hän leikkasi sitä rajusti jättäen jäljelle vain pieniä oksantynkiä. Sitten hän näki kyyneltä muistuttavan pisaran kaikkien näiden pienten tynkien päässä, aivan kuin herukkapensas olisi itkenyt, ja hän ajatteli kuulevansa sen sanovan:
”Miten saatoit tehdä tämän minulle? Minähän kasvoin niin hyvin. – – Ja nyt sinä olet katkaissut minut. Jokainen puutarhan kasvi tulee katsomaan minuun alentuvasti. – – Miten saatoit tehdä tämän minulle? Luulin, että sinä olit täällä puutarhuri.”
Presidentti Brown vastasi: ”Katsohan, pieni herukkapensas, minä olen täällä puutarhuri ja tiedän, millainen haluan sinun olevan. En tarkoittanut sinua hedelmäpuuksi enkä varjoa antavaksi puuksi. Haluan sinun olevan herukkapensas, ja jonakin päivänä, pieni herukkapensas, kun sinä olet täynnä marjoja, sinä tulet sanomaan: ’Kiitos, Puutarhuri, että rakastit minua tarpeeksi katkaistaksesi minut.’”
Vuosia myöhemmin presidentti Brown oli everstinä Kanadan armeijassa ja palveli Englannissa. Kun presidentti Brownia ylempi upseeri kaatui taistelussa, hän oli seuraavana vuorossa ylennettäväksi prikaatikenraaliksi, ja hän sai kutsun Lontooseen. Mutta vaikka hän oli täysin pätevä saamaan ylennyksen, se evättiin häneltä, koska hän oli mormoni. Komentava kenraali sanoi periaatteessa näin: ”Te ansaitsette nimityksen, mutta en voi antaa sitä teille.” Se mitä presidentti Brown oli kymmenen vuoden ajan toivonut, rukoillut ja mihin valmistautunut, livahti hänen käsistään sillä hetkellä ilmiselvän syrjinnän takia. Jatkaessaan kertomustaan presidentti Brown muisteli:
”Nousin junaan ja aloitin paluumatkani – – sydän murtuneena ja katkeruus sielussani. – – Kun pääsin telttaani, – – sinkosin lakkini lavitsalle. Puristin käteni nyrkkiin ja heristelin nyrkkejäni taivasta kohden. Sanoin: ’Miten saatoit tehdä tämän minulle, Jumala? Olen tehnyt kaiken voitavani täyttääkseni vaatimukset. Ei ole mitään sellaista, mitä olisin vielä voinut tehdä – mitä minun olisi pitänyt tehdä – mitä en ole jo tehnyt. Miten saatoit tehdä tämän minulle?’ Olin katkera kuin sappi.
Ja sitten kuulin äänen, ja tunnistin tämän äänen. Se oli oma ääneni, ja ääni sanoi: ’Minä olen täällä puutarhuri ja tiedän, mitä haluan sinun tekevän.’ Katkeruus haihtui sielustani, ja lankesin polvilleni lavitsan ääreen pyytääkseni anteeksi kiittämättömyyttäni. – –
Ja nyt, lähes 50 vuotta myöhemmin, katson ylös [Jumalaan] ja sanon: ’Kiitos, Puutarhuri, että leikkasit minut, että rakastit minua tarpeeksi satuttaaksesi minua.’”5
Jumala tiesi, mitä Hugh B. Brownista oli määrä tulla ja mitä tarvittiin, että niin kävisi, ja Hän ohjasi vanhin Brownin tietä valmistaakseen tätä pyhään apostolinvirkaan.
Jos meillä on vilpitön halu ja me pyrimme vastaamaan taivaallisen Isämme korkeisiin odotuksiin, Hän tulee takaamaan, että me saamme kaiken tarvitsemamme avun, olipa se lohdutusta, vahvistusta tai kuritusta. Jos olemme avoimia ojennukselle, sitä tulee monessa muodossa ja monista lähteistä. Sitä voi tulla rukoillessamme, kun Jumala puhuu mielellemme ja sydämellemme Pyhän Hengen välityksellä (ks. OL 8:2). Sitä voi tulla rukouksina, joihin vastataan ”ei” tai eri tavoin kuin olimme odottaneet. Kuritusta voi tulla, kun tutkimme pyhiä kirjoituksia ja saamme muistutuksen puutteista, tottelemattomuudesta tai pelkästään laiminlyödyistä asioista.
Kuritusta voi tulla muiden kautta, etenkin niiden, joita Jumala innoittaa edistämään onneamme. Kirkossa on nykyään apostoleja, profeettoja, patriarkkoja, piispoja ja muita aivan kuten muinoin pyhien täydellisiksi tekemiseksi, ”[varustamaan] kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen” (Ef. 4:12). Ehkäpä jotkin tässä konferenssissa sanotuista asioista ovat tulleet teille kutsuna parannukseen tai muutokseen, ja jos otatte niistä vaarin, ne kohottavat teitä korkeammalle. Me voimme auttaa toisiamme jäsentovereina kirkossa. Se on yksi ensisijaisista syistä, minkä vuoksi Vapahtaja perusti kirkon. Silloinkin kun kohtaamme ilkeämielistä arvostelua sellaisten ihmisten taholta, jotka eivät juuri arvosta tai rakasta meitä, voi olla hyödyllistä osoittaa siinä määrin sävyisyyttä, että arvioimme sitä ja seulomme siitä sellaisen, mistä saattaisi olla meille hyötyä.
Ojennusta, toivottavasti lempeää, voi tulla aviopuolisolta. Vanhin Richard G. Scott, joka juuri puhui meille, muistaa avioliittonsa alkuajoilta tapauksen, jolloin hänen vaimonsa Jeanene neuvoi häntä katsomaan ihmisiä silmiin, kun hän puhui heille. ”Sinä katsot lattiaan, kattoon, ikkunaan – kaikkialle muualle paitsi heidän silmiinsä”, Jeanene sanoi. Vanhin Scott otti tämän lempeän nuhtelun varteen, ja se teki hänestä paljon tehokkaamman, kun hän neuvoi ihmisiä ja työskenteli heidän kanssaan. Koska olen palvellut kokoaikaisena lähetyssaarnaajana silloisen lähetysjohtaja Scottin alaisuudessa, voin todistaa, että hän todellakin katsoo ihmistä suoraan silmiin keskustellessaan tämän kanssa. Voin myös lisätä, että kun tuo ihminen tarvitsee ojennusta, se katse voi olla hyvin läpitunkeva.
Vanhemmat voivat ja heidän täytyy ojentaa, jopa kurittaa, etteivät heidän lapsensa jää säälimättömän vastustajan ja hänen kannattajiensa armoille. Presidentti Boyd K. Packer on havainnut, että kun ihminen, jonka tehtävänä on ojentaa toista, ei tee niin, tuo ihminen ajattelee itseään. Muistakaa, että nuhteen tulee olla ajankohtainen, vakava ja selkeä, ”kun Pyhä Henki kehottaa; ja osoittaen sen jälkeen suurempaa rakkautta sitä kohtaan, jota olet nuhdellut, jottei hän pidä sinua vihollisenaan” (OL 121:43).
Muistakaa, että jos me vastustamme ojennusta, muut voivat lakata kokonaan tarjoamasta sitä, vaikka he rakastavatkin meitä. Jos me toistuvasti jätämme toimimatta rakastavan Jumalan kurituksen mukaan, niin Hänkin lopettaa sen. Hän on sanonut: ”Minun Henkeni [ei] ainaisesti kiistele ihmisen kanssa” (Et. 2:15). Viime kädessä suuren osan kuritustamme pitäisi tulla itsestämme – meidän pitäisi ojentaa itseämme. Yksi niistä tavoista, joilla rakkaasta edesmenneestä työtoveristamme vanhin Joseph B. Wirthlinistä tuli niin puhdas ja nöyrä opetuslapsi, oli se, että hän analysoi suoritustaan jokaisessa tehtävässä ja työssä. Halussaan olla Jumalalle mieleen hän päätti ottaa selville, mitä hän olisi voinut tehdä paremmin, ja sitten hän sovelsi uutterasti jokaista oppimaansa asiaa.
Me kaikki voimme vastata Jumalan suuriin odotuksiin, olivatpa kykymme ja lahjamme kuinka suuria tai pieniä hyvänsä. Moroni vakuuttaa: ”Jos te kiellätte itseltänne kaiken jumalattomuuden ja rakastatte Jumalaa koko väkevyydestänne, mielestänne ja voimastanne, silloin [Jumalan armo] riittää teille, niin että te hänen armostaan voitte olla täydellisiä Kristuksessa” (Moroni 10:32). Juuri uuttera, omistautunut ponnistelu meidän osaltamme kutsuu esiin tämän voimistavan ja mahdollistavan armon – ponnistelu, johon todellakin sisältyy alistuminen Jumalan kurittavaan käteen sekä vilpitön, varaukseton parannuksenteko. Rukoilkaamme Hänen rakkauden innoittamaa ojennustaan.
Jumala tukekoon teitä pyrkimyksessänne vastata Hänen korkeisiin odotuksiinsa ja suokoon teille täyden määrän onnea ja rauhaa, jotka sitä luontaisesti seuraavat. Tiedän, että teistä ja minusta voi tulla yhtä Jumalan ja Kristuksen kanssa. Todistan nöyrästi ja luottavaisena taivaallisesta Isästämme ja Hänen rakkaasta Pojastaan sekä niistä riemullisista mahdollisuuksista, joita meillä on Heidän ansiostaan. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.