Nostakaa päänne ja riemuitkaa
Kun kohtaamme vaikeita asioita Herran tavalla, nostakaamme päämme ja riemuitkaamme.
Vuonna 1981 isäni, kaksi läheistä ystävää ja minä lähdimme seikkailulle Alaskaan. Meidän oli määrä laskeutua syrjäiselle järvelle ja kiivetä kauniille ylämaille. Vähentääksemme kuormaa, joka meidän kunkin pitäisi kantaa, paketoimme tarvikkeemme laatikoihin, suojasimme ne vaahtomuovilla, kiinnitimme niihin suuria värikkäitä viirejä ja heitimme ne aiotussa määränpäässämme alas pienen potkurikoneemme ikkunasta.
Perille saavuttuamme etsimme etsimistämme mutta tyrmistykseksemme emme löytäneet ainuttakaan laatikkoa. Viimein löysimme yhden. Siinä oli pieni kaasukeitin, pressu, vähän makeisia ja muutama kuivaruoka-ateriapakkaus – mutta ei niihin lisättävää lihaa. Meillä ei ollut mitään keinoa olla yhteydessä ulkomaailmaan, ja meidät noudettaisiin vasta viikon kuluttua.
Sain tästä kokemuksesta kaksi arvokasta opetusta: Yksi, älä heitä ruokaa pois ikkunasta. Kaksi, joskus meidän on kohdattava vaikeita asioita.
Usein ensimmäinen reaktiomme vaikeisiin asioihin on: ”Miksi minä?” Sen kyseleminen ei kuitenkaan koskaan poista sitä vaikeaa asiaa. Herra vaatii, että me voitamme haasteita, ja Hän on ilmaissut, että kaikki tämä antaa meille kokemusta ja on meidän hyväksemme1.
Joskus Herra pyytää meitä tekemään jonkin vaikean asian, ja toisinaan haasteemme ovat seurausta siitä, kuinka itse käytämme tai muut käyttävät tahdonvapautta. Nefi koki molempia näistä tilanteista. Kun Lehi kehotti poikiaan palaamaan Labanin luo hakemaan levyt, hän sanoi: ”Katso, sinun veljesi nurisevat sanoen, että se, mitä olen heiltä vaatinut, on vaikeaa; mutta katso, en minä ole sitä heiltä vaatinut, vaan se on Herran käsky.”2 Eräässä toisessa tilanteessa Nefin veljet käyttivät tahdonvapauttaan Nefin tahdonvapauden rajoittamiseen: ”He kävivät minuun käsiksi, sillä katso, he olivat tavattoman vihaisia, ja he sitoivat minut köysillä, sillä he tavoittelivat henkeäni.”3
Joseph Smithillä oli vaikeaa Libertyn vankilassa. Kun näkyvissä ei ollut helpotusta, Joseph huudahti epätoivoissaan: ”Oi Jumala, missä olet?”4 Epäilemättä jotkut meistä ovat tunteneet samoin kuin Joseph.
Jokainen kohtaa vaikeita asioita: rakkaan kuolema, avioero, harhaan kulkenut lapsi, sairaus, uskon koetukset, menetetty työpaikka tai jokin muu vaikeus.
Minut muuttivat ainiaaksi nämä sanat, jotka vanhin Neal A. Maxwell kahdentoista koorumista ilmaisi keskellä kamppailuaan leukemiaa vastaan. Hän sanoi: ”Mietiskelin melkoisesti asioita, ja mieleeni tulivat nämä opettavaiset ja rohkaisevat sanat: ’Olen antanut sinulle leukemian, jotta voisit opettaa kansaani aitoudella.’” Sitten hän jatkoi kertomalla, kuinka tämä kokemus oli siunannut häntä antaen hänelle ”iankaikkisuuden suurten realiteettien kallisarvoista näkökulmaa. – – Sellaiset iankaikkisuuden pilkahdukset voivat auttaa meitä kulkemaan seuraavat sata metriä, jotka saattavat olla hyvin vaikeita.”5
Auttaakseni meitä kulkemaan eteenpäin ja pääsemään voitolle vaikeista ajoistamme sellaisilla iankaikkisuuden pilkahduksilla saanen ehdottaa kahta asiaa. Meidän täytyy kohdata vaikeita asioita, ensiksi, antamalla anteeksi muille, ja toiseksi, antamalla itsemme taivaalliselle Isälle.
Anteeksi antaminen niille, jotka ovat kenties aiheuttaneet meidän vaikeutemme, ja alistuminen Jumalan tahtoon6 voivat olla hyvin vaikeaa. Kipeimmältä se voi tuntua silloin kun vaikeutemme aiheuttajana on perheenjäsen, läheinen ystävä tai ihan me itse.
Kun olin nuori piispa, opin anteeksiannosta vaarnanjohtajani Bruce M. Cookin kertoessa seuraavan tapauksen. Hän selitti:
”Perustin muutamien työtovereideni kanssa 1970-luvun lopulla liikeyrityksen. Vaikka emme tehneet mitään laitonta, muutamat huonot päätökset sekä haastava taloudellinen tilanne johtivat epäonnistumiseemme.
Jotkut sijoittajat nostivat kanteen saadakseen menetyksensä takaisin. Heidän asianajajansa sattui olemaan neuvonantaja perheemme piispakunnassa. Oli hyvin vaikeaa tukea tehtävässään miestä, joka näytti pyrkivän tuhoamaan minut. Aloin mielessäni tuntea todellista vihamielisyyttä häntä kohtaan ja pidin häntä vihollisenani. Viiden vuoden oikeustaistelujen jälkeen menetimme kaiken, mitä omistimme, myös kotimme.
Vuonna 2002 vaimoni ja minä saimme tietää, että vaarnan johtokunta, jossa palvelin neuvonantajana, järjestettäisiin uudelleen. Kun ennen vapauttamista matkustimme lyhyelle lomalle, vaimoni kysyi minulta, kenet valitsisin neuvonantajikseni, jos minut kutsuttaisiin uudeksi vaarnanjohtajaksi. En halunnut puhua asiasta, mutta hän halusi välttämättä tietää. Viimein mieleeni tuli yksi nimi. Sitten vaimoni mainitsi sen asianajajan nimen, joka mielestämme oli ollut vaikeuksiemme keskiössä 20 vuotta aiemmin. Samalla kun vaimoni sanoi miehen nimen, Henki vahvisti, että tuon miehen pitäisi olla toinen neuvonantajista. Voisinko antaa sille miehelle anteeksi?
Kun vanhin David E. Sorensen esitti minulle kutsun palvella vaarnanjohtajana, hän antoi minulle tunnin aikaa valita neuvonantajat. Silmät kyynelissä ilmaisin, että Herra oli jo antanut siitä ilmoituksen. Sanoessani sen miehen nimen, jota olin pitänyt vihollisenani, hautomani suuttumus, vihamielisyys ja inho hävisivät. Sillä hetkellä opin, mitä on rauha, joka tulee anteeksiannosta Kristuksen sovituksen kautta.”
Toisin sanoen vaarnanjohtajani antoi hänelle ”auliisti” anteeksi, kuten entisaikojen Nefi7. Tunsin vaarnanjohtaja Cookin ja hänen neuvonantajansa kahtena vanhurskaana pappeusjohtajana, jotka rakastivat toinen toistaan. Päätin olla samanlainen kuin he.
Vuosia aiemmin, epäonnisella seikkailullamme Alaskassa, olin oppinut nopeasti, ettei ratkaisuna ollut syyttää olosuhteistamme muita – lentäjää, joka oli pudottanut ruoan iltahämärissä. Mutta kun koimme fyysistä uupumusta, ruoanpuutetta, sairautta ja nukuimme paljaalla maalla suuren myrskyn aikana suojanamme vain pressu, opin, että ”Jumalalle ei mikään ole mahdotonta”8.
Nuoret, Jumala vaatii teiltä vaikeita asioita. Eräs 14-vuotias nuori nainen pelasi koripalloa kilpatasolla. Hän uneksi koripallon pelaamisesta lukiojoukkueessa kuten hänen isosiskonsa. Sitten hän sai tietää, että hänen vanhempansa oli kutsuttu palvelemaan lähetysjohtajapariskuntana Guatemalassa.
Saavuttuaan sinne hän sai tietää, että muutamat hänen kursseistaan olisivat espanjankielisiä – kielellä, jota hän ei vielä osannut. Hänen koulussaan ei ollut ainuttakaan tyttöjen urheilujoukkuetta. Hän asui tiukasti vartioidun rakennuksen 14. kerroksessa. Ja kaiken kukkuraksi hän ei turvallisuussyistä saanut mennä ulos yksinään.
Hänen vanhempansa kuuntelivat, kuinka hän itki itsensä uneen joka ilta kuukausien ajan. Se särki heidän sydäntään! Viimein he päättivät lähettää hänet kotiin käymään lukiota isoäidin luota.
Kun vaimoni meni tyttäremme huoneeseen kertoakseen hänelle päätöksestämme, hän näki tyttäremme polvistuneena rukoukseen Mormonin kirja avoimena vuoteella. Henki kuiskasi vaimolleni: ”Hän selviytyy kyllä”, ja vaimoni lähti hiljaa huoneesta.
Emme koskaan enää kuulleet tyttäremme itkevän itseään uneen. Päättäväisenä ja Herran avulla hän otti urhoollisesti vastaan nuo kolme vuotta.
Lähetystyömme lopussa kysyin tyttäreltäni, aikoiko hän palvella kokoaikaisessa lähetystyössä. Hänen vastauksensa oli: ”En, isä. Olen jo palvellut.”
Minua se vastaus tyydytti! Mutta noin puoli vuotta myöhemmin Henki herätti minut yöllä tähän ajatukseen: ”Minä olen kutsunut tyttäresi palvelemaan lähetystyössä.”
Reaktioni oli: ”Taivaallinen Isä, hän on antanut niin paljon.” Henki oikaisi minua nopeasti, ja opin ymmärtämään, että Herra vaati häneltä palvelemista lähetystyössä.
Vein pian sen jälkeen tyttäreni lounaalle. Sanoin pöydän yli: ”Ganzie, tiedätkö, miksi olemme täällä?”
Hän sanoi: ”Kyllä, isä. Sinä tiedät, että minun on palveltava lähetystyössä. En halua lähteä, mutta lähden kyllä.”
Koska hän alistui taivaallisen Isän tahtoon, hän palveli Jumalaa koko sydämestään, väkevyydestään, mielestään ja voimastaan. Hän on opettanut isälleen, kuinka tehdään vaikea asia.
Maailmanlaajuisessa hartaustilaisuudessa nuorille presidentti Russell M. Nelson pyysi nuorilta muutamia vaikeita asioita. Presidentti Nelson sanoi: ”Viides kutsuni teille on, että erotutte joukosta, että olette erilaisia kuin maailma. – – Herran tahto on, että te näytätte ja kuulostatte todellisilta Jeesuksen Kristuksen opetuslapsilta ja että toimitte ja pukeudutte heidän tavoin.”9 Se voi olla vaikea asia ja silti tiedän, että te voitte tehdä sen – iloiten.
Muistakaa, että ”ihmiset ovat, jotta heillä voisi olla ilo”10. Kaikesta siitä huolimatta, mitä Lehi kohtasi, hän koki silti iloa. Muistatteko, kun Alma oli ”murheen painamana”11 ammonihalaisten vuoksi? Enkeli sanoi hänelle: ”Siunattu olet sinä, Alma; nosta sen tähden pääsi ja riemuitse, – – sillä sinä olet ollut uskollinen Jumalan käskyjen pitämisessä.”12 Alma oppi suuren totuuden: me voimme aina riemuita, kun pidämme käskyt. Muistatte, että sotien ja haasteiden aikaan, joita oli sotapäällikkö Moronin eläessä, ”koskaan ei Nefin kansan keskuudessa ollut – – onnellisempaa aikaa”13. Me voimme ja meidän tulee löytää iloa, kun kohtaamme vaikeita asioita.
Vapahtaja kohtasi vaikeita asioita: ”Maailma ei pidä häntä minkään arvoisena; sen vuoksi he ruoskivat häntä, ja hän sallii sen, ja he lyövät häntä, ja hän sallii sen. Niin, he sylkevät hänen päällensä, ja hän sallii sen ihmislapsia kohtaan tuntemansa rakastavan hyväntahtoisuuden ja pitkämielisyyden tähden.”14
Tuon rakastavan hyväntahtoisuuden vuoksi Jeesus Kristus kesti sovituksen. Sen johdosta Hän sanoo meille jokaiselle: ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.”15 Kristuksen ansiosta mekin voimme voittaa maailman.
Kun kohtaamme vaikeita asioita Herran tavalla, nostakaamme päämme ja riemuitkaamme. Tässä pyhässä tilaisuudessa todistaa maailmalle julistan, että Vapahtajamme elää ja johtaa kirkkoaan. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.