Katsokaa: Jumalan Karitsa
Mukautetun sunnuntaipalveluksemme on määrä painottaa Herran ehtoollisen sakramenttia viikoittaisen jumalanpalveluskokemuksemme pyhänä, tunnustettuna keskipisteenä.
Minulla meni ihan hyvin, kunnes näin kyyneleet noiden tämän kuoron nuorten silmissä. Nuo kyyneleet ovat kaunopuheisempi saarna kuin mitä minä pystyisin ikinä pitämään.
Kun Johannes, jota nimitettiin Kastajaksi, nosti katseensa veden ääreltä yli ihmisjoukon, joka odotti häneltä innokkaasti kastetta, hän näki etäällä serkkunsa Jeesus Nasaretilaisen astelevan päättäväisesti häntä kohti esittämään pyynnön saada tuo sama toimitus. Kunnioittavasti mutta sen verran kuuluvasti, että lähellä olevat kuulivat, Johannes ilmaisi ihailunsa, joka liikuttaa meitä vielä kaksi vuosituhatta myöhemmin: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa.”
On opettavaista, että tämä kauan profetoitu Jeesuksen edelläkävijä ei kutsunut Häntä ”Jehovaksi”, ei ”Vapahtajaksi”, ei ”Lunastajaksi” eikä edes ”Jumalan Pojaksi” – jotka kaikki olivat sopivia nimityksiä. Ei, Johannes valitsi varhaisimman ja kansansa uskonnollisessa perinteessä kenties yleisimmin tunnetun kuvauksen. Hän käytti uhrikaritsan vertauskuvaa – karitsan, joka annettiin sovituksena langenneen maailman ja kaikkien siinä olevien langenneiden ihmisten synneistä ja suruista.
Saanen palauttaa mieliin hieman sitä historiaa.
Kun Aadam ja Eeva oli karkotettu Eedenin puutarhasta, heillä oli edessään musertava tulevaisuus. Avattuaan meille oven kuolevaisuuteen ja ajalliseen elämään he olivat sulkeneet itseltään oven kuolemattomuuteen ja iankaikkiseen elämään. Koska he olivat tehneet tietoisen valinnan meidän puolestamme syyllistyä rikkomukseen, heillä oli nyt edessään fyysinen kuolema ja hengellinen karkotus, ikuinen erottaminen Jumalan luota. Mitä heidän oli tehtävä? Olisiko jokin keino päästä pois tästä ahdingosta? Emme ole aivan varmoja siitä, kuinka paljon näiden kahden sallittiin muistaa siitä opetuksesta, jota he saivat ollessaan vielä puutarhassa, mutta he kyllä muistivat, että heidän oli määrä antaa säännöllisesti Jumalalle uhrina puhdas, virheetön karitsa, laumansa urospuolinen esikoinen.
Myöhemmin enkeli tuli selittämään, että tämä uhri oli vertauskuva, enne siitä uhrista, jonka maailman Vapahtaja, jonka oli määrä tulla, antaisi heidän edestään. ”Tämä on Isän Ainosyntyisen uhrin vertauskuva”, enkeli sanoi. ”Tee siis – – parannus ja huuda avuksi Jumalaa Pojan nimessä ikuisesti.” Onneksi tulisi olemaan keino päästä pois ja keino päästä ylös.
Kuolevaisuutta edeltävissä taivaan neuvostoissa Jumala oli luvannut Aadamille ja Eevalle (ja meille kaikille muille), että apua tulisi Hänen puhtaalta, virheettömältä Esikoispojaltaan, Jumalan Karitsalta, joka teurastettaisiin ”maailman luomisesta alkaen”, kuten apostoli Johannes Häntä myöhemmin kuvailisi. Uhraamalla omat pienet vertauskuvalliset karitsansa kuolevaisuudessa Aadam ja hänen jälkeläisensä ilmaisivat ymmärtävänsä Jeesuksen, Voidellun, sovitusuhrin ja olevansa siitä riippuvaisia. Myöhemmin tämä toimitus suoritettaisiin autiomaan telttamajassa ja sen jälkeen temppelissä, jonka Salomo rakentaisi.
Valitettavasti tämä pienten virheettömien karitsoiden rituaalinen uhraaminen aidon parannuksen ja uskollisen elämän vertauskuvana ei toiminut kovinkaan hyvin, kuten varsin suuri osa Vanhasta testamentista osoittaa. Se moraalinen päättäväisyys, jonka olisi pitänyt liittyä näihin uhreihin, ei aina kestänyt edes sen vertaa, että kiville valunut veri olisi ehtinyt kuivua. Sehän ei kestänyt edes sen vertaa, että se olisi estänyt veljenmurhan, kun Kain surmasi veljensä Abelin ensimmäisessä sukupolvessa.
Sellaisten koettelemusten ja ongelmien jatkuttua vuosisatojen ajan ei ole mikään ihme, että taivaan enkelit lauloivat ilosta, kun viimein syntyi Jeesus – tuo kauan odotettu Messias. Lyhyen palvelutyönsä jälkeen kuolevaisuudessa tämä kaikista pääsiäislampaista puhtain valmisti opetuslapsiaan kuolemaansa varten antamalla Herran ehtoollisen sakramentin, joka on henkilökohtaisempi muoto heti Eedenin ulkopuolella annetusta toimituksesta. Edelleen olisi uhrilahja, siihen sisältyisi yhä uhraus, mutta se olisi vertauskuvallisuudessa paljon syvällisempi, vaatisi enemmän itsetutkistelua ja se olisi henkilökohtaisempi kuin esikoiskaritsan veren vuodattaminen. Vapahtaja sanoi tästä ylösnousemuksensa jälkeen nefiläisille:
”Teidän [ei] enää pidä uhrata minulle verenvuodatusta; – –
teidän tulee uhrata minulle uhrina särkynyt sydän ja murtunut mieli. Ja jokaisen, joka tulee minun luokseni särkynein sydämin ja murtunein mielin, minä kastan tulella ja Pyhällä Hengellä – –.
Sen tähden tehkää parannus – – ja pelastukaa.”
Rakkaat veljeni ja sisareni, tähdentäessämme lisääntynyttä evankeliumin opiskelemista kotona, mikä on innostavaa ja uutta, meidän on ratkaisevan tärkeää muistaa, että meitä koskee yhä käsky: ”Mene rukoushuoneeseen antamaan uhriksi sakramenttisi minun pyhänä päivänäni.” Sen lisäksi, että järjestämme aikaa opiskellaksemme evankeliumia enemmän kotikeskeisesti, niin mukautetun sunnuntaipalveluksemme on myös määrä vähentää kokousaikataulun monimutkaisuutta tavalla, joka painottaa asianmukaisesti Herran ehtoollisen sakramenttia viikoittaisen jumalanpalveluskokemuksemme pyhänä, tunnustettuna keskipisteenä. Meidän tulee muistaa mahdollisimman henkilökohtaisella tavalla, että Kristus kuoli sydän särkyneenä otettuaan aivan yksin harteilleen koko ihmissuvun synnit ja murheet.
Koska me olemme lisänneet sitä kuolemaan johtanutta taakkaa, tällainen hetki vaatii meitä osoittamaan kunnioitusta. Niinpä meitä kannustetaan tulemaan jumalanpalvelukseen hyvissä ajoin ja kunnioittavasti, pukeutuneina asianmukaisesti osallistumaan pyhään toimitukseen. ”Pyhävaatteet” on menettänyt jonkin verran merkitystään meidän aikanamme, ja kunnioituksesta Häntä kohtaan, jonka luo me tulemme, meidän pitäisi palauttaa entiselleen tuo lepopäivän perinne huolitellusta ulkoasusta ja pukeutumisesta aina kun vain voimme.
Mitä täsmällisyyteen tulee, myöhästymislupa suodaan aina rakastaen niille siunatuille äideille, jotka lasten, murojen ja hoitolaukkujen verraton kaaos perässään onnistuvat silti pääsemään kirkkoon. Lisäksi on muita, jotka väistämättä huomaavat härkänsä olevan kaivossa lepopäivän aamuna. Tälle jälkimmäiselle ryhmälle sanomme kuitenkin, että satunnainen myöhästyminen on ymmärrettävää, mutta jos härkä on kaivossa joka sunnuntai, niin suosittelemme lämpimästi, että myytte sen härän tai täytätte sen kaivon.
Tuossa samassa hengessä esitämme apostolisen pyynnön vähentää meteliä rakennustemme pyhäköissä. Meistä on mieluisaa jutella toistemme kanssa, ja meidän pitäisikin jutella – se on yksi kirkossa käymisen iloista – mutta sitä ei pitäisi tehdä niin äänekkäästi paikassa, joka on erityisesti pyhitetty jumalanpalvelukseen. Pelkään, että kirkkoomme kuulumattomat vierailijat järkyttyvät siitä, mikä voi toisinaan olla meluisaa kunnioituksen puutetta ympäristössä, jolle pitäisi olla tunnusomaista rukous, todistus, ilmoitus ja rauha. Kenties taivaskin on hieman järkyttynyt.
Sakramenttikokoustemme ilmapiiri kohentuu, jos johtavat virkailijat ovat korokkeella hyvissä ajoin ennen kuin kokouksen on määrä alkaa kuuntelemassa alkumusiikkia ja näyttämässä kunnioittavasti esimerkkiä, jota meidän muiden pitäisi noudattaa. Mikäli korokkeella on juttelua, meidän ei pitäisi yllättyä juttelusta seurakunnan keskuudessa. Onnittelemme niitä piispakuntia, jotka jättävät pois jumalanpalveluksemme henkeä vähentävät ilmoitukset. Minä esimerkiksi en osaa kuvitella, että Sakariaan kaltainen pappi – joka muinaisessa Herran temppelissä on juuri osallistumassa siihen ainoaan papilliseen etuoikeuteen, joka hänen osakseen tulee koko hänen elinaikanaan – en kerta kaikkiaan osaa kuvitella, että hän pysähtyisi alttarin eteen muistuttamaan meille, että sudenpentujen kilpa-ajo on jo kuuden viikon kuluttua ja ilmoittautuminen alkaa pian.
Veljet ja sisaret, tämä Herran asettama hetki on pyhin hetki viikossamme. Käskyn mukaan me kokoonnumme tähän yleisimmin vastaanotettuun toimitukseen kirkossa. Teemme sen Hänen muistokseen, joka kysyi, voitaisiinko se malja, jonka Hän oli aikeissa nauttia, ottaa Häneltä pois, mutta jonka Hän yhtä kaikki joi, koska Hän tiesi, että meidän vuoksemme sitä ei voinut ottaa pois. Meitä auttaa se, jos muistamme, että tuon maljan vertauskuva on hitaasti matkalla riviä pitkin meitä kohti 11- tai 12-vuotiaan diakonin ojentamana.
Kun tulee tuo pyhä hetki antaa uhrilahjamme Herralle, meillä on omat syntimme ja heikkoutemme selvitettävinä – sitä vartenhan me olemme siellä. Mutta me saattaisimme onnistua sellaisessa parannuksenteossa paremmin, jos olemme tietoisia muiden ympärillämme koolla olevien särkyneistä sydämistä ja surevista hengistä. Melko lähellä istuu niitä, jotka ovat saattaneet itkeä – näkyvästi tai sydämessään – koko sakramenttilaulun ja pappien lausumien sakramenttirukousten ajan. Voisimmeko hiljaa huomata sen ja tarjota pienen lohdun murusemme ja pikkuruisen myötätunnon maljamme – voisimmeko omistaa sen heille? Tai sille itkevälle, vaikeuksien painamalle jäsenelle, joka ei ole kokouksessa eikä ole siellä ensi viikollakaan, ellemme pelastaen auta tai palvele häntä? Tai veljillemme ja sisarillemme, jotka eivät lainkaan ole kirkon jäseniä, mutta jotka ovat veljiämme ja sisariamme? Kärsimyksestä tässä maailmassa, kirkossa ja sen ulkopuolella, ei ole puutetta, joten katsoittepa mihin suuntaan hyvänsä, niin löydätte jonkun, jonka tuska näyttää liian raskaalta kantaa ja jonka murhe näyttää loppumattomalta. Yksi tapa ”muistaa hänet aina” olisi liittyä Suuren Parantajan seuraan Hänen päättymättömässä tehtävässään nostaa niiden taakkaa, jotka ovat kuormien uuvuttamia, ja lievittää niiden tuskaa, jotka ovat murheen painamia.
Rakkaat ystävät, kun tulemme yhteen kaikkialla maailmassa joka viikko toivoaksemme tunnustaen yhä pyhemmin Kristuksen majesteettisen sovituslahjan koko ihmiskunnan puolesta, tulkaamme sakramenttialttarin ääreen niin että ymmärrämme paremmin Herramme tuskaa. Ja kun sitten pohdiskelemme, rukoilemme ja uudistamme liittomme, toivon meidän saavan tuosta pyhästä hetkestä kestävämmän mielen vaivoissamme ja nöyremmän kiitollisuuden Hänen tuodessaan meille avun. Sellaista kestävyyttä ja apua, sellaista pyhyyttä ja toivoa rukoilen teille kaikille Hänen nimessään, joka mursi anteeksiantamuksen kallisarvoisen leivän ja kaatoi lunastuksen pyhän viinin, nimittäin Jeesuksen Kristuksen, suuren, armollisen ja pyhän Jumalan Karitsan, nimessä. Aamen.